sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Anneli Auer: Murhalesken muistelmat

Into, 2016

Useimmat muistavat Anneli Auerin oikeudenkäyntikuvissa vakavana ja viilipyttymäisen rauhallisena. Useimmat meistä myös arvailevat, kuka oikeasti murhasi Annelin miehen Jukka S. Lahden. Anneli Auer vapautettiin, koska tekoa ei voitu näyttää toteen. Onko Anneli syyllinen vai kuka murhasi Jukan?

Kirja etenee kronologisessa järjestyksessä, ja alkaa nelilapsisen perheen perhe-elämän kuvauksella. Sitten kuvataan murhayön dramaattiset tapahtumat seikkaperäisesti Anneli Auerin omien muistikuvien mukaan, siten kuin ihmismieli voi tuollaiset kaoottiset tapahtumat vuosien takaa muistaa. Jukka kuolee, ja Anneli joutuu sairaalaan järkytyksen vuoksi, ja koska on itsekin saanut veitseniskun rintaansa.

Murhaa aletaan selvitellä, ja puoliso on tietysti aina yksi epäillyistä. Poliisi etsii kuitenkin aktiivisesti ulkopuolista tekijää. Anneli ja lapset muuttavat talosta, saavat uuden asunnon ja yrittävät jatkaa elämäänsä ilman isää ja aviomiestä. Juuri kun asiat alkavat sujua, tutkinnanjohtaja vaihtuu ja Annelista tulee pääepäilty. Hän joutuu tutkintavankeuteen. Jossain vaiheessa lapset sijoitetaan Annelin veljen ja tämän vaimon kotiin.

Oikeudenkäyntikuvaukset ovat pitkiä ja perusteellisia, jokainen todiste ja todistaja käydään läpi myös kirjassa. On hyviä poliiseja sekä pahispoliiseja, jotka ovat päättäneet näyttää toteen, että Anneli Auer on murhannut miehensä.

Kijassa on tietysti esillä ainoastaan toisen osapuolen näkemykset ja kokemukset asioista, enkä lukijana oikein voi ottaa kantaa, mikä on totta ja mikä ei. Järkyttävältä tuntuu niiden kuulustelujen kuvaus, joiden perusteella Anneli ei enää  tiedä mitä tuona yönä on tapahtunut, ja alkaa epäillä itsekin murhanneensa miehensä ja tunnustaa, että näin on saattanut käydä, mutta peruu myöhemmin puheensa.

Kirjan tapahtumien perusteella on vaikea kuvitella, että Annelin olisi ollut käytännössä mahdollista murhata miehensä, ja väkisinkin tulee mieleen, että poliisi on halunnut pelastaa maineensa ja saada "syyllisen" telkien taakse. Mutta kun kirjassa tullaan kohtaan, missä Annelia ja hänen entistä miesystäväänsä aletaan lasten kertomusten perusteella syyttää seksuaalisesta hyväksikäytöstä, ei lukija enää tiedä mitä uskoa. Annelin mukaan lapsia on manipuloitu veljen luona kertomaan ko asiota, ja jäljille lasten kehoissa olisi muita selityksiä. Tuntuu aika hurjalta jos näin on, ja käytännössä täysin syyttömät ihmiset olisivat saaneet tuomion tällaisista asioista.

Kirjassa kuvataan paljon vankilaoloja, toivon ja epätoivon vaihtelua, ja siitä selviää, ettei Anneli suinkaan ole täysin se täysin tunteeton, kivikasvoinen nainen, minkä kuvan tiedotusvälineet hänestä ovat antaneet. Hän ikävöi lapsiaan ja suree syvästi yhteyden katkeamista. Aidolta tuntuu myös suru miehen kuolemasta ja yksinhuoltajan elämän raskaus neljän lapsen kanssa. Ehkä hurjimmalta tuntuu peitepoliisin soluttautuminen Annelin miesystäväksi. Anneli välittää aidosti miehestä, ja hänen lapsensa kiintyvät Seppo-poliisiin.

Kirjan loppuratkaisu on kaikkien tiedossa. Anneli ja miesystävä joutuvat kärsimään tuomion seksuaalirikoksista. Murhasyytteestä Anneli vapautetaan kera jättikorvausten. Mikään ei kuitenkaan tuo takaisin entistä elämää. Anneli saa tavata lapsistaan vain vanhinta, hän on menettänyt työnsä, asuntonsa ja on varmaan loppuelämänsä kiistelty henkilö. Kirja on hyvinkin mustavalkoinen, varsinkin hyvien ja pahojen poliisien kuvauksissa. Murhaaja on edelleen vapaalla jalalla.

maanantai 12. joulukuuta 2016

Pirkko Arhippa: Ruusu - pallo - avain

Mäkelä, 2016
Kirja sijoittuu kesäiseen Naantaliin, mutta alkaa Rautavaaralla talvella 1939, jolloin kaksi sotilaskarkuria taistelee hengestään tiettömällä taipaleellaan. Poliisipari Varpu ja Tiia ovat tulleet jo tutuiksi aikaisemmista Arhipan kirjoista. Minulle he tuntuvat jo kirjaa avattaessa vanhoilta tutuilta. Nyt Tiia on viimeisillään raskaana. Naiset joutuvat selvittämään kolmea nuoriin ihmisiin kohdistunutta väkivaltaista hyökkäystä. Kaksi uhreista kuolee, kolmas selviää hengissä, mutta ei pysty auttamaan tutkimuksissa, koska ei muista tilanteesta juuri mitään. Poliiseja ihmetyttävät uhrien rintaan kiinnitetyt esineet. Kahden uhrin lähipiiristä löytyy mustasukkaisuutta, joka kohdistaa epäilyt uhrien kumppaniin ja ex-kumppaniin. 

Totuus ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen, ja Varpu lähtee seuraamaan vihjettä toiselle puolelle Suomea. Viimeisillään olevaa Tiia hän ei huoli  mukaansa, vaan lähtee matkaan yksin.

Toisin kuin monissa dekkareissa, murhaa selvittelevät poliisit eivät joudu itse hengenvaaraan loppumetreillä, vaan lukija saa keskittyä ratkaisun pohtimiseen. Tässä kirjassa se on vähän liiankin ilmeinen, ja näyttää siltä että syyllinen haluaakin jäädä kiinni. Ratkaisu liittyy sittenkin vuosikymmenten takaisiin tapahtumiin. 

Muutamasta edellisestä Arhipan kirjasta tuttuun tyyliin kirjan loppuun on heitetty seuraavan kirjan alku täkyksi lukijalle. Seuraavaa kirjaa odotellessa.

perjantai 9. joulukuuta 2016

Karoliina Sallinen: Tee se itse -vauva

Nainen, joka oli ottanut Bankokin pikkukujilla tatuoinnin, juonut Turkissa hanavettä, lähtenyt 20 asteen pakkaseen ilman pipoa ja näyttänyt keskisormea moottoripyöräjengiläisille, ei ehkä karttanut katastrofeja kaikkein aktiivisimmin.

Kirja alkaa siitä, kun Usva ja Juha, kolmekymppinen pariskunta, alkavat yrittää raskautta ja lopulta raskaustesti näyttää positiivista. Juha on konservatiivisesta kodista, pedantti ja huolehtivainen järjestyksen ihminen. Usvan kotona on kaikki mullinmallin, mutta lämpöinen ja huoleton tunnelma. Usva on railakas yläasteen ope, jolle äitiys on toivottu mutta outo asia. Kirjassa kuvataan Papu-vauvan odotusta viikko viikolta, vuorotellen Usvan ja Juhan näkökulmasta.
Usva suhtautuu intohimoisesti tulevaan vauvaan, mutta ei oikein sovellu odottavan äidin prototyypiksi. Juha on se, joka pitää langat käsissään, asunnon siistinä ja pakkaa sairaalakassin. Jossain vaiheessa Juhakin panikoituu sen verran, että vetää perskännit. 

Omat odotusajat ovat jo kaukana takanapäin, ja ajat ovat muuttuneet siitä kovastikin. Kirja oli silti riemukasta luettavaa. Karoliina Sallinen on suosittu perheblokkari, ja tämä on hänen esikoiskirjansa. Kirjassa on myös Sanni Kariniemen tekemä mustavalkokuvitus, joka aluksi toi mieleen sarjakuvan, mutta kun kirjaan sukelsi syvemmälle, kuvitus sopi siihen kuin nenä päähän. Papu-vauvan sukupuoli on selvillä, mutta se paljastetaan lukijoille vasta viimeisillä sivuilla, kun vauva on onnellisesti maailmassa.

torstai 8. joulukuuta 2016

Reidar Palmgren: Kirpputori

Otava, 2016
Kimmo törmää kotiovellaan avovaimonsa Sannamarin lisäksi vieraaseen mieheen ja laskee mielessään yhteen yksi plus yksi. Tirvaisee samantien miestä päin näköä ja taitaa siinä Sannamarikin saada vähän osumaa. Kimmo tempaisee laukkuunsa välttämättömän: pari likaista paitaa, puolitoista paria sukkia, sarjakuvalehden, herätyskellon ja poikansa tyynyn. Kunhan Kimmo muutaman yön olisi muualla, Sannamari tulisi kyllä järkiinsä ja rukoilisi häntä takaisin.

Kimmo ei oikein ymmärrä maailmaa eikä maailma Kimmoa. Työtä ei ole, kun sedän firma meni nurin. Bändistäkin Kimmo sai aikanaan kenkää, vaikka oli mitä lahjakkain laulaja ja lauluntekijä. Hän ei tunne nuotteja eikä osaa soittaa mitään soitinta, mutta kuka sellaisia taitoja tarvitsisi? Lahjattomien bändi niittää menestystä ilman Kimmoa.

Vihdoin Sannamari tekstailee, mutta mitä tuo katala nainen on mennyt tekemään? Hän on lopettanut yhteisen tilin, jonne säännöllisesti siirsi rahaa Kimmonkin käyttöön. Työttömyyskorvauksesta on jäljellä muutama kymppi, niillä ei hotelliin mennä eikä paljon ruokaakaan ostella. Onneksi on ystäviä, jotka voivat majoittaa sohvalleen tilapäisesti, kunnes Kimmo saa asiansa järjestykseen. Mikä tarkoittaa sitä, että Sannamari tulee järkiinsä ja rukoilee Kimmoa palaamaan. Jopa vanhan ystävän Maken kärsivällisyys alkaa olla koetuksella, puhumattakaan hänen vaimostaan ja tyttärestään, kun Kimmo päivästä toiseen majailee heidän sohvallaan ja tyhjentää jääkaappia. 

Tähän on tultu: Kimmo vaeltaa kadulla taskut ja kännykän akku tyhjänä, ei ruokaa, ei yösijaa. Kimmo ajautuu sattumalta entisen pankin tiloissa sijaitsevalle kirpputorille, jota pitää uhkea Katariina. Kimmo alkaa autella Katariinaa pullakahvipalkalla, ja hiljalleen alkaa näkyä valoa tunnelin päässä. 

Kimmo on sellainen ääliö, että jos tosielämässä tulisi tällainen vastaan niin tekisi mieli kyllä hakata hänen päätään seinään - tai sitten omaansa. Sovinistinen narsisti-idiootti, joka ei löydä itsestään mitään vikaa vaan on lähipiirin ymmärtämättömyyden vuoksi ajautunut mahdottomaan tilanteeseen. Mutta kun pohjalle on päätynyt, alkaa ääliöstäkin löytyä hiukan nöyryyttä. Nautin suuresti tämän kirjan lukemisesta. Erityistä tyytyväisyyttä herätti se, että lähipiirissä ei tällaisia Kimmoja ole näkyvissä.

perjantai 2. joulukuuta 2016

Tuija Lehtinen: Väärä vainaja


Crime Time, 2016
"Viihdekirjojen kuningattaren ja yli sadan kirjan äidin ensimmäinen dekkari Väärä vainaja aloittaa Erja Revon tutkimuksia -sarjan."

Löyhästi tulkiten Lehtisen alkupään tuotannosta esim. Pirunsaaren veljeksissä on pilkahdus dekkaria. Mutta ehkä tämä on ensimmäinen puhdasverinen dekkari Lehtiseltä. 

Erja Repo on juuri eläkkeelle jäänyt poliisi. Ei mikään herttainen ihminen, sinkku omasta tahdostaan, eikä myöskään välitä mummoista eikä lapsista. Hän ajelee Harley Davidsonilla ja suunnittelee moottoripyöräreissua Eurooppaan eläkepäiviensä alkajaisiksi. Sitä ennen pitää kuitenkin selvittää äidin kuolinpesä ja hoitaa talo myyntiin. 

Yllättäen oven taakse ilmestyykin Erjan lapsuuden ystävän, Anna-Kaisan eli Kaisun tytär Jenni. Jennin kummitäti Outi Liinoja on vastikään kuollut, ja lapsettomana luvannut testamentata koko omaisuutensa Jennille. Yllättäen Outin koko omaisuus on huvennut johonkin. Ja Jenni on varma, että varastossa olevassa tuhkauurnassa ei ole Outin vaan jonkun muun tuhkat.

Onko näin ja onko Outi vielä elossa jossakin? Tätä selvittääkseen Jenni pyytää Erjan apua, ja tämä suostuu vastentahtoisesti tutkimaan asiaa hieman. Erja toivoo, että asia selviää, kun hän ottaa yhteyttä ruumiinavauksen suorittaneeseen vanhaan ystäväänsä. Palaverin jälkeen asiat muuttuvat yhä mutkikkaammiksi, eikä niitä helpota se että Erjalla ei enää eläkkeelle jäätyään ole pääsyä poliisin tietokantoihin. Virkamerkkiäkään ei ole, joten mielikuvitusta vaaditaan, että saa asianosaiset puhumaan. Erja on häikäilemätön tyyppi ja löytää keinot saada totuus irti.

Tarinan henkilöt ovat hiukan stereotyyppisiä. Vanha viisas poliisiystävä Kalle, joka varoittelee Erjaa ryhtymästä päättömyyksiin. Pikkurikollinen, automekaanikko Jortikka. Pyöräilevä toimittaja Vattulainen, joka on juuri sellainen toimittaja kun kirjoissa yleensäkin. Epämiellyttävä Kaisu, joka ajattelee vaan rahaa ja omaa mukavuuttaan eikä häikäile käyttää muita hyväkseen tavoitteisiinsa pääsemiksi. 

Vaikka Erja on aika karsea tyyppi, aloin pitää hänestä yhä enemmän tarinan edetessä. Ajatustyötään hän tekee rakentamalla palapelejä ja juomalla grappaa. Hänen tunnekylmyytensä on kuitenkin jotenkin epäuskottavaa, ja jäin innokkaasti odottamaan seuraavia osia. Löytyyköhän Erjasta pehmeämpi puoli, osaako hän vaikkapa rakastua? Luulen että ainakin Kalle ja Vattulainen saattavat seikkailla tulevissakin osissa. Kaisun jättäisin mielelläni rypemään liemissään, hän on sen verran epämiellyttävä hahmo.

Tarina on yksinkertainen, siinä ei ole juurikaan sivujuonteita. Onkohan tunneasiat tarkoituksella jätetty pois, kun niitä riittää Lehtisen romanttisessa genressä? Väkivallallakaan ei mässäillä, vaikka sitäkin kirjassa on. Kaikenkaikkiaan kelpo alku, toivottavasti tarina ja henkilöt kehittyvät tulevissa osissa.