maanantai 26. elokuuta 2019

Arttu Tuominen: Verivelka

WSOY, 2019
Jari ja Antti ovat parhaat kaverukset. Eletään kuudennen luokan kevättä, v. 1991. Ala-aste, joka varsinkin Jarille on ollut täyttä piinaa koulukiusaamisen vuoksi, on jäämässä taakse. Jarin perhe on mukavan keskiluokkainen ja tavallinen. Antin kotona olosuhteet ovat toisenlaiset. Antin isä on selvinpäin reilu ja mukava ja osaa korjata melkein mitä vaan. Humalassa hänestä tulee mustasukkainen ja väkivaltainen. Jarilla on kehitysvammainen pikkusisko Tiina, joka palvoo veljeään ja varsinkin tämän kaveria Anttia. Antti on roteva ja harteikas, ja koulukiusaajaporukkakin ottaisi hänet mielellään riveihinsä. Mutta Antti on solidaarinen Jarille, hintelälle "vittupäälle".

Toukokuun viimeisinä viikkoina Jari ja Antti päättävät tehdä aikakapselin, joka on tarkoitus avata heidän ollessaan 40-vuotiaita eli 27 vuoden päästä. He kirjoittavat toisilleen kirjeet ja laittavat ne kapseliin, jonka hautaavat maahan. Paikka merkitään karttaan x:llä, ikuisen ystävyyden merkillä. 

Koulukiusaajajengi on lukijallekin oikeasti pelottava, ja tappelu- ja kiusauskohdat kirjassa tekivät pahaa, vaikka olen aika paatunut dekkareiden lukija. Myös kiusaajajengin pomon, Rami Niemisen kotioloihin tutustutaan, eivätkä ne ole häävit. Isä on väkivaltainen ja sekä hän että Ramin äiti ovat alkoholisoituneita. 

Vuosi 2018. Jari Paloviita on rikoskomisarion sijaisena Porin poliisissa. Hänen ensimmäinen henkirikosjuttunsa näyttää ilmiselvältä. Kesämökillä on ryypätty porukalla viikon verran. Mökillä tapahtuu puukotus, mies kuolee ja epäilty tekijä pakenee metsään. Kukaan ei oikein muista ketä mökillä on milloinkin ollut, ja mikä on tapahtumien kulku. 

Jari Paloviidalle selviää, että uhri on nimeltään Rami Nieminen ja murhasta epäiltynä on Antti Mielonen. Kuulusteluissa Antti ei muista - tai halua muistaa - mitään tapahtumista. Molemmat miehet ovat Paloviidalle haamuja menneisyydestä. Sekä Mielosella että Niemisellä on rankka rikoshistoria. Juttu näyttää olevan paketissa ja murhaaja kopissa.  Paloviita ajattelee, että on Mieloselle palveluksen velkaa kouluaikojen muistoksi. Tämä tutkinta on Jarille tärkeä näytön paikka rikoskomisarien paikan vakinaistamiseksi. Asiaa ei saa sössiä, mutta miten voisi toimia niin, että Antti välttäisi murhatuomion? Jarilla on pelissä paljon. Vaimo Terhi ja pienet kaksostytöt. Ja kaunis koti, jonka asuntolainaa Jari ei ole pystynyt juurikaan lyhentämään viime aikoina. Rikoskomisarion palkka toisi vähän valoa tulevaisuuteen. 

Nämä kaksi aikakautta kulkevat kirjassa rinnatusten. Menneisyydessä on tapahtunut asioita, jotka ovat sitoneet näitä kolmea miestä - rikoksen uhria, epäiltyä ja poliisia - yhteen. Vuoden 1991 tapahtumia avataan vähitellen. Lukija voi aavistella tapahtumien kulkua, mutta tarinan käänteet yllättävät silti. 

Paloviidan tiimissä ovat kaksikko Henrik Oksman eli Härkä, sekä kaunis Linda Toivonen. Paloviita on itse toiminut Härän parina ennen sijaisuuttaan. Härkä on loistava poliisi, mutta sosiaaalisesti rajoittunut ja pakko-oireinen. Kun Paloviita alkaa kyseenalaistaa teknistä tutkintaa ja Mielosen syyllisyyttä, Oksmanin epäilykset heräävät, ja hän alkaa selvittää esimiehensä toimia. Onko päällikkyys noussut päähän vai mistä on kyse? Paloviita asettaa vaakalaudalle koko poliisin uransa Mielosen tapauksessa. Mutta Härkä on jäljillä.

Ilahduin kun huomasin, että Verivelka aloittaa uuden DELTA-sarjan, joka kuvaa Porin poliisiyksikköä. Luultavasti saamme tutustua poliisikolmikko Paloviitaan, Oksmaniin ja Toivoseen paremminkin. Lindalla on mallimenneisyys sekä henkilökohtainen ongelma, jota hän joutuu työssään peittelemään. Kirjan loppuessa heidän jokaisen elämä jäi vaiheeseen, joka saa lukijan janoamaan lisää. Uusia osia pian, please!

keskiviikko 21. elokuuta 2019

Anne Bert: Annan itseni kuolla


Heippa!

Tämä, samoin kuin Henkireikiä -blogini löytyy nyt blogit.fi -sivustolta. Seuraamaan pääset kuvalinkkiä klikkaamalla.



Bazar,2019

Anne Bert oli ranskalainen kirjailija ja kirjakustantamon johtaja. 57-vuotiaana hänellä todettiin amyotrofinen lateraaliskleroosi eli ALS. Sairauteen ei ole parannuskeinoa, se rappeuttaa liikehermot, surkastuttaa lihakset ja johtaa lopulta tukehtumiskuolemaan. Anne Bert ei halunnut tällaista kuolemaa, ja halusi päättää itse, milloin elämä ei ole enää elämisen arvoista. Ranskassa eutanasia ei ole laillinen, joten Anne muutti Belgiaan, missä armokuolema sallitaan. Hän kuoli lääkäreiden avustamana 2.10.2017.

Kirja kertoo hänen matkastaan diagnoosin saamisesta kohti kuolemaa. Siitä, miltä tuntuu tehdä ja nähdä asioita viimeistä kertaa. Sopeutua siihen, että oma keho ei enää tottele. Elämä on ihanaa ja kauheaa, läheisten kohtalo ahdistaa. Kieli muuttuu, koska tulevaisuudesta ei voi puhua, sitä ei enää ole. ALS-diagnoosi johtaa kuolemaan lyhyen ajan sisällä.

Synkästä aiheestaan huolimatta kirjassa on pilkahdus valoa rivien välissä. Iloa luonnosta, läheisistä, kauneudesta. Ja siitä miten lopulta voi antaa itselleen luvan päästää irti.

"Tuo usko ihmiseen, usko, jota ei määrittele yksikään jumala, on lämmittänyt mieltäni ja auttanut minua pitämään kiinni elinvoimastani kun kesä on paahtanut liian kuumasti. Sillä kuolema on osa elämää: koska se ei voi olla iloinen, sen tulee voida olla kaunis ja vailla kärsimystä. "

lauantai 17. elokuuta 2019

Rosie Walsh: Hän lupasi soittaa


Otava, 2018

Sarah ja Eddie tapaavat Englannin maaseudulla. Eksynyt lammas johdattaa heidät yhteen, ja kaikki loksahtaa saman tien kohdalleen. He viettävät viikon yhdessä, rakastuvat ja toteavat, että haluavat viettää loppuelämänsä yhdessä. Sitten Eddie lähtee lomalle, ja lupaa soittaa Sarahille lentokentältä. 

Soittoa ei kuulu. Eddie tuntuu kadonneen maapallolta, somesta, Sarahin elämästä. Ystävät sanovat, että sellaisia miehet nyt vaan ovat, lupaavat soittaa mutta eivät sitten kuitenkaan pidä lupaustaan. Mutta Sarah uskoo, että Eddielle on tapahtunut jotain. Hän on kuollut tai loukkaantunut vakavasti, eikä pysty ottamaan yhteyttä. 

Sarah aloittaa kuumeisen etsinnän. Hän on päättänyt löytää elämänsä rakkauden, ja selvittää mitä Eddielle on tapahtunut. Menneisyyden salaisuudet alkavat nousta syvyyksistä. 

Juonesta on vaikea kirjoittaa enempää paljastamatta liikaa. Aluksi vaikuttaa, että kirja on romanttinen rakkaustarina, joka vilisee ihmissuhdesotkuja. Sellainen se onkin, mutta myös paljon muuta. Lukija ei pääse ihan niin helpolla kuin aluksi näyttää, ja jos luulit arvanneesi loppuratkaisun, saatat olla väärässä. Minäkin menin lankaan.

Hienoja henkilöhahmoja, pyyteetöntä auttamista, ystävyyttä, rakkautta. Myös vihaa, josta ei pääse yli eikä haluakaan. Sitä kaikkea on tämä täynnä arvoituksia oleva kirja.

perjantai 9. elokuuta 2019

Heleena Lönnroth: Perinnönjakaja


Zuppa di Porri, 2018





Kirja pureutuu jännittävään aiheeseen: Vuonna 2016 uudistuneeseen isyyslakiin jolla palautettiin kanneoikeus isyyden vahvistamiseksi niille avioliiton ulkopuolella syntyneille lapsille, jotka ovat syntyneet ennen 2.10.1976. Näin ollen jo kertaalleen jaetut perinnöt voidaan joutua jakamaan uudelleen.

Tämän on huomioinut myös Paavo Kärpänen, joka on alkanut selvittää perimäänsä ja päätynyt 75-vuotiaaseen  Janne Kauroseen, jonka on päätellyt olevan isänsä. Jannella on omaisuutta, mm. majatalo ja mökki Tenolla ja kesämökkitontteja Saimaan rannalla. Pentti on päättänyt saada perintöosansa, mutta sitä varten tarvitaan Jannelta dna-näyte, joka vahvistaa isyyden. Mutta sitäpä Janne ei suostu antamaan.

Pentti ryhtyy järeisiin toimenpiteisiin, jossa pelinappuloiksi joutuvat Jannen lapsenlapset, 15-vuotiaat Miisa ja Maija. Kun poliisi ei ryhdy toimenpiteisiin - nuoriahan nyt karkailee tämän tästä - apuun kutsutaan Kaakonetsivät, Asseri Valo ja Unto Hakkarainen. 

Kirjaa aloitellessani chattailin kirjailijan kanssa eräästä kielellisestä asiasta, joka minua on häirinnyt kaikissa Lönnrothin kirjoissa. Nimittäin mies-nainen -nimitykset. Kirjailija sanoi sen johtuvan siitä, että hän yrittää välttää tautologiaa eli toistoa. Itse käyttäisin tässä kohtaa ehkä hän-nimitystä, mutta oli antoisaa kuulla kirjoittamisen vaiheista ja miten paljon kirjailija joutuu aiheeseen perehtymään. Ja millaisia kommentteja ja palautteita lukijoilta tulee! Tässä kirjassa oli antoisia kuvauksia eri paikkojen lähihistoriasta, ja tuli tunne, että kirjailija itse tuntee paikat henkilökohtaisesti, ja tältä osin kerronta oli uskottavaa.

Itse tarina oli sen sijaan hiukan liiankin lennokas. Toki perintöasioista mitellessä on ennenkin saatu draamoja aikaan. Kaiken kaikkiaan kerronta jäi myös aika pinnalliseksi, esim. surun kuvaaminen ja siitä toipuminen. Mutta kirja oli viihdyttävää lomalukemista. Ei ollut liikaa henkilöitä eikä sivujuonia, joten lukemista ei haitannut, vaikka ajatus välillä karkasi toisaalle.

torstai 8. elokuuta 2019

Mary Higgins Clark: En sua silmistäni saa

Tammi, 2019
Vanhemmat ovat poissa, lukiolaistyttö Kerry pitää juhlat, joiden päätteeksi hänet löydetään perheen uima-altaasta kuolleena. Ennen uima-altaaseen työntämistä Kerryä on lyöty golfmailalla päähän. Teosta epäillään poikaystävä Alania, koska nuorilla on ollut riitaa juhlien aikaan ja Alan on lähtenyt pois ovet paukkuen. Puolenyön maissa, kun Kerry on ollut siivoamassa juhlien jälkiä pihalla, Alanin tiedetään menneen paikalle "sovintoa tekemään". 

Kerryn isosisko Aline on työskennellyt kolme vuotta ulkomailla toipumassa surusta, kun hänen sulhasensa on kuollut liikenneonnettomuudessa vastapuolenaan rattijuoppo. Nyt hän palaa parahiksi kotiin saatuaan opinto-ohjaajan paikan lukiosta, jotaa Kerry-sisarkin on käynyt. Samalla hän voi oman surunsa ohessa tukea vanhempiaan. Työkaveri Scott kiinnostuu Alinesta, ja he käyvät muutaman kerran ulkona. Kerryn murhaa tutkiva Mike Wilson pyytää Alinelta apua lukiolaisten jututtamisesta, ja he juttelevat asiasta pari kertaa ruokaillen yhdessä ravintolassa. Aline huomaa toivovansa Miken pyytävän häntä useammin ulos, mutta eihän murhtutkija voi seurustella todistajan kanssa. 

Kerryn naapurissa asuu äitinsä kanssa kehitysvammainen Jamie, "iso poika". Äiti Marge tietää poikansa olleen murhayönä "Kerryn kanssa uimassa", mutta ei voi kertoa tietojaan poliisille, koska haluaa suojella Jamieta. Kuinka paljon Jamien juttuihin voi luottaa, ja kuka on "iso poika", jonka Jamie on nähnyt tekevän Kerrylle pahaa? Jamie itse vai joku muu? Ja voiko pojan muistiin ja juttuihin luottaa vai onko kaikki vaan mielikuvituksen tuotetta?

Taattua Mary Higgins Clarkia ja sopivaa lomalukemista. Ei liikaa henkilöitä, ei sivujuonia, tarinaa on helppo seurata ilman pinnistelyjä. Lopputuloksen arvaa jo viimeisen kolmanneksen aikana, mutta tarina viihdyttää silti. Välillä näitä, ja toisen kerran sitten taas enemmän keskittymistä vaativaa kirjallisuutta.