sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Anneli Auer: Murhalesken muistelmat

Into, 2016

Useimmat muistavat Anneli Auerin oikeudenkäyntikuvissa vakavana ja viilipyttymäisen rauhallisena. Useimmat meistä myös arvailevat, kuka oikeasti murhasi Annelin miehen Jukka S. Lahden. Anneli Auer vapautettiin, koska tekoa ei voitu näyttää toteen. Onko Anneli syyllinen vai kuka murhasi Jukan?

Kirja etenee kronologisessa järjestyksessä, ja alkaa nelilapsisen perheen perhe-elämän kuvauksella. Sitten kuvataan murhayön dramaattiset tapahtumat seikkaperäisesti Anneli Auerin omien muistikuvien mukaan, siten kuin ihmismieli voi tuollaiset kaoottiset tapahtumat vuosien takaa muistaa. Jukka kuolee, ja Anneli joutuu sairaalaan järkytyksen vuoksi, ja koska on itsekin saanut veitseniskun rintaansa.

Murhaa aletaan selvitellä, ja puoliso on tietysti aina yksi epäillyistä. Poliisi etsii kuitenkin aktiivisesti ulkopuolista tekijää. Anneli ja lapset muuttavat talosta, saavat uuden asunnon ja yrittävät jatkaa elämäänsä ilman isää ja aviomiestä. Juuri kun asiat alkavat sujua, tutkinnanjohtaja vaihtuu ja Annelista tulee pääepäilty. Hän joutuu tutkintavankeuteen. Jossain vaiheessa lapset sijoitetaan Annelin veljen ja tämän vaimon kotiin.

Oikeudenkäyntikuvaukset ovat pitkiä ja perusteellisia, jokainen todiste ja todistaja käydään läpi myös kirjassa. On hyviä poliiseja sekä pahispoliiseja, jotka ovat päättäneet näyttää toteen, että Anneli Auer on murhannut miehensä.

Kijassa on tietysti esillä ainoastaan toisen osapuolen näkemykset ja kokemukset asioista, enkä lukijana oikein voi ottaa kantaa, mikä on totta ja mikä ei. Järkyttävältä tuntuu niiden kuulustelujen kuvaus, joiden perusteella Anneli ei enää  tiedä mitä tuona yönä on tapahtunut, ja alkaa epäillä itsekin murhanneensa miehensä ja tunnustaa, että näin on saattanut käydä, mutta peruu myöhemmin puheensa.

Kirjan tapahtumien perusteella on vaikea kuvitella, että Annelin olisi ollut käytännössä mahdollista murhata miehensä, ja väkisinkin tulee mieleen, että poliisi on halunnut pelastaa maineensa ja saada "syyllisen" telkien taakse. Mutta kun kirjassa tullaan kohtaan, missä Annelia ja hänen entistä miesystäväänsä aletaan lasten kertomusten perusteella syyttää seksuaalisesta hyväksikäytöstä, ei lukija enää tiedä mitä uskoa. Annelin mukaan lapsia on manipuloitu veljen luona kertomaan ko asiota, ja jäljille lasten kehoissa olisi muita selityksiä. Tuntuu aika hurjalta jos näin on, ja käytännössä täysin syyttömät ihmiset olisivat saaneet tuomion tällaisista asioista.

Kirjassa kuvataan paljon vankilaoloja, toivon ja epätoivon vaihtelua, ja siitä selviää, ettei Anneli suinkaan ole täysin se täysin tunteeton, kivikasvoinen nainen, minkä kuvan tiedotusvälineet hänestä ovat antaneet. Hän ikävöi lapsiaan ja suree syvästi yhteyden katkeamista. Aidolta tuntuu myös suru miehen kuolemasta ja yksinhuoltajan elämän raskaus neljän lapsen kanssa. Ehkä hurjimmalta tuntuu peitepoliisin soluttautuminen Annelin miesystäväksi. Anneli välittää aidosti miehestä, ja hänen lapsensa kiintyvät Seppo-poliisiin.

Kirjan loppuratkaisu on kaikkien tiedossa. Anneli ja miesystävä joutuvat kärsimään tuomion seksuaalirikoksista. Murhasyytteestä Anneli vapautetaan kera jättikorvausten. Mikään ei kuitenkaan tuo takaisin entistä elämää. Anneli saa tavata lapsistaan vain vanhinta, hän on menettänyt työnsä, asuntonsa ja on varmaan loppuelämänsä kiistelty henkilö. Kirja on hyvinkin mustavalkoinen, varsinkin hyvien ja pahojen poliisien kuvauksissa. Murhaaja on edelleen vapaalla jalalla.

maanantai 12. joulukuuta 2016

Pirkko Arhippa: Ruusu - pallo - avain

Mäkelä, 2016
Kirja sijoittuu kesäiseen Naantaliin, mutta alkaa Rautavaaralla talvella 1939, jolloin kaksi sotilaskarkuria taistelee hengestään tiettömällä taipaleellaan. Poliisipari Varpu ja Tiia ovat tulleet jo tutuiksi aikaisemmista Arhipan kirjoista. Minulle he tuntuvat jo kirjaa avattaessa vanhoilta tutuilta. Nyt Tiia on viimeisillään raskaana. Naiset joutuvat selvittämään kolmea nuoriin ihmisiin kohdistunutta väkivaltaista hyökkäystä. Kaksi uhreista kuolee, kolmas selviää hengissä, mutta ei pysty auttamaan tutkimuksissa, koska ei muista tilanteesta juuri mitään. Poliiseja ihmetyttävät uhrien rintaan kiinnitetyt esineet. Kahden uhrin lähipiiristä löytyy mustasukkaisuutta, joka kohdistaa epäilyt uhrien kumppaniin ja ex-kumppaniin. 

Totuus ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen, ja Varpu lähtee seuraamaan vihjettä toiselle puolelle Suomea. Viimeisillään olevaa Tiia hän ei huoli  mukaansa, vaan lähtee matkaan yksin.

Toisin kuin monissa dekkareissa, murhaa selvittelevät poliisit eivät joudu itse hengenvaaraan loppumetreillä, vaan lukija saa keskittyä ratkaisun pohtimiseen. Tässä kirjassa se on vähän liiankin ilmeinen, ja näyttää siltä että syyllinen haluaakin jäädä kiinni. Ratkaisu liittyy sittenkin vuosikymmenten takaisiin tapahtumiin. 

Muutamasta edellisestä Arhipan kirjasta tuttuun tyyliin kirjan loppuun on heitetty seuraavan kirjan alku täkyksi lukijalle. Seuraavaa kirjaa odotellessa.

perjantai 9. joulukuuta 2016

Karoliina Sallinen: Tee se itse -vauva

Nainen, joka oli ottanut Bankokin pikkukujilla tatuoinnin, juonut Turkissa hanavettä, lähtenyt 20 asteen pakkaseen ilman pipoa ja näyttänyt keskisormea moottoripyöräjengiläisille, ei ehkä karttanut katastrofeja kaikkein aktiivisimmin.

Kirja alkaa siitä, kun Usva ja Juha, kolmekymppinen pariskunta, alkavat yrittää raskautta ja lopulta raskaustesti näyttää positiivista. Juha on konservatiivisesta kodista, pedantti ja huolehtivainen järjestyksen ihminen. Usvan kotona on kaikki mullinmallin, mutta lämpöinen ja huoleton tunnelma. Usva on railakas yläasteen ope, jolle äitiys on toivottu mutta outo asia. Kirjassa kuvataan Papu-vauvan odotusta viikko viikolta, vuorotellen Usvan ja Juhan näkökulmasta.
Usva suhtautuu intohimoisesti tulevaan vauvaan, mutta ei oikein sovellu odottavan äidin prototyypiksi. Juha on se, joka pitää langat käsissään, asunnon siistinä ja pakkaa sairaalakassin. Jossain vaiheessa Juhakin panikoituu sen verran, että vetää perskännit. 

Omat odotusajat ovat jo kaukana takanapäin, ja ajat ovat muuttuneet siitä kovastikin. Kirja oli silti riemukasta luettavaa. Karoliina Sallinen on suosittu perheblokkari, ja tämä on hänen esikoiskirjansa. Kirjassa on myös Sanni Kariniemen tekemä mustavalkokuvitus, joka aluksi toi mieleen sarjakuvan, mutta kun kirjaan sukelsi syvemmälle, kuvitus sopi siihen kuin nenä päähän. Papu-vauvan sukupuoli on selvillä, mutta se paljastetaan lukijoille vasta viimeisillä sivuilla, kun vauva on onnellisesti maailmassa.

torstai 8. joulukuuta 2016

Reidar Palmgren: Kirpputori

Otava, 2016
Kimmo törmää kotiovellaan avovaimonsa Sannamarin lisäksi vieraaseen mieheen ja laskee mielessään yhteen yksi plus yksi. Tirvaisee samantien miestä päin näköä ja taitaa siinä Sannamarikin saada vähän osumaa. Kimmo tempaisee laukkuunsa välttämättömän: pari likaista paitaa, puolitoista paria sukkia, sarjakuvalehden, herätyskellon ja poikansa tyynyn. Kunhan Kimmo muutaman yön olisi muualla, Sannamari tulisi kyllä järkiinsä ja rukoilisi häntä takaisin.

Kimmo ei oikein ymmärrä maailmaa eikä maailma Kimmoa. Työtä ei ole, kun sedän firma meni nurin. Bändistäkin Kimmo sai aikanaan kenkää, vaikka oli mitä lahjakkain laulaja ja lauluntekijä. Hän ei tunne nuotteja eikä osaa soittaa mitään soitinta, mutta kuka sellaisia taitoja tarvitsisi? Lahjattomien bändi niittää menestystä ilman Kimmoa.

Vihdoin Sannamari tekstailee, mutta mitä tuo katala nainen on mennyt tekemään? Hän on lopettanut yhteisen tilin, jonne säännöllisesti siirsi rahaa Kimmonkin käyttöön. Työttömyyskorvauksesta on jäljellä muutama kymppi, niillä ei hotelliin mennä eikä paljon ruokaakaan ostella. Onneksi on ystäviä, jotka voivat majoittaa sohvalleen tilapäisesti, kunnes Kimmo saa asiansa järjestykseen. Mikä tarkoittaa sitä, että Sannamari tulee järkiinsä ja rukoilee Kimmoa palaamaan. Jopa vanhan ystävän Maken kärsivällisyys alkaa olla koetuksella, puhumattakaan hänen vaimostaan ja tyttärestään, kun Kimmo päivästä toiseen majailee heidän sohvallaan ja tyhjentää jääkaappia. 

Tähän on tultu: Kimmo vaeltaa kadulla taskut ja kännykän akku tyhjänä, ei ruokaa, ei yösijaa. Kimmo ajautuu sattumalta entisen pankin tiloissa sijaitsevalle kirpputorille, jota pitää uhkea Katariina. Kimmo alkaa autella Katariinaa pullakahvipalkalla, ja hiljalleen alkaa näkyä valoa tunnelin päässä. 

Kimmo on sellainen ääliö, että jos tosielämässä tulisi tällainen vastaan niin tekisi mieli kyllä hakata hänen päätään seinään - tai sitten omaansa. Sovinistinen narsisti-idiootti, joka ei löydä itsestään mitään vikaa vaan on lähipiirin ymmärtämättömyyden vuoksi ajautunut mahdottomaan tilanteeseen. Mutta kun pohjalle on päätynyt, alkaa ääliöstäkin löytyä hiukan nöyryyttä. Nautin suuresti tämän kirjan lukemisesta. Erityistä tyytyväisyyttä herätti se, että lähipiirissä ei tällaisia Kimmoja ole näkyvissä.

perjantai 2. joulukuuta 2016

Tuija Lehtinen: Väärä vainaja


Crime Time, 2016
"Viihdekirjojen kuningattaren ja yli sadan kirjan äidin ensimmäinen dekkari Väärä vainaja aloittaa Erja Revon tutkimuksia -sarjan."

Löyhästi tulkiten Lehtisen alkupään tuotannosta esim. Pirunsaaren veljeksissä on pilkahdus dekkaria. Mutta ehkä tämä on ensimmäinen puhdasverinen dekkari Lehtiseltä. 

Erja Repo on juuri eläkkeelle jäänyt poliisi. Ei mikään herttainen ihminen, sinkku omasta tahdostaan, eikä myöskään välitä mummoista eikä lapsista. Hän ajelee Harley Davidsonilla ja suunnittelee moottoripyöräreissua Eurooppaan eläkepäiviensä alkajaisiksi. Sitä ennen pitää kuitenkin selvittää äidin kuolinpesä ja hoitaa talo myyntiin. 

Yllättäen oven taakse ilmestyykin Erjan lapsuuden ystävän, Anna-Kaisan eli Kaisun tytär Jenni. Jennin kummitäti Outi Liinoja on vastikään kuollut, ja lapsettomana luvannut testamentata koko omaisuutensa Jennille. Yllättäen Outin koko omaisuus on huvennut johonkin. Ja Jenni on varma, että varastossa olevassa tuhkauurnassa ei ole Outin vaan jonkun muun tuhkat.

Onko näin ja onko Outi vielä elossa jossakin? Tätä selvittääkseen Jenni pyytää Erjan apua, ja tämä suostuu vastentahtoisesti tutkimaan asiaa hieman. Erja toivoo, että asia selviää, kun hän ottaa yhteyttä ruumiinavauksen suorittaneeseen vanhaan ystäväänsä. Palaverin jälkeen asiat muuttuvat yhä mutkikkaammiksi, eikä niitä helpota se että Erjalla ei enää eläkkeelle jäätyään ole pääsyä poliisin tietokantoihin. Virkamerkkiäkään ei ole, joten mielikuvitusta vaaditaan, että saa asianosaiset puhumaan. Erja on häikäilemätön tyyppi ja löytää keinot saada totuus irti.

Tarinan henkilöt ovat hiukan stereotyyppisiä. Vanha viisas poliisiystävä Kalle, joka varoittelee Erjaa ryhtymästä päättömyyksiin. Pikkurikollinen, automekaanikko Jortikka. Pyöräilevä toimittaja Vattulainen, joka on juuri sellainen toimittaja kun kirjoissa yleensäkin. Epämiellyttävä Kaisu, joka ajattelee vaan rahaa ja omaa mukavuuttaan eikä häikäile käyttää muita hyväkseen tavoitteisiinsa pääsemiksi. 

Vaikka Erja on aika karsea tyyppi, aloin pitää hänestä yhä enemmän tarinan edetessä. Ajatustyötään hän tekee rakentamalla palapelejä ja juomalla grappaa. Hänen tunnekylmyytensä on kuitenkin jotenkin epäuskottavaa, ja jäin innokkaasti odottamaan seuraavia osia. Löytyyköhän Erjasta pehmeämpi puoli, osaako hän vaikkapa rakastua? Luulen että ainakin Kalle ja Vattulainen saattavat seikkailla tulevissakin osissa. Kaisun jättäisin mielelläni rypemään liemissään, hän on sen verran epämiellyttävä hahmo.

Tarina on yksinkertainen, siinä ei ole juurikaan sivujuonteita. Onkohan tunneasiat tarkoituksella jätetty pois, kun niitä riittää Lehtisen romanttisessa genressä? Väkivallallakaan ei mässäillä, vaikka sitäkin kirjassa on. Kaikenkaikkiaan kelpo alku, toivottavasti tarina ja henkilöt kehittyvät tulevissa osissa.

lauantai 26. marraskuuta 2016

Julie Murphy: Dumplin - isosti tai ei ollenkaan

Otava, 2016
Isoperseisille tytöille
 
Willowdean eli Will on lihava, ja sinut asian kanssa. Hän käy koulua ja on iltaisin töissä hampurilaisravintolassa. Sitten tapahtuu jotain kummallista. Työkaveri Bo, komea yksityiskoulun kasvatti, ihastuu Williin. Syttyy lyhyt romanssi, muutamia salaisia hetkiä autossa. Yhtäkkiä Willin kiloista tulee ongelma, ei Bolle vaan Willille itselleen. Miten kukaan niin komea voi tuntea vetoa lihavaan tyttöön? Romanssi loppuu ennenkuin se on ehtinyt kunnolla alkaakaan.

Koulukaveri Mitch pyytää Williä treffeille, ja vaikka ensimmäiset treffit eivät mikään  jättimenestys olekaan, Will ja Mitch päätyvät yrittämään jotain seurustelun tapaista. 
Samaan aikaan pikkukaupungissa järjestettän vuoden kohokohtaa, teinimissikisoja. Kisojen pääjärjestäjä on Willin äiti, joka on voittanut kisat joskus 90-luvulla ja pitää kunnia-asianaan mahtua joka vuosi missikisoissa käyttämäänsä iltapukuun ja juontaa kisat se päällä. Äidin kauhuksi Will ja muutama muu koulun "ruma ja lihava" tyttö päättävät osallistua missikisoihin protestina - sillä bikinvartalohan hankitaan pukemalla bikinit päälle. 

Missikisat aiheuttavat kaikenlaista päänvaivaa, kuten iltapuku. Ne aiheuttavat myös välirikon Willin ja parhaan ystävän Ellenin välillä.  Missikisojen huipennus onkin varsinainen yllätysten summa. Ja miten käy seurustelun Mitchin kanssa, kun upea Bo astuu takaisin kuviohin? Onko lihavan tytön kuitenkin parempi olla sinkku?

lauantai 19. marraskuuta 2016

Anna Jansson: Vääriin käsiin

Kansi: Anna Jansson: Vääriin käsiin
Gummerrus, 2016

Maria Wern -dekkari sijoittuu Gotlantiin. Saari on tullut tutuksi myös Mari Jungstedtin kirjoista. Vääriin käsiin -dekkarissa Maria Wern kollegoineen tutkii vanhusten murhia ja lukiolaisten katoamisia. Vanha koulukuvaaja murhataan, muitakin vanhuksia kuolee ja jopa rikospoliisi Tomas Hartmanin vanha Emma-äiti pahoinpidellään julmasti. Yhdistävänä tekijänä murhissa ja pahoinpitelyissä on videokuvaus, ja myös Maria Werniä on kuvattu makuuhuoneessaan vähissä pukeissa. 

Lukiolainen, koulukiusattu Hugo Fenström vierailee sisarensa Inan luona, mutta ei koskaan tule pois lautalta, jolla hänen oli määrä tulla kotiin. Kateissa on myös Matilda, johon Hugo on ihastunut. Myös Hugoa etsimään lähtenyt sisar Ina katoaa. 

Lukija tietää murhaajan ennen poliiseja, mutta se ei suinkaan vähennä jännitystä. Kirjassa on paljon henkilöitä, mutta juoni on looginen ja sitä on helppo seurata. Anna Janssonin kirjat ovat koukuttavia, ja on aina juhlaa, kun saa uuden Janssonin käsiinsä.




Kaisa Haatainen: Ylipainolisämaksu

Johnny Kniga, 2016

" Elämä voi muistuttaa meikkipussia, mutta vuorenvarmasti elämä on matka."



"Kaisa Haatainen on helsikiläinen kustannuspäällikkö. Hän on vanhapiika, esikoinen ja isosisko, ei erityisen ruma eikä erityisen kaunis, tukeva mutta rintava esikoiskirjalija"

Pidin kovasti Kaisa Haataisen esikoiskirjasta Meikkipussin pohjalta, siinä oli mielestäni jotain annaleenahärkösmäistä viisautta. Joskus olen todennut, että melkein kaiken, minkä olen elämässäni oppinut, olen oppinut Anna-Leena Härköseltä. Meikkipussin pohjalta tuntui siltä, että tässä on Anna-Leenalle seuraaja, ja innoissani tartuin Kaisa Haataisen toiseen kirjaan Ylipainolisämaksu.

Kirjassa seikkailee ensimmäisestä kirjasta tuttu Tytti Karakorpi. Tytti rakastaa matkustamista, ja tässä kirjassa hän kertoo matkoistaan lähelle ja kauas, eri kohteisiin ja eri matkakumppaneiden kanssa. Juuri matkakumppaneiden kuvaukset ovat kirjan parasta antia. Kumppanina on ollut bilehile, joka raahasi laivan hyttiin uljaita uroita. Tämän lystin Tytti kuitenkin tylysti lopetti ja heitti ylimääräiset ulos hytistä. Sitten on toinen äärimmäisyys, joka paheksuu kaikkea juhlimiseen viittaavaa, varsinkin alkoholia ja haluaa mennä iltakymmeneltä nukkumaan että jaksaa katsella nähtävyyksiä. Matkoilla on ollut mukana veli nimeltä Veli, jonka kanssa tehtiin kaksi yhteistä matkaa, ensimmäinen ja viimeinen. Simpsakka äiti, jonka perässä hiukan raskastekoisemmalla Tytillä oli pysymistä.

  On ollut kielimatka, työmatkoja, ryhmämatkoja. Erilaisia seurueita sekä myös yksin matkustelua. Aika lailla on eri matkakohteiden kuvausta, sekä erilaisia listauksia, jotka eivät oikein aukene jos ei ole em paikoissa käynyt. Odotin kirjalta ehkä liikoja ensimmäisen kirjan perusteella, ehkä petyin hiukan. Varsin viihdyttävää luettavaa kuitenkin silloin, kun haluaa rentoutua ja heittää aivot narikkaan.

lauantai 12. marraskuuta 2016

J. M. Ilves: Sorjonen : Nukkekoti

En ole pitkään aikaan innostunut mistään tv-sarjasta, mutta Sorjosen Nukkekodista jaksoin katsoa kaikki jaksot, ja seuraavaakin tarinaa aloitin seuraamaan. Taidolla tehty kotimainen poliisisarja. J.M. Ilves on "taiteilijanimi", jonka takaa löytyy kaksi nimetöntä ammattikirjailijaa. En voi olla arvailematta kuumeisesti ketä.

Kirja seurailee tiiviisti tv-sarjan käsikirjoitusta, ja moni asia, mikä jäi tv-ohjelmassa vähän hämäräksi, selviää kun kirjaa lukee. Oikeastaan olisin toivonut, että olisin saanut kirjan käsiini ennen tv-ohjelmaa, niin olisi ehkä saanut sarjasta enemmän irti. Hyvä näinkin. 

Juonen varmaan useimmat tietävätkin, eli Keskusrikospoliisin huippututkija Kari Sorjonen on siirtynyt perhesyiden vuoksi Lappeenrantaan, missä hän on siirtynyt rikoskomisarioksi vakavien rikosten erikoisyksikköön.  Sorjonen toivoo näin saavansa viettää enemmän aikaa tyttärensä ja vakavasta sairaudesta toipuvan vaimonsa kanssa. Hän joutuu kuitenkin heti tositoimiin, ja rajaseudun rikokset eivät ole ainakaan sen kesympiä kuin pääkaupungin keissit.

tiistai 8. marraskuuta 2016

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja : miehen työt

WSOY, 2016
Sisällys:
Metsän huoltokirja
Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun poikani kysyi minkä arvoisia meidän metsämme ovat. Kuinka männyille, kuusille, sammaleille, soille, mustikkakankaille ja tuntemattomille autonraadoille voi laskea rahallisen arvon?
 
Talon huoltokirja
Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun ei ränneistä pidetä huolta.
 
Auton huoltokirja
Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun naapurin Kolehmainen sanoi vaihtavansa autoa. Lähes uusi japanialainen kulkupeli, vuosimallia yhdeksänkymmentä ja neljä. Kolehmainen väitti säästävänsä polttoaineessa ja vakuutusmaksuissa merkittäviä summia vuosittain, kun ajaa uudella. Ilmoitan: polttoainetta säästetään jättämällä turhat ajot. Minkä takia pitää lähteä keskellä yötä huoltamolle nakkisämpylän ostoon?
 
Emännän huoltokirja
Löysin emännän. Istui katsomossa ja nauroi. Juotiin monet kahvit. Leipoi heti parasta pullaa tässä maailmassa. 
 
Lapsen huoltokirja
Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun aamupalaksi syödään hiutaleita. Eivät jää päähän matematiikan laskut, eivät pysy työkalut kourassa eikä jaksa kiertää latua sellaisella aamupalalla. 
 
Tämän opaskirjan lukaisin yhdellä aamukahvi-istumalla. Tästä kirjasta löytyy ohjeet melkein kaikkeen mitä miehen (ja miksei naisenkin) pitää osata tehdä. Osa ohjeista on ihan kirjaviisautta eri lähteistä, kuten jokamiehenoikeudet ja häävalssin askelkuviot. Osa on sitten Mielensäpahoittajan omaa viisautta. Kyrö on kertonut, että Mielensäpahoittajalla on esikuva todellisessa elämässä. Kuka hän sitten onkin, arvostan hänen yksinkertaista elämänkatsomustaan. Ehkä ei helpoin mahdollinen isä, appiukko tai aviomies ole ollut hän. Mutta fiksusti hän osaa kyseenalaistaa monet nykymaailman välttämättömyydet. 

Nykypäivänä penikoille pannaan kypärä päähän, pelätään niiden puolesta ja työnnetään aaltouuniruokia suuhun. Kyllä pitää pikkusen kopsahtaa, että tietää välttää sen alimman omenapuun oksan seuraavalla kerralla. 
 
Ne eivät epäile itseään. Kun lapsi kiipeää puuhun, se menee suoraan latvaan saakka ellei isä tai äiti ehdi puun juurelle varoittamaan, että pian putoat. Heti kun se ymmärtää, että semmoinen on mahdollista, sen ote alkaa heiketä. 
 
 
 
 

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Roope Lipasti: Viimeiset polttarit

Atena, 2016

Tätä kirjaa lukiessani nauroin monta kertaa ääneen. Ja lukiessani mietin, mitä ihmettä kirjasta voisi kertoa ilman juonipaljastuksia. Kirja on ikäänkuin veijaritarinan ja miehisen chick litin sekoitus, samalla kertaa hauska ja surullinen.

Kaveriporukka kokoontuu viettämään Tarmon polttareita kymmenettä kertaa. Juhlijoita on kahdeksan eri ammattikuntaa edustavaa körilästä, plus yksi vauva. Tarmo on Maijan veli, ja Maija järjestää polttarit tälläkin kertaa, kuten ensimmäiselläkin. Jokaisissa polttareissa on myös ollut tapana järjestää kilpailu, ja sitä varten Maija on varustautunut pienellä kaivurilla, sillä hiekkaa tarvitaan ja paljon. Tällä kertaa myös voittopotti on isompi. 

Maija vastaa viikonlopun varsinaisesta ruokapuolesta, joka miehellä on kuitenkin makkarat ja sinappituubi mukanaan. Plus pakollinen olutlaatikko, sun muut viinakset joita ilman ei polttareita voi viettää. Kun on moikattu, korkataan ja sen jälkeen ei sitten selvinpäin ollakaan. 

Jaakko visioi siltä istumalta käänteisen pontikkapannun, jonka sisään yrjötään ja sitten se tislaa oksennuksesta imeytymättömän viinan, jonka voi juoda uudestaan. 

Viikonlopun edistyessä puskevat pintaan myös vanhat kaunat ja kateudet. Jokaisen elämässä on myös omat kipukohdat, jotka halutaan hukuttaa edes yhdeksi viikonlopuksi. Lapsettomuutta, avioeroja, uskottomuutta, rahapulaa. Sekä vakavaa sairautta.
Minulla on aivokasvain. Aivot kasvaa yhä vaan isommiksi ja tulee liikaa ajatuksia ja lopulta kuolen, hän sanoi, ja häntä selvästi helpotti sanoa se ääneen. Oli kuin hän olisi oksentanut ison kiven. 

Elise-vauvasta huolehtiminen on joukon kollektiivinen tehtävä ja myös huolenaihe. Vauva kun on varustettu viikonloppua varten yhdellä vaipalla ja parilla Tutteli-purkilla. Neuvokas joukko ei jää ihmettelemään, vaan yösiteillä ja elmukelmulla päästään pitkälle. Vauva tarvitsee Tuttelin lisäksi perunaa ja pottuja löytyy naapurin perunamaasta.
Varsinainen kilpailu on tällä kertaa totista totta eikä mitään leikkiä. Potti on sen verran suuri, että jokaisella olisi sille käyttöä. Alkometri ilmoittaa lahjomattomasti kertoimen, jolla pisteet kerrotaan, mutta potin voittajan nimi on Maijan taskussa.

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Estelle Maskame: DIMILY- rakastan: did I mention I love you

Gummerrus, 2016

16-vuotiaan Edenin vanhemmat ovat eronneet, eikä isä ole pitänyt eron jälkeen yhteyttä tyttäreensä. Eden asuu äitinsä kanssa Portlandissa, isällä on uusi perhe Kaliforniassa Santa Monican rantakaupungissa. Yllättäen Eden saa kutsun viettämään kesälomaa isän ja hänen perheensä luo, kahdeksan viikon ajaksi. Isän vaimolla Ellalla on kolme poikaa.

Ellan vanhin on Tyler, paha poika, joka alkoholin lisäksi käyttää myös ainakin kannabista. Eden löytää myös ystäviä, vuotta vanhemmat Racahelin ja Meghanin sekä Tylerin ripustautuvan tyttöystävän Tiffanin. Myös Tylerin kaverit Jake ja Dean kuuluvat porukkaan, joskin ainakin Jaken kanssa Tylerin välit ovat viileät. Sekä perhepiirissä että kaveriporukassa on paljon törmäyskurssilaisia. Porukan pääharrastuksena tuntuu olevan kosteiden bileiden järjestäminen aina siellä, missä vanhemmat eivät ole kotona, ja poltetaanpa näissä pippaloissa pilveäkin.

Aluksi Eden ja Tyler eivät voi sietää toisiaan. Edeniä raivosttaa Tylerin ylimielisyys ja vihamielisyys, sekä huumeiden ja alkoholin käyttö. Ella yrittää pitää Tyleria arestissa, mistä tämä ei kuitenkaan piittaa tuon taivaallista. Tylerilla tuntuu olevan jokin synkkä salaisuus, mitä hän peittelee itsetuhoisella käytöksellään. Kesän edetessä Edenille ja Tylerille kehittyy viha-rakkaussuhde, joka etenee vääjäämättä rakkaussuhteeksi. He tekevät kaikkensa pitääkseen suhteensa salassa, ovathan heidän vanhempansa naimisissa keskenään joten heidän ei olisi sopivaa seurustella keskenään. Varsinkin, kun Tylerilla on Tiffanynsa ja Edenilläkin on säpinää porukassa. 

Kirja on todella koukuttava, ja odotan malttamattomana, että saan käsiini myös trilogian jatko-osat. Joskin muutama juttu jäi vaivaamaan. Mistä ihmeestä nuoret saavat jatkuvasti rahaa biletykseensä, vai ovatko kaikki todellakin hyvätuloisten ja erittäin sinisilmäisten vanhempien jälkikasvua? Kirjassa puhutaan myös jatkuvasti sisar- ja velipuolista ja pidetään näiden välistä rakkaussuhdetta epäsopivana. Ehkä tämä on amerikkalaista tekopyhyyttä, minun mielestäni sisaruspuolia eivät ole henkilöt, joilla on aivan eri vanhemmat, vaikka heidän vanhempansa nyt sattuisivat olemaan keskenään naimisissa. Eikä tällaisten henkilöiden rakkaussuhteessa ole mielestäni mitään tuomittavaa. 

Kielletyn hedelmän maku ja tuntu jatkuu kirjan viimeiselle sivulle saakka. Saa nähdä muuttuuko suhtautuminen tähän kiellettyyn rakkauteen trilogian seuraavissa osissa.

lauantai 22. lokakuuta 2016

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle


Laura Honkasalon kirja kertoo yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta. Aihetta lähestytään monesta näkökulmasta. Löytyy tutkimus- ja tilastotietoa yhden hengen talouksista, yksinäisten tarinoita yksinäisyydestä, sekä kirjailijan omakohtaisia kokemuksia avioeron jälkeisestä yksinäisyydestä. Kirjassa on myös otteita nettikeskusteluista, jotka koskevat yksinäisyyttä.
 
Moni kirjan tarinoiden kertojista on ollut yksinäinen koko ikänsä. Koulussa on kiusattu tai ainakin jätetty porukan ulkopuolelle. Vuosikymmeniä sitten kiusaamiseen ei puututtu, vaan sitä pidettiin normaalina lasten välisenä nahisteluna, joka piti vaan kestää, ja kannella ei saanut. Kiusaamisen lievin muoto oli jättää joku ulkopuolelle, yksin seinänvierelle välitunteja viettämään. 
 
Avioero voi syöstä yksinäisyyteen. Entiset, yhteiset tuttavat ja ystävät jäävät, eikä yksinäistä kutsuta enää pariskuntien juhliin ja illanistujaisiin.  Eronnutta voidaan pitää uhkana toisten avioliitolle, tai tuntuu muuten vaan kummalliselta kutsua eronnutta pariskuntien joukkoon. Ehkä eronnut itsekään ei sitä halua, koska tuntisi itsensä epäonnistujaksi avioparien keskellä. Eräässä tarinassa vaimo aloitti järjestelmällisen kiusaamisen, kun mies halusi erota. Hän keksi tekaistuja tarinoita väkivaltaisuudesta jä käänsi lapset isäänsä vastaan, niin että hän ei nähnyt lapsia enää käytännössä lainkaan. 
 
Sosiaalisessa mediassa kiusaaminen voi jatkua julmana. Toisaalta siellä voi olla tuhat kaveria, joista ehkä viisi ovat oikeita ystäviä. Sosiaalinen media voi myös korvata ystävyyssuhteita niin, että todellinen kohtaaminen jää puuttumaan kokonaan. 

Myös sairaus, työttömyys ja köyhyys voivat ajaa yksinäisyyden kurimukseen. Laura Honkasalo paneutuu kirjassaan myös omaan yksinäisyyteensä, joka lähtee jo lapsuudesta avioerolapsena. Kun Honkasalon mies sitten lähtee, hän jää yksin kahden pienen lapsen kanssa ja tuntuu musertuvan yksinäisyyteensä. Kun lapset ovat isällään, pitää löytää bailausseuraa jostain, ettei tarvitsisi olla yksin kotona.
 
Kirjailijan on myös osattava olla yksin - paljon. Muuten ei tekstiä synny. Vuosien myötä Honkasalo kääntää yksinäisyyden voitokseen ja alkaa nauttia itsenäisestä elämästään, introverttiydestä joka on kirjoittamiselle hyväksi. Hän tapaa mukavan miehen, mutta katkaisee suhteen, koska yksinolo tuntuu houkuttelevammalta vaihtoehdolta.

Yksinäisyys voi olla tragedia, silloin kun se ei ole vapaaehtoista. Vapaaehtoinen yksinolo taas voi olla suuri rikkaus ja luovuuden lähde. Kirja paneutuu meitä jokaista jossain elämän vaiheessa koskettavaan aiheeseen syvälle ja monipuolisesti.

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Laura Lähteenmäki: Kaaso

WSOY, 2009
Vaihteeksi jotain muuta kuin uutuuksia.

Ilona on työskennellyt talven Ranskassa ja palannut pätkätöihin museolle koti-Suomeen. Hän on fiksu, kielitaitoinen ja kultturelli sinkku, joka ei kuitenkaan osaa sanoa ei ja on tästä syystä päätynyt kaasoksi kolmiin eri häihin samana kesänä. 

Yksi kesän morsiamista on pikkusisko Marikki, jonka kanssa ei nykyään tunnu olevan juuri mitään yhteistä. Marikin sulhanen on turvallinen Ilkka, jonka kanssa on hyvä suunnitella perhettä ja rakentaa omakotitaloa. Toinen on Ilonan vanha ystävä Raisa, joka on viimeisillään raskaana ja menossa ns. "pakkoavioliittoon", jos sellaisia nykyään enää on. Raisalla on ensimmäisestä liitostaan tytär Vilma, Ilonan kummityttö joka on kuitenkin jäänyt Ilonalle vieraaksi. Sinkkunainen ei osaa olla pikkutytön seurassa. Viimeisimpänä mutta ei vähäisimpänä kollega Janita, myös vanha ystävä jonka kanssa on kaikenlaista hampaankolossa, eikä Ilona oikeastaan ymmärrä miksi häntä on pyydetty Janitan kaasoksi. 

Jokaisella morsiamella on omat toiveensa ellei peräti vaatimuksensa. Ilona ei ole kenenkään ainoa kaaso, joten on myös tultava toimeen ja jaettava tehtäviä muiden kaasojen kanssa. Ja kaikille morsiamille pitää tietenkin järjestää polttarit. Ilonan esimies Ilpo on myös avioitumassa, ja luomumorsian Ulla haluaa Ilonan järjestämään morsiussaunan itselleen. Pomon morsiamelle ei tietenkään sanota ei, varsinkaan kun on kyseessä tulevaisuus ja toivottavasti vakituinen työpaikka. 

Kesä ei tunnu riittävän kaikkiin häätouhuihin, kuten ei myöskään pätkätyöläisen rahat, ja Ilonan pikavippivelka sen kun kasvaa. Kipeältä tuntuu myös seurata muiden - täydellistäkö? - onnea, kun itse elää sinkkuna ankeassa yksiössä, nukkuu patjalla ja ainoita huonekaluja ovat horjuva ruokapöytä ja pari vanhaa tuolia. Suihkustakin tulee vettä vain tipoittain. 

Tässä sillisalaatissa ei yhteentörmäyksiltä vältytä, ja ystävyys on monta kertaa vaakalaudalla. Varsinkin kun Ilonalla on taipumus päätyä vällyjen väliin väärien miesten kanssa - vai ehkä sittenkin oikeiden? 

Mielenkiintoinen kirja, jota oli mukava lukea. Ei mitään hömppäromantiikkaa vaan vaikeitakin aiheita, joita lukiessa ei kuitenkaan ahdistunut vaan luotti siihen että asioilla on tapana järjestyä.

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Karin Slaughter: Kaunokaiset

Harper Crime, 2015
Karin Slaughterin kirjat ovat dekkareiksikin karmivia, melkein liian pahoja lukea. Silti kirjaa ei voi laskea kädestään, vaan on luettava vielä seuraava sivu, seuraava luku. Kirjoissa kuvataan sellaista pahuutta, joka tuntuu liian pahalta edes kenenkään mielikuvituksen tuotteeksi. Mutta kirja on niin äärettömän taitavasti kirjoitettu, että pakko tätä pahuutta on työstää. 

Kolme sisarusta. Julia, vanhin, katosi vuosia sitten eikä koskaan selvinnyt, mitä hänelle on tapahtunut. Claire, joka on naimisissa Paulin kanssa. Avioliitto on onnellinen, ja pariskunnalta ei puutu mitään, mitä voi rahalla saada. Lydia, narkkarisisko, johon perhe ei ole pitänyt yhteyttä vuosiin vanhojen tapahtumien ja valheiden vuoksi. Lydia on nyt kuivilla, hänellä on tytär Dee ja rakastava miesystävä. Sekä oma yritys, koirahoitola ja trimmaussalonki.

Sitten Paul murhataan kylmäverisesti kadulla. Sureva leski avaa miehensä tietokoneen (miten ne salasanat aina selviävätkin kirjoissa ihan tavalliselle maallikolle?). Karmea totuus alkaa paljastua, ja saattaa myös sisarukset Clairen ja Lydian uudelleen yhteen. Totuus on kamalampi ja raadollisempi kuin sisarukset olisivat ikinä voineet kuvitella, ja ennen pitkää he itse joutuvat pahuuden ytimeen. Onko kukaan perheestä enää turvassa?

Paha saa aina palkkansa, varsinkin naisiin kohdistuva pahuus ja julmuus. Kosto on suloinen ja raadollinen, ja menneisyyden solmut aukeavat. Myös vainajat saavat puheenvuoron haudan takaa.

lauantai 8. lokakuuta 2016

Terhi Nikulainen: Menneisyyteen tatuoitu

Myllylahti, 2016


Kirjassa tutustutaan Vera Rantaan, venäläissyntyiseen ylikonstaapeliin, joka on poliisiksi outo lintu - hän käyttää työasunaan pikkumustaa ja korkkareita. Helsingin Kallion tatuointistudiosta löytyy tatuoija Josefiina Malmbergin ruumis. Josefiinan olkavarteen on tatuoitu ruusuköynnös, ja ruusuaihe kulkee kirjan mukana ja putkahtelee esiin sieltä sun täältä. Selviää, että muitakin tatuoijatyttöjä on surmattu Amsterdamissa, ja tapausten yhteyttä aletaan tutkia. Tapahtumien keskiössä on myös Josefiinan ystävä Anette, joka ei tunnu kertovan kaikkea, mitä tapahtumista tietää. Salaaminen uhkaa koitua Anetten kohtaloksi.


Eräs johtolanka kuljettaa Raumalle, missä Josefiinan isoäiti Eeva on surmattu vuonna 1941. Tarina kulkee kahdessa ajassa, nykyhetken murhatutkimuksessa sekä Eevan elämässä sota-ajan Suomessa. Vera on mielenkiintoinen persoona, venäläistyylinen ladylike, mutta ei sitten kuitenkaan niin viileä kuin antaa ymmärtää. Intohimot kuljettavat Veraakin ja hän tekee virheen, joka on poliisille vakava.


Loppuratkaisu on kunnon dekkarityyliin yllättävä, ja jotkut juonenkäänteet ovat hämäystä sekä lukijalle että poliiseille. Veran yksityiselämään olisi mukava tutustua lähemminkin, toivottavasti kuulemme hänestä vielä lisää.

Tuomas Juntunen: Tuntematon lapsi

WSOY, 2016

Valitettavasti joudun kertomaan, että vauva on vaikeasti sairas. Sillä todettiin ilmarinta. Kun se yritti synnyttyään aloittaa hengittämisen, ilma meni suoraan rintaonteloon. Me intuboimme, mutta kesti viisitoista minuuttia, ennen kuin saimme lapsen hengittämään.

Isän sydänverellä kirjoittama kirja pienestä Martasta, joka eli ainoastaan yhden päivän. Kirja on vahvan omakohtainen surutyöteos. Se kulkee monessa ajassa. Ajassa, jossa lapsen hankkimista suunnitellaan. Raskaudessa ja synnytyksessä. Järkytyksessä, kun vauva ei olekaan terve.

Hyvä nukkua on
enkelvartiohon.
Vaivu kultaisihin
onnentunnelmihin.
Nuku, rauhahan jää,
uness' onnela nää.
Nuku, rauhahan jää,
uness' onnela nää.

Martta oli perinyt molemmilta vanhemmiltaan geenivirheen. Hän saa hätäkasteen ja kauniit hautajaiset. Ajasta, jonka piti olla onnellinen, tulikin isälle ja äidille suruaika. Raskaasta aiheesta on kirjoitettu taidolla, ja vaikka lukijaa itkettää, kirjaa on kuitenkin jotenkin helppo lukea. Se on syvästi inhimillinen, ja kauniisti ja silti realistisesti pureutuu tähän asiaan, jota ei kenellekään toivoisi.

Raskaan ajan jälkeen pariskunta alkaa miettiä, onko heidän mahdollista saada vielä terve lapsi, vaikka he ovat geenivirheen kantajia. Perinnöllisyyslääkäri ei osannut antaa suoraa vastausta. Perinnöllisyystutkimuksen tulostan perusteella tulevat sikiöt voitaisiin tutkia mutaation varalta ennen kuin raskauden keskeytys olisi liian myöhäistä. Pari ei halunnut kokea samaa uudelleen, eikä toisaalta abortoida sikiötä, joka voisi yhtä hyvin olla terve kuin sairas. Alkiodiagnostiikka oli vielä kallista ja harvinaista, eikä sellaista tehty Suomessa. Pariskunta päätti käydä läpi raskaat hedelmöityshoidot saadakseen terveen lapsen. Myös taloudelliset uhraukset olivat suuria, eikä kaikki tässäkään vaiheessa mennyt käsikirjoituksen mukaan. Kirjan lopussa jää avoimeksi, onnistuuko hedelmöittyminen. Eräästä Tuomas Juntusen haastattelusta kuitenkin luin, että perheeseen odotetaan syksyvauvaa. Kirjan luettuani soisin pariskunnalle kaiken mahdollisen perheonnen. Itkuvaroitus!




perjantai 23. syyskuuta 2016

Annamari Marttinen: Törmäys

Tammi, 2016
Suorastaan pelotti lähteä ajamaan autolla, kun olin lukenut tämän kirjan. Varmaan panee useamman lukijansa hellittämään kaasujalkaa, katselemaan suojatielle ja ennen kaikkea pitämään näppinsä irti puhelimesta autoa ajaessaan. Onnettomuuden kuvaus tuntui liiankin todentuntuiselta, kuin olisi itse ollut silminnäkijänä.

Miro ja Nadja, nuoret rakastavaiset, onnelliset kesässä. Aamu ja Jarkko, vähän vanhemmat rakastavaiset. Miron äiti ja pikkuveli Joona, sekä kaukana asuva isä. Nadjan vanhemmat Suvi ja Matti, kolmantena pyöränä Sami. Hannele, joka oli onnettomuuden silminnäkijä. Heidän kaikkien elämä muuttuu muutamassa sekunnissa, eikä mikään ole niin kuin ennen. 

Kirjoittaja kulkee hetken kerrallaan heistä jokaisen kanssa. Aamun, joka ei syyllisyydeltään tahdo jaksaa jatkaa elämäänsä. Suvin ja Matin, joiden avioliitto näytti tulleen tiensä päähän jo ennen tragediaa. Samin, joka on ikäänkuin ulkopuolinen, mutta silti tapahtumien keskiössä. Välillä viivytään Miron luona sairaalassa, jossa kaikki vuorollaan haluavat käydä. Toiset syyllistämässä, toiset hakemassa helpotusta syyllisyyteensä. Äiti, isä ja Joona, jotka yrittävät olla vahvoja, että Miro löytäisi syyn elää. Oikeita asioita tuntuu tekevän ainoastaan teho-osaston kaunis hoitaja Nina, jonka kanssa Miro voi puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Puhua Nadjasta. 

Kirja teki syvän vaikutuksen minuun. Raskaasta aiheesta huolimatta kirja ei ollut synkkä. Sen luettuaan tuli sellainen olo, että niistä kaikkein kauheimmistakin asiosta on mahdollista selvitä ja jatkaa elämäänsä. Vaikka ei olekaan enää sama ihminen kuin ennen.

maanantai 19. syyskuuta 2016

Johanna Tuomola: Tummissa vesissä


Myllylahti, 2009


Valheiden vangit -dekkarin jälkeen halusin perehtyä Johanna Tuomolan muihinkin jännityskirjoihin ja aloitin tästä Tuomolan ensimmäisestä dekkarista. Päähenkilö Noora Nurkka on Keskusrikospoliisin rikosylikonstaapeli. Hän joutuu kuitenkin jättämään työnsä lastensa isän tekemän kuprun vuoksi. Noora aloittaa työt Lohjan poliisilaitoksella. Taloudellinen tilanne pakottaa Nooran kahden lapsensa kanssa asumaan isänsä hevostilalle. Nooran vanhemmat ovat eronneet Nooran ollessa ihan pieni, ja isä on jäänyt Nooralle tuntemattomaksi.

Nooran työura Lohjan poliisissa alkaa murhatutkinnalla, kun Lohjanjärven rannasta löytyy naisen ruumis.  Onko Saara Hallamaa tehnyt itsemurhan kuultuaan syöpänsä uusineen? Vai onko kyseessä sittenkin murha? Monellakin henkilöllä Saaran lähipiirissä olisi ollut sekä tilaisuus että motiivi päästää Saara päiviltä. Saara ei ole ollut kaikkein uskollisin aviovaimo. Onko mustasukkainen aviomies menettänyt malttinsa vai onko kyseessä sittenkin rannalle jätetty rakastaja? Saaran siskolla Sinillä on myös yhtä sun toista hampaankolossa Saaraa kohtaan.

Noora tasapainoilee työn ja yksinhuoltajan haasteiden välissä, parinaan hurmaava poliisikollega Mario. Monen mutkan kautta Noora nitoutuu osaksi työyhteisöä, ja lapsuuden salaisuudetkin alkavat ratketa sitä mukaa kun langat murhaajan ympärillä kiristyvät.


Juonilinjat kulkevat lomittain ja jännitys säilyy ihan viimeiselle sivulle saakka. Taidanpa jatkaa Tuomolan dekkareiden parissa odotellessani jatkoa Valheiden vangeille.

maanantai 12. syyskuuta 2016

Piia Leino: Ruma kassa


Ruma kassa
Johnny Kniga, 2016


Sarianna on kassamyyjä, jonka tiedotusopin opinnot ovat jääneet kesken. Hän asustelee kissansa kanssa, edellisestä seurustelusuhteestakin on jo useampi vuosi. Yllättäen Sarianna saa tarjouksen päästä mukaan tosi-tv -formaattiin, jonka voittaja saa ison summan rahaa. Sarianna päättää katsoa, mitä tilaisuus toisi tullessaan. Hän huomaa joutuneensa mukaan ohjelmaan nimeltä Kaunottaret ja hirviöt - osaatteko arvata kummassa joukkueessa ruma kassaneiti kilpailee?



 

 

 

Kaunotarten joukkueesta löytyy missiä ja kiekkovaimoa sun muuta enemmän tai vähemmän julkkistähtöstä. Monsterinaiset ovat kaikki omalla tavallaan epäkelpoja: kellä on ylipainoa, kellä muuten vaan kirveellä veistetty naama. Tuotantoyhtiön miehet ottavat tietenkin kaiken irti niin kaunotarten kuin rumienkin huonoista puolista ja nöyryyttävät naisjoukkoa parhaansa mukaan. Joukkueet myös liittoutuvat toisiaan vastaan ja palkintoa tavoitellaan hampaat irvessä.

 

 

 

Tämä esikoisteos naurattaa ja vähän itkettääkin. Se kertoo korutonta kieltään nykyajan kauneusihanteista. Jos naisessa ei ole kaikki symmetristä, hän joutuu armottomasti monsteripuolelle. Ja se kauneinkaan kaunotar ei ole kuitenkaan sinut itsensä kanssa, vaan takertuu niihin pieniin, epätäydellisiiin kohtiin, jotka hänestä tekevät oman persoonansa. Kirjan kieli oli sujuvaa, kuten toimittaja-esikoiskirjailijan teokselta voi odottaakin. Siinä ei ollut mitään häiritsevää, joten lukija voi keskittyä itse tarinaan.



 

 

 

En paljasta miten ohjelma päättyy. Kuka voittaa ja ovatko voittajat voittajia ja häviäjät häviäjiä. Ihan odotetusti tv-sarja ei etene, mutta tarinan edetessä usko oikeudenmukaiseen palautuu. Vaikka aihe on raadollinen, tarina kantaa, sillä kirja on ihan oikeasti hauska.

 

 

Kati Hiekkapelto: Tumma



Tumma




 

 
Otava, 2016

Pidin kovasti Kati Hiekkapellon edellisistä dekkareista: Kolibri (2013 ) ja Suojattomat (2014). Kati Hiekkapelto asustelee nykyisin Hailuodossa (yksi lempipaikoistani kesälomamatkoilla!). Hän on opettanut maahanmuuttajia ja asustellut itsekin Serbian unkarilaisalueilla. Kirja kertoo Anna Feketestä, kuten kaksi aikaisempaakin kirjaa. Anna on muuttanut 4-vuotiaana Suomeen Serbiasta ja kouluttautunut poliisiksi ja työskentelee rikostutkijana. Annan äiti ja veli ovat myös asuneet Suomessa mutta palanneet Serbiaan.


Tässä kirjassa Anna on matkustanut lomalle kotikyläänsä Serbiaan äitinsä ja veljensä luo viettääkseen aikaa perheensä ja ystäviensä kanssa. Heti ensimmäisenä iltana viinijuhlilla Annan käsilaukku varastetaan. Anna ja ystävät lähtevät juoksemaan varkaan perään, mutta tämä onnistuu pakenemaan vanavedessään punahameinen pieni tyttö. Seuraavana päivänä varas löytyy kuolleena vierellään käsilaukku, josta puuttuu Annan passi.


Varas kuuluu romaniheimoon, ja poliisi on haluton tutkimaan hänen kuolemaansa. Varkaan väitetään kuolleen hukkumalla. Anna vaistoaa tapauksessa jotain hämärää, eikä voi olla käynnistämättä omia, yksityisiä tutkimuksiaan, niin lomalla kuin onkin. Tapahtumat alkavat kiertyä yhä lähemmäs Annan omaa menneisyyttä ja kauan sitten kuolleen isän tarinastakin alkaa löytyä uusia piirteitä.

 

Kirja on hyvin erilainen kuin kaksi aikaisempaa, vaikka päähenkilö onkin sama. Kirjan teemoina ovat romaniväestön asema, ihmissalakuljetus sekä euroopan pakolaistilanne, joiden ympärille tarina punoutuu. Serbialaiset nimet toivat tarinan lukemiseen omaa haastettaan, varsinkin kun siellä kirjoitetaan sukunimi ennen etunimeä, esim Fekete Anna. Vieras kulttuuri on tarinan suola ja haaste, ja suomalaisen on vaikea käsittää ihmisten eriarvoisuutta ja yhteiskunnan korruptoituneisuutta. Anna kipuilee kahden kotimaan välillä. Kylmä ja räntäinen Suomi, jossa poliisiin voi kuitenkin luottaa on kovin erilainen kun Annan läheisten kotimaa, jossa yöt ovat tummaa samettia, mutta läheskään kaikkien henki ei ole samanarvoinen.

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Eila Pesonen: Läskiromaani

Läskiromaani on nimensä veroinen. Toivon kovasti että kirja on fiktiota eikä mikään omaelämäkerrallinen kaunokirja. Päähenkilö Terttu-Onerva on epäonnistuja joka suhteessa. Lapsuudenkodissaan ei-toivottu, väärää sukupuolta oleva keskimmäinen lapsi. Sopusuhtainen, isoluinen lapsi jota jo vanhemmat pitivät lihavana sorjien sisarustensa rinnalla.

Aviomieheksi siunaantui narsisti, mikä ei tietenkään itsetunto-ongelmien kanssa painivaa Terttu-Onervaa helpottanut. Anoppilassakin katsottiin karsaasti huonommasta ja köyhemmästä perheestä tullutta, romuluista miniää. Häätkin anoppi järjesti oman mielensä mukaan, morsiamella niihin ei ollut sanomista.

Kolme lasta kuitenkin siunaantui ennen avioeroa. Lapsia Terttu-Onerva kasvatti yksin, isä ei juuri yhteyttä pitänyt. Muutkin miesystävät osoittautuivat pettureiksi. Ystäviä ei Terttu-Onervalla ollut, harvat lapsuudenystävätkin hyljeksivät lihavaa epäonnistujaa. Työkaverit syrjivät. Työssään terveydenhoitajana Terttu-Onerva oli jatkuvassa ristiriidassa, hänen tehtävänsä nimittäin oli ohjata ihmisiä laihduttamisen ja terveiden elämäntapojen pariin, vaikka itse oli epäonnistuja. 

Jotenkin kirjasta jäi sellainen maku, että voiko yksi ihminen kohdata pelkkiä ilkeitä, petollisia ja raadollisia ihmisiä elämänpolkunsa varrella. Suhde lapsiinkin on ristiriitainen, toisaalta takertuva, kuitenkin heille kaikkea hyvää toivova. Lapsenlapsetkin siunaantuvat jotenkin kummallisella tavalla, miniät ovat outoja eikä heitä haluta tuoda anopille näytille. Terttu-Onerva sysää syyn omasta epäonnistumisestaan lähes kokonaan muiden ihmisten syyksi, ja se häiritsee kirjassa koko lukemisen ajan. Teki mieli ottaa päähenkilöä niskasta kiinni ja ravistella: Lopeta valittaminen ja ala elää elämääsi. Itsellänikin on paino-ongelmia ollut, mutta ei se ole estänyt minua solmimasta ystävyys- ja rakkaussuhteita sekä elämästä hyvää elämää. Sovituskopeissa toki vähän harmittanut. 

Onneksi kirjan loppupuolella Terttu-Onerva huomaa, ettei kukaan muu pysty häntä auttamaan kuin hän itse. Hän aloittaa tien kohti eheämpää itseään ja pyrkii antamaan anteeksi itseään kolhineille ihmisille. Kirjan lopussa jäi epäselväksi, tuliko Terttu-Onervasta loppujen lopuksi hoikka.

maanantai 29. elokuuta 2016

Farida Khalaf & Andrea C. Hoffman: Olin Isisin vanki


Image result for OLIN ISISIN vanki
Minerva, 2016

Raskas kirja raskaasta aiheesta. Elokuussa 2014 Isis-joukot lähtevät valloittamaan Irakin  pohjoisosan jesidialueita. Jesidit ovat Irakissa ja Syyriassa asuva vähemmistökansa, joka palvoo riikinkukkoenkelia Tawuse Melekiä. Isisin jihadistit pitävät jesidejä saatananpalvojina.

Kirja alkaa 17-vuotiaan Faridan kertomuksella perheestään ja kodistaan ja viimeisistä onnellisista rauhan ajoista jesidikylässä. Pian Isisin mustat liput lähenevät lähenemistään. Faridan kotikylä vallataan, miehet kaapataan Isisin riveihin taistelijoiksi, ja ne, jotka eivät suostu kääntymään islaminuskoon, tapetaan. Naiset kaapataan ja myydään markkinoilla Isisin taistelijoiden  seksiorjiksi.

Yksityiskohtia en tässä halua kuvailla. Nuorimmat kaapatut tytöt ovat 12-vuotiaita. Isis-taistelijat eivät pidä näitä "saatananpalvojia" ihmisinä, ja tyttöjen kohtaloa on vaikea sanoin kuvata. Tytöt kiertävät omistajalta toiselle, ja Farida kapinallisena joutuu erityisen julman kohtelun kohteeksi. Tyttöjen asema kohenisi, jos he suostuisivat kääntymään islamin uskoon. Tytöt pitävät kuitenkin kuolemaa parempana vaihtoehtona, ja Farida yrittää löytää keinoja riistää itseltään henki.

Vihdoin koittaa tilaisuus paeta, ja pieni joukko tyttöjä onnistuu lähtemään pakomatkalle. Entistä elämää ei enää kuitenkaan ole, ja alkukantainen yhteisö pitää vihollisen raiskaamia tyttöjä hylkiöinä. Farida ei kuitenkaan alistu, vaan haluaa kertoa tarinansa maailmalle. Hänelle tulee tilaisuus päästä pakolaisleiriltä aloittamaan uutta elämää Saksaan.  
 

maanantai 22. elokuuta 2016

Eila Pennanen: MInä ja herra Fibro : matkakumppanina fibromyalgia

Kansikuva
Mediapinta, 2010


Millaista on kun kolottaa ja jäytää, kolotuksen paikka vaihtuu, kuvittelee jo kaikkein pahinta? Kun lääkärit eivät ymmärrä eivätkä ota todesta, huomauttelevat ylipainosta ja kehottavat harrastamaan liikuntaa. Silloin mikä tahansa diagnoosi tuntuu helpotukselta.

Itsekin vuosia Herra Fibron kanssa taivaltaneena omaelämäkerrallinen kirja tuntui heti tutulta. Kuvaus oli kuin omasta elämästäni. Huonoja päiviä seuraa parempi jakso, ja sitten taas romahtaa kivun syövereihin. 

Kirjassa on paljon faktatietoa fibromyalgiasta sekä myös selviytymiskeinoja. Olen lukenut kirjan aikaisemmin joskus sairastumiseni alkuaikoina, mutta ihan hyvä oli lukea se uudestaan. Eilan kerronta on hersyvän humoristista ja itseironista. Valaiseva pieni kirja, jota voi lämpimästi suositella niille joiden luona Herra Fibro majailee - sekä myös heidän läheisilleen tai kelle vaan joka haluaa tietoa tästä vähän mystisestäkin sairaudesta. 

lauantai 13. elokuuta 2016

Enni Mustonen: Ruokarouva

Otava, 2016
Odotettu uusi osa Syrjästäkatsojan tarinoihin. 

Edellisessä osassa "Emännöitsijä" Ida koki elämänsä romanssin Albert Edelfeltin kanssa. Ida on synnyttänyt edesmenneelle Albertille Ruotsissa tyttären, Kirstin, josta isä ei tullut koskaan tietämään. Kirsti on perinyt nimensä Sibeliusten lavantautiin kuolleelta pikku Kirstiltä, jota Ida hoiti ja rakasti kuin omaansa. 

Ida matkustaa Kirstin kanssa pienen perinnön turvin takaisin Suomeen, missä hän alkaa etsiä sopivaa huvilaa, mihin voisi perustaa pensionaatin. Sellainen löytyykin Helsingin lähistöltä, ja Ida alkaa touhuta huvilaa siihen kuntoon, että voisi majoittaa sinne vieraita. Avuksi rientää Iisakki Haapaluoma, Idan äidin vanha ystävä, josta tulee korvaamaton apu täysihoitolan pidossa. Naapurit ovat mukavia mutta kummallisia: Viivi-rouva, taiteilija, joka on lyöttäytynyt yhteen Pariisista paenneen kuvataitelijan Ville Vallgrenin kanssa. Sitkeällä työllä täysihoitola saadaan valmiiksi vastaanottamaan vieraita, ja pian vinttikamarit ja ruokapöytä täyttyvät asukkaista.

Sota sotkee kuitenkin kaikkien suunnitelmat, ja emännän ja vieraiden on pidettävä yhtä, että kaikille riittäisi ruokaa ja turvaa. Huvilan ruokapöydässä vierailevat Leinon veljekset Eino ja Kasimir, ja täysihoitolaan majoittuvat myös säveltäjä Leevi Madetoja sekä "vaimonsa" Onerva, kirjailijanimeltään L. Onerva. Hyväsydäminen Ida on tarjonnut kodin myös orvoksi jääneelle Allille, josta tulee Kirstille sisar. Hän ottaa myös hoteisiinsa vanhan ystävänsä, suurarinleski Johanssonskan, joka on miehensä kuoltua joutunut tyhjän päälle. Kaikkia tarvitaan kun taistelut tulevat yhä lähemmäksi. Idan elämään astuu myös rakkaus vuosien takaa, Elias Helenius. 

Kirjaa lukiessa jossain vaiheessa väsyin sotaan ja kurjuuteen. Tarina on kuitenkin hienoa ajankuvaa meille, jotka emme ole (onneksi) sotaa omakohtaisesti kokeneet. Henkilöt tulevat tutuksi ja läheisiksi, ja yhteen hiileen puhaltaminen on kirjan kantava voima. Iso osa on pienellä Kirstillä sekä Alli-"siskolla", sekä Iisakin koiralla Karolla, hänen Liinu-hevosellaan sekä Vappu- ja Sunnuntai-lehmillä. Kun kaikesta on pulaa, on kaikkien kannettava kortensa kekoon, myös kulttuurikerman ja muiden täysihoitolan asukkaiden. Ida-emäntä on elämässään nähnyt jo kaikkea muutakin kuin mukavaa, hän on selviytyjä ja auttaa muitakin selviytymään. Toinen jykevä ja turvallinen henkilöhahmo kirjassa on Iisakki Haapaluoma. Kirjan päättyessä jäi valoisa ja turvallinen olo siitä, että Idalle on elämällä varattuna vielä vähän helpompia aikoja sekä rakkautta.



keskiviikko 10. elokuuta 2016

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi : muistiinpanoja masennuksesta

Maaliskuun yhdestoista päivä vuonna 2014 sairastun masennukseen. Menen psykiatrin vastaanotolle itsenäni ja kävelen ulos mielenterveyspotilaana.
S&S 2016

Kirjailija Pauliina Vanhatalon rehellinen kertomus omasta masennuksestaan. Aihe on liiankin tuttu ja kirjaan oli todella helppo samaistua. Joka sivulta löysin kappaleen itsestäni. Vaikka en kirjailija olekaan, kirjoitan paljon ja masennuksen suossa on tullut itsekin rämmittyä. Introverttiys, kyllä. Erityisherkkyys, kolahti sekin.

Jäin kirjailijan tavoin miettimään, mikä on sairautta ja mikä ihmistä itseään. Onko sairautta se, että väsyy hälyyn ja ihmisten virtaan? Ja se, että tarvitsee joka päivä aikaa itselleen ja yksinoloon, että pystyisi suoriutumaan työstään sekä myös äidin ja vaimon roolista? Rajanveto on vaikeaa. Toki kun masennus vie toimintakyvyn ja ilon elämästä, on lääkitys tarpeen.

Ihana, rehellinen kirja. Ei ollenkaan masentava. Hyvä kirja masentuneille ja introverteille. Ja heidän läheisilleen. Ja niille, jotka eivät ole masentuneita ja/tai introvertteja, mutta haluavat oppia ymmärtämään sellaisia. Oli myös mielenkiintoista perehtyä kirjailijan työhön ja sen kipukohtiin, hylkääviin kirjeisiin ja myös onnistumisen iloon. Miltä tuntuu kun kysytään, miltä tuntuu olla ei-niin-suosittu kirjalija. Miltä tuntuu, kun rakastaa perhettään niin että kipeää tekee, mutta ei kuitenkaan jaksa arkea perheen kanssa. Ikään kuin tarvitsisi lomaa omasta elämästään. 

lauantai 30. heinäkuuta 2016

Reko ja Tina Lundan: Viikkoja, kuukausia

WSOY, 2006
Pieni valoisa kirja synkästä aiheesta. Luin kirjan silloin kun se ilmestyi, ja jostain syystä halusin lukea sen nyt uudelleen. Kirjan kertojina vuorottelevat Aki ja Minna, eivät Reko ja Tina. Kirja on kaunokirjallisuusluokassa, ei siis elämäkerta.

Aki, kirjailija ja ohjaaja, Minnan aviomies ja kahden pikkutytön, Saaran ja Kertun isä, sairastuu. Häneltä löydetään ärhäkkä aivokasvain. Aki käy läpi raskaita hoitoja, kunnes siirrytään "oireenmukaiseen hoitoon", mikä tarkoittaa, että parantavaa hoitoa ei ole. Aki menettää näkönsä ja ison osan toimintakykyään.Urheilevasta kirjailijasta ja perheenisästä tulee täysin autettava ja Minna-vaimosta omaishoitaja. Siinä samalla yritetään elää lapsiperheen arkea ja turvata Saaralle ja Kertulle tavallinen lapsuus. Ristiriidoilta ei vältytä kun Minna alkaa uupua. 

Aki yrittää viimeiseen asti ohjata ja kirjoittaa, vaikka kasvain tekee tuhojaan aivoissa. Hän yrittää olla isä ja aviomies. Hiljalleen perhe alkaa valmistautua väistämättömään.

Aki: Näin lääkäristä ensin hartian. Se kiersi nurkan ympäri. Kun nenä tuli näkyviin, tiesin, että arpa oli mitätön. Me olimme hävinneet. Odotin kuitenkin kasvojen koko kuvan ja synkän ilmeen. Loppu oli sanoja. 
 
Minna: Aki lähti huoneesta, minä jäin. Minun oli pakko saada tietää. En ollut sitä koskaan Akin läsnäollessa uskaltanut kysyä, nyt oli ainoa tilaisuus. Se oli vaivannut minua ensimmäisestä päivästä alkaen, olin turhaan etsinyt vastausta internetistä ja oppikirjoista. Millainen loppu tulee olemaan?
 

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Johanna Tuomola: Valheiden vangit

Valheiden vangit
Book4U, 2016

Hain aikanaan mukaan tämän kirjan esilukijaraatiin, mutta taisin olla myöhässä kun en tullut valituksi. Odotin kuitenkin innostuneesti, että saan kirjan käsiini. Lopputulos on todella onnistunut, ja kirja vei mukanaan heti ensimmäiseltä sivulta lähtien.

Venevalmistaja murhataan, ja hänen vaimoaan epäillään syylliseksi. Oikean syyllisen löytämiseksi  vaimo palkkaa "privaattikyttä" Julia Takalon tutkimaan murhaa. Asianajajasta Susanna-vaimo kieltäytyy järjestelmällisesti.

Julia onkin varsin erikoinen persoona, kolmeakymmentä lähestyvä punapää. Hän on onnistunut saamaan potkut sekä Helsingin poliisista että turvapalveluyrityksestä, ja on näin päätynyt yksityisetsiväksi. Hän on onnistunut suututtamaan räväkällä käytöksellä esimiehensä, eivätkä Julian tutkintamenetelmät aina kestäkään päivänvaloa.

Juttu paisuu ja jäljet johtavat ilotyttöravintolaan, jonka puitteissa pyöritetään myös huumekauppaa. Kirjaa lukiessa hiljalleen huomaa, että Julia sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä, ja tekee työtään maanisesti eikä tunnista vaaran merkkejä omassa terveydentilassaan eikä myöskään murhajutussa. Kirjailija on hyvin perehtynyt kaksisuuntaiseen, ja tulkitsee Julian mielialoja todentuntuisesti. Taustalla vilahtelee "isoäiti" Anniina, joka on huolissaan Julian terveydestä ja yrittää luoda hänen elämäänsä järjestystä muistuttaen syömisestä, nukkumisesta ja lääkkeistä.

On ihana ajatus, että kirja on trilogian ensimmäinen osa, ja tiedossa on vielä pari kirjaa Juliasta. Hän on persoona, johon ei voinut olla ihastumatta ja johon jossain määrin pystyin myös samaistumaan.

Valheiden vangit on kirja, jota on vaikea laskea kädestään. On pakko lukea vielä seuraava luku. Loppuhuipennus on jännittävä niin kuin hyvässä dekkarissa pitää ollakin, ja loppu ei ollut ollenkaan ennalta-arvattava. Kirja oli vauhdikas ja tavallaan kevytkin, juonenkäänteissä oli helppo pysyä mukana ja henkilöihin oli Johanna Tuomola luonut sopivasti särmää ja persoonallisia piirteitä. Odotan malttamattomasti trilogian seuraavaa osaa.

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Sophie Kinsella: Himoshoppaaja korjaa potin


Himoshoppaaja korjaa potin
WSOY, 2016


Uusi Himoshoppaaja on aina riemukas tapaus! Tässä kirjassa tapahtuu kuitenkin outoja. Rebecca Brandon eli Becky matkaa erikoisen seurueen kanssa matkailuautolla Amerikan suureen länteen etsintäretkelle. Beckyn isä on kadonnut hämärissä olosuhteissa, ja kadoksissa on myös Beckyn ystävättären Suzyen aviomies Tarquin. Matkailuautoa ajaa Beckyn aviomies  Luke ja tietenkin mukana on myös Beckyn ja Luken hurmaava, kaksi ja puolivuotias Minnie-tytär. Beckyn äiti on tietenkin mukana matkalla, kuten myös äidin ystävätär Janice. Ja yksi vihamies, eli Alicia-pitkäsäärihuora joka hänkin on edellisistä Himoshoppaaja-kirjoista tuttu.

Surullista kyllä, Beckyn ja Suzen välit ovat viilenneet ja Suze kaveeraa Alician kanssa jättäen Beckyn ulkopuolelle. Becky on tietenkin murheissaan ja syyttää itseään tapahtumista. Erilaista tässä kirjassa on se, että Himoshoppaaja-Beckyä ei edes shoppailu kiinnosta. Onko äitiys muuttanyt Beckyä vai onko tilanteen kummallisuus vienyt shoppailuhalut? Kannattaa lukea muutama aikaisempi Himoshoppaaja ennen kuin aloittaa tämän, niin pääsee kärrylle siitä, millaista on Beckyn shoppailuhuumainen elämä aikaisemmin ollut.

Kaikelle löytyy kuitenkin selityksensä, tässä tapauksessa niin hurjia kuvioita, että heikompaa lukijaa hengästyttää. Becky ei tietenkään jää pyörittelemään peukaloitaan, vaan punoo juonen joka on niin mielikuvituksellinen, ettei se voi kuin onnistua!

Kiinnitä turvavyö ja hyppää Beckyn ja ystävien kyytiin, tiedossa on ylä- ja alamäkeä sekä henkeäsalpaavia kaarteita!

Sari Luhtanen: Tähtirooli






Sari Luhtanen: Tähtirooli
Tammi, 2016
Olen pitänyt kovasti Sari Luhtasen aikaisemmista chick lit -kirjoista (Linssit huurussa, Murusia, Kaikkea kaunista, Tuulin viemää). Tähtirooli oli myös mainiota kesäistä "aivot narikkaan" -lukemista. Päähenkilö Aura ei ole ihan perus chick lit -sankaritar, vaan hyvinvointikeskuksen psykologi, älykäs ja vahva nainen.  Aura osallistuu tosi-tv -formaatti Parierotteluun, missä hän haastattelee ja ohjaa vaikeissa tilanteissa olevia pariskuntia. Formaatti päättyy yllättävästi, mutta siitä tulee menestys. Niin myös Auran tv-roolista, ja lisää tv-työtä olisi hänelle tarjolla ja sen ohessa mainetta ja glamouria. Aura ei ole varma, onko tämä oikea tie.

Auralla on miettimistä myös yksityiselämässään. Siskon kanssa pitäisi yrittää pitää hörhöilevää äitiä sopivalla etäisyydellä.  Avomies Joel on valioyksilö. Äkkiä Joelilla ei olekaan aikaa Auralle, vaan työ ja vanhempien parisuhdekriisi vievät kaiken huomion. Kriisiä paikkaamaan lennähtää myös Joelin näyttelevä kaksoisveli Leo, ja kun Joel loistaa poissaolollaan, Leo ja Aura ystävystyvät ja alkavat viihtyä yhdessä kaupunkia katsellen ja iltaa istuen. Auran ajatuksia sotkee myös eräs raamikas remonttimies.

No arvaattekos loppuratkaisun? Miten käy Auran tv-uran ja mitä tapahtuu miesrintamalla? Minäkin luulin arvaavani, mutta toisin kuin yleensä chick lit -kirjoissa päätös ei olekaan ihan ennalta-arvattava. Onnellinen loppu kuitenkin kirjassa on :)


tiistai 12. heinäkuuta 2016

Leena Lehtolainen: Viimeinen kesäyö

Tammi, 2006
Leena Lehtolaisen novellikokoelman valitsin kesälomani iloksi. Olen toki lukenut sen aikasemminkin, mutta se ei lukukokemusta haitannut. En muistanut läheskään kaikkea lukemaani, joten yllätyksellisyys säilyi. 


Novellit ovat melko pitkiä ja erittäin koukuttavia. Ei tee mieli laskea kirjaa kädestään ennenkuin loppuratkaisu löytyy. Novellit ovatkin siitä mukavaa luettavaa, että koko yö ei mene lukiessa - tai sitten on vaan pakko aloittaa uusi kertomus seuraavan päätyttyä. 


Näissä novelleissa on hauskaa se, että monet päähenkilöt ovat tuttuja Lehtolaisen muista kirjoista. Tapaamme Maria Kallion, Laura Sarkkisen, Anna Harmajan ja Pekka Koivun. Yhdessä novellissa kertoja-minänä on juuri Koivu, mikä toi mielenkiintoisen vivahteen tarinaan. Koivu kun on jäänyt dekkareissa vähän sivuosaan, vaikka melko suureen sellaiseen. 


Novelleissa kantavana voimana on rakkaus, joka saa ihmisissä aikaan kummallisia asioita ja ajaa kamaliinkin tekoihin ja poikkeuksellisiin tilanteisiin. Tarinat alkavat kesäisissä merkeissä ja viimeisessä novellissa on jo joulu. Ettei totuus unohtuisi, kesäyöt eivät kestä ikuisesti. Otapa koppi ja lue tämä kesälomasi iloksi. Ei haittaa vaikka olisit lukenut tämän aikasemminkin, novellit kestävät kyllä toisenkin lukemisen.