tiistai 26. joulukuuta 2017

Mary Higgins Clark ja Alafair Burke: Kadonnut morsian

Tammi, 2016
Amanda Pierce katoaa jäljettömiin luksushäidensä aattona. Viiteen vuoteen hänestä ei ole kuultu mitään. Etsinnät on lopetettu tuloksettomina.  Viimeisenä epätoivoisena yrityksenä Amandan äiti ottaa yhteyttä Laurie Moraniin. Laurie on tuottajana tv-sarjassa Epäillyt, ja sarja on ennenkin auttanut selvittämään rikoksia.

Niinpä Amandan läheisimmät palaavat hääpaikalle kuvauksia varten. Laurien miesystävä Alex on varsin taitava haastattelija, ja saa seurueen jäsenet paljastamaan enemmän kuin haluavatkaan. Suruunsa juuttuneet vanhemmat ovat eronneet. Charlotta-sisko on ottanut Amandan paikan naisten alusvaatteisiin erikoistuneessa perheyrityksessä Ladyformissa. Paikan, josta hän oli katkera Amandan eläessä. Ja kuinka ollakaan, sulhanen Jeff ja kaaso Meghan ovat rakastuneet ja avioituneet vain vuosi Amandan katoamisen jälkeen. Paikalle kuvausiin tulevat myös Jeffin opiskelukaverit Nick ja Austin. Bestmanina toimi Amandan isoveli Henry, suvun kapinallinen.

Amanda oli eläessään tehnyt testamentin tulevan miehensä Jeffin hyväksi. Jeff ei ole kuitenkaan päässyt käsiksi perintöön, koska Amandaa ei ole julistettu kuolleeksi. Valokuvaajan assistentin kokoelmista löytyy lisää outoja asioita. Varsin monilla olisi ollut motiivi tappaa Amanda. Ennen häitään Amanda on myös heittänyt ystävilleen, että ei olekaan ihan varma, onko tekemässä oikean ratkaisun. Ainakin Sandra-äiti haluaa uskoa, että Amanda on kadonnut tahallaan ja elää uutta elämää jossain kaukana. 

Higgins Clarkin kirjat ovat pitkään jääneet minulta lukematta, kun tuntuivat toistavan itseään. Kadonnut morsian oli kuitenkin toista maata, ei mikään huippudekkari mutta varsin hyvää vatsantäytettä dekkarinnälkään. 

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Sari Helin: Elämää tehosekoittimessa ja muita kirjoituksia

Tammi, 2017

Sari Helin on monelle tuttu Huono äiti -blogistaan. Kirja on luokiteltu tietokirjallisuuden puolelle ihmissuhteiden psykologia -luokkaan. Itse kyllä pidän kirjaa varsin viihteellisenä vaikka ehkä sitä  psykologiaakin sieltä rivien välistä vilahtelee. En ole ihan kohderyhmää, kun omat lapset ovat jo aikuisia, ja tässä kuvataan lähinnä pikkulapsiperheiden elämää. Ehkä aika kultaa muistot, sillä en muista se ihan noin kamalaa olevan. Kirja on kirjoitettu ironisen humoristisesti, mutta mielestäni ehkä liiankin negatiiviseen sävyyn. Muistoissani tuo pikkulapsiaika oli ehkä sitä elämän parasta aikaa, vaikka välillä olikin aika zombi unenpuutteesta ja lasten sairasteluista. 

Kirjassa käsitellään lasten lisäksi KonMaritukset ja sovituskoppikriisit, parisuhdeongelmat ja ystävysten väliset kahnaukset ihan hauskasti. Ehkä  ei kannata lukea, jos vasta suunnittelet lasten hankkimista. 

tiistai 12. joulukuuta 2017

Johanna Tuomola: Kun eilinen oli toinen

Johanna Tuomola & Book4you 2017
Johanna Tuomolan edellisessä kirjassa Valheiden vangit tutustuimme Julia Takaloon. Hän on onnistunut saamaan potkut sekä Helsingin poliisista että turvapalveluyrityksestä, ja on näin päätynyt yksityisetsiväksi. Hän on onnistunut suututtamaan räväkällä käytöksellä esimiehensä, eivätkä Julian tutkintamenetelmät aina kestäkään päivänvaloa. Valheiden vangeissa paljastui myös, että Julia sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä, jonka vuoksi vauhti kiihtyy välillä liikaakin ja vaikeuttaa tutkimuksia. Ja tuollaisen jakson jälkeen hän yleensä vaipuu syvälle masennukseen.

Jo Valheiden vangit -kirjassa Tuomolalla oli metodi, johon en ole ennen törmännyt. 40 esilukijaa luki käsikirjoituksen ennen lopullista versiota ja kertoi mielipiteensä ennen lopullista versiota.Tämän mahdollistaa se, että Tuomola kustantaa itse trilogian, vaikka moni kustantamokin tämän varmaan mielellään listoilleen ottaisi.  Minulla oli ilo ja kunnia olla mukana Kun eilinen oli toinen -kirjan esilukijaraadissa. Sain jopa sanoa mielipiteeni kansikuvasta - ja nimeni ja kommenttini takakanteen! Oli ihan valtavan jännittävää saada paperpinkka luettavakseen ajatuksella, että saan tutustua kirjaan ennenkuin se on nähnyt päivänvaloa. Minulla oli aikomus lukea käsikirjoitus ajatuksella ja tehdä muistiinpanoja, mutta kuinkas kävi? Ahmaisin paperipinon muutamassa illassa tehden hätäisiä merkintöjä marginaaliin. Julia on hyppäyttänyt Johanna Tuomolan kotimaisen dekkarigenren kärkikaartiin.

Sittemmin sain kiitokseksi Johannalta kirjan omistuskirjoituksella. Käsikirjoituskin on tallessa, ja jalo aikomus oli lukea ne rinnan ja katsoa mitä on muutettu. Mutta niinhän siinä taas kävi, että kun kirjan otin käteeni, käsikirjoitus unohtui. Esilukijakaarti oli kuitenkin selvästi saanut vaikuttaa lopputulokseen.

Kaisa ja Kaarle Valle ovat perustaneet hoitokodin, Villa Santalan. Potilaina heillä on mielenterveyspotilaita. Villa Santalassa on tapahtunut outoja ilkivallantekoja, ja Julia saa toimeksiannon selvittää asiaa. Hän ujuttauttuu yhteisöön esittämällä potilasta. Muut potilaat ovat Camilla, Henna, Amanda ja Teemu. Yksi heistä murhataan.

Julian seksielämä on melkoisen holtitonta, ja kun Villa Santalaan  työntekijäksi ilmestyy komea Nelson, Julia ei malta pitää näppejään erossa. Jälkeenpäin hän soimaa itseään ankarasti. Olisiko hän voinut estää murhan, jos ei olisi viettänyt murhayötä Nelsonin vuoteessa? Ainakin hän tietäsi, kuka murhan teki.

Julia tuntuu olevan ainoa, joka pystyy kommunikoimaan Kaisan autistisen Armas-pojan kanssa. Voiko olla, että Armas näki ikkunasta, kun murha tapahtui? Tapahtumat alkavat vyöryä hurjaa vauhtia kohti loppuratkaisua. Lopussa jännitys käy melkein sietämättömäksi, ja ratkaisu on täysin odottamaton. Ihmismieli on yllättävä.

Kaiken tämän keskellä Julia yrittää pitää loitolla mielen demoneita ja välttää suistumasta takaisin pimeään kuiluun.Tapahtumien tiimellyksessä Julialle selviää menneisyydestään asioita, joita hän ei tiennyt, ja joista hän haluaa tietää lisää. Kirjan loppu saa lukijan janoamaan lisää ja odottamaan kiihkeästi trilogian kolmatta osaa. Kirjailijan elämäntilanteesta johtuen voimme joutua nyt odottamaan hiukan ennakoitua pitempään. Kiitos Johanna tästä kirjasta ja kiitos kun sain osallistua sen syntyyn esilukijana! Ja kyllä me jaksamme odottaa.


sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Arttu Tuominen: Silmitön

Myllylahti,2017

Arttu Tuomisen uutuus ja kolmas osa Labyrintti-sarjaan. 

Vuonna 1977 on Porin edustalla meressä esiintynyt silmättömiä silakoita. Tapauksen syyksi selvisi ympäristömyrkyt. Onko sama toistumassa taas?  Merestä löytyy silmätön ruumis. Kyse ei ole hukkumisesta eivätkä kalat ole syöneet silmiä, vaan kyseessä on henkirikos, jota poliisi pian alkaa epäillä poliittiseksi murhaksi. 

Porin edustalla on alkamassa merisoran ruoppaus, jota ympäristöaktvistit vastustavat kiihkeästi. Pelätään, että ruoppaus vapauttaa meren pohjassa muhivat ympäristömyrkyt luonnon kiertokulkuun.

Ympäristöaktivisti Venla Jokinen on virunut vuoden venäläisessä vankilassa syytettynä merirosvouksesta. Nyt Venla on vapautunut, ja hänet otetaan avosylin vastaan takaisin Porin ympäristöaktivistien keskuuteen. Mutta Venla  on päättänyt toisin, marssit on marssittu eikä hän halua enää elää aktivistin elämää. 

Aikaisemmista kirjoista tutut poliisit Liisa ja Mulperi alkavat tutkia rikoksia. Vakavasta sairaudesta toipuva Mulperi tuntuu pehmenneen, ja yhteistyö sujuu aikaisempaa paremmin. Mutta kun murhan selvittely ei etene, ja kesken ruoppauksesta järjestetyn tiedotustilaisuuden räjähtää autopommi, päätyy poliisi taas turvautumaan työkyvyttömyyseläkkeellä olevan entisen ylikonstaapeli Janne Rautakorven apuun. Rautakorpi saa yllättäen avukseen Venlan, jolla on sisäpiirin tietoa aktivistien toiminnasta. Mutta ovatko asialla aktivistit vai jokin ihan muu taho?

En tiedä oliko tämä kirjailijan tarkoitus, mutta itse koin kirjassa sivupääosassa olevan kivun. Aktivisti Santeri Marila kärsii raastavasta päänsärystä, jonka syytä hän ei tiedä, mutta aavistaa. Saako päänsärky hänet tekemään asioita, joita hän ei oikeasti haluaisi tehdä? Mulperin oudot kipukohtaukset saavat Liisan ja lopulta koko poliisiyhteisön huolestumaan. Onko tauti sittenkään voitettu? Janne Rautakorpi on loukkaantunut pahasti onnettomuudessa, missä hän menetti perheensä. Lukuisista leikkauksista huolimatta kipu palaa aina. Sen lisäksi Rautakorpi taistelee mielen demoneiden kanssa. Hän varoo katoamasta takaisin muistilabyrinttiinsa, sillä tällä kertaa paluuta ei ehkä enää olisi.  



lauantai 25. marraskuuta 2017

Amanda Vaara: Pientä fiksausta vailla

Karisto, 2017
Kansikuva kertoo paljon kirjan sisällöstä. Iloinen, kepeä, runsas, rönsyilevä, positiivinen. Kirja kertoo kahden lapsen äidistä Venlasta, joka on tullut petetyksi avioliitossaan ja eronnut. Hän on sanonut itsensä irti kiinteistövälittäjän työstä burnoutin jälkeen, ostanut vanhan koulun ja aloittanut Airbnb-majoituspalvelun nimellä Villa Venla. Tavoitteena on aloittaa downshiftaus ja kunnostaa koulua hiljalleen. Venla aloittaa Villa Venlan myötä myös bloggaajan uran. Poika Lauri on 9-vuotias, tytär Eedla on esipuberteetissa. Lauri on innoissaan maallemuutosta, Eedla ei niinkään. Hän haluaisi muuttaa isänsä Henrin ja tämän uuden vaimon Pinjan hyvin järjestettyyn elämään.

Naapureitakin on. Riina ja Joonas tulevat heti toivottamaan tervetulleiksi, ja Lauri ystävystyy heidän samanikäisen poikansa Antonin kanssa. Jotain outoa heissä kuitenkin on. Lainattuja tavaroita ei palauteta ja rahaakin häviää. Eikä Venla ole enää varma, onko Anton sopivaa seuraa Laurille. Toisen naapurin, Ilonan kanssa Venla ystävystyy heti. Ilona on eläkkeellä oleva kuvaamataidonopettaja, joka on omistautunut eläkepäivillään taulujen maalaamiseen ja pienen kanalansa hoitoon. Ilona haluaa myös auttaa Villa Venlassa.

Päänvaivaa tuottaa yhden illan tuttavuus Janne, joka osoittautuu naimisissa olevaksi mieheksi, mutta ei panisi pahakseen vierailla myös Venlan luona silloin tällöin. Hän ilmestyy tienoolle milloin minkäkin tekosyyn varjolla. Myös Venlan blogiin alkaa ilmestyä ilkeitä kommentteja.  Ex-miehen mielestä Venlan uusi elämäntapa on vähintään omituinen eikä ollenkaan hänen lapsillensa sopiva.

Sitten Villa Venlaan asettuu asumaan  Juuso eli Jörn. Hän on trubaduuri, soittelee kitaraa ja laulaa lähiravintoloissa sekä myös Villa Venlan pop up -kahviloissa. Jörn asettuu taloksi Villa Venlaan ja sen emännän sydämeen. Hän hoitaa talkkarin hommat koululla ja käy välillä soittokeikoillaan. Elämä hymyilee, majoittujia riittää.Taloon asettunut Juuso-kissa saa yllättäen pentuja ja myös Eedlan sydän alkaa lämmetä Villa Venlalle.  Mutta miksi Jörn katoaa välillä pitkäksi aikaa soittokeikoilleen, ja miksi hänellä tuntuu olevan koko ajan hurja määrä käteistä lompakossaan? Venla huomaa, että hän ei tiedä miehestä juuri mitään. 

Iloinen pieni chick lit -ahmaisupala. Pilkahdus kesää pimeään aikaan. Amanda Vaara on kirjailija Niina Hakalahden sivupersoona.





perjantai 17. marraskuuta 2017

Sinikka Lehtinen: Kohtalona Seilin saari

Päivä, 2007
Olen vieraillut tällä kauniilla saarella, jolla on karu historia. Kauniina kesäpäivänä ei voi edes kuvitella, millaista täällä on talven viimoissa, kun meri raivoaa, eikä ole mahdollisuutta päästä pois. Ikinä. Kuningas Kustaa II Adolf määräsi vuonna 1619, että piti etsiä saari, jonne voitaisiin rakentaa spitaali- eli leprasairaala. Nauvon pitäjästä löytyi Seilin saari, joka on n. 30 kilometrin päässä Turusta. Saaren maasto on hiekkaperäinen, joten sinne oli helppo haudata kuolleet. Kirkonkirjojen mukaan Seilille on haudattu 663 spitaalista. Isonvihan jälkeen saarelle sijoitettiin myös mielisairaala. 

Maria Akselintytär on onnellisesti naimisissa Teppo Laurinpojan kanssa. Hän on Laurintalon lempeä nuori emäntä ja odottaa ensimmäistä lastaan. Laurintalossa asuu myös Marian serkku Viliina, uhkea tummaverikkö, vaalean ja hennon Marian vastakohta. Viliinasta olisi myös mukavaa olla Laurintalon emäntä, ja punoo ilkeän juonen raivatakseen Marian tieltään.

Maria joutuu matkaamaan Seilin saarelle arkkulaudat mukanaan. Elämä saarella on karua ja ankaraa Iso-Fiinun, "hoitajien" esimiehen komennossa. Mitään hoitoa spitaaliset eivät saa, sillä tautia pidetään Jumalan rangaistuksena pahoista teoista. Ainoa hoito on Jumalan sana, jota nautitaan saaren puukirkossa. Kirkossa on oma "karsinansa" spitaalisille ja heille on oma sisäänkäynti, jotta he eivät joutuisi kosketuksiin "puhtaiden" kanssa. Itsekin ole tuossa karunkauniissa kirkossa vieraillut. Kirkon eteisessä on jalkapuu. Työtä riittää, ruoka on huonoa, ja jos niskoittelee hoitajille, voi joutua rangaistukseksi maakuoppaan rottien seuraksi ilman ruokaa. 

Varsin pian ilmenee, että Marialla ei ole spitaalia, ja hän alkaa elätellä toivoa kotiinpääsystä. Yhteydenpito mantereelle tai sieltä saarelle on mahdotonta, kirjeet "katoavat" matkalla. Seilin kirkkoon palkataan uusi pappi, Antti-Pieti Koponen, joka ei saarnaakaan kadotuksesta ja Jumalan rangistuksesta, ja  Marian elämä muuttuu valoisammaksi. Hän kohoaa saaren hierarkiassa ja sen myötä myös spitaalisten olot muodovat inhimillisemmiksi. 

Teppo Laurinpoika ei ikinä toivu nuoren vaimonsa karusta kohtalosta. Kun Marialle vihdoin koittaa tilaisuus palata saarelta kotiin, ei jäljellä ole enää ketään läheisistä. Maria tekee yllättävän ratkaisun. 

Kirja on fiktiivinen, mutta tapahtumat perustuvat tositapaukseen 1700-luvulta.

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Ninni Schulman: Tyttö lumisateessa


Kuvahaun tulos haulle ninni schulman tyttö lumisateessa
Tammi, 2017
Tyttö lumisateessa on ensimmäinen ruotsalaisen Ninni Sculmanin suomennettu teos. Toivoisin, että aikaisemmatkin kirjat suomennettaisiin pian, sillä niin hyvin kirja onnistui ainakin minut koukuttamaan. Tarinan aihe ei sinänsä ole mitenkään ihmeellinen, kadonneita nuoria tyttöjä, ihmiskauppaa, paritusta. Aika tavallisia tässä genressä, mutta kirjan henkilöt ovat uskottavia ja heihin on helppo samaistua.

Avioerosta toipuva Magdalena palaa kotikaupunkiinsa Hagforsiin paikallislehden toimittajaksi. Hän toivoo saavansa viettää rauhallista elämää poikansa Nilsin kanssa, mutta uudenvuodenyönä paikkakunnalla katoaa 16-vuotias tyttö, ja toimittajan on ruvettava takomaan kun rauta on kuuma. Poliisi Crister on Magdalenan vanha ystävä, jonka kanssa hän toivoo yhteistyötä, mutta Crister on haluton antamaan tietoa lehdistölle. Hänen kollegansa Petra on yhteistyöhaluisempi. Pian löytyy nuoren tytön ruumis, mutta onko kyseessä kadonnut Hedda?


Rikosvyyhti paljastuu paljon laajemmaksi kuin alun perin näyttää. Juttuja janotessaan Magdalena on itsekin pian mukana tapahtumissa. Romantiikkaa tarinaan tuo Magdalenan elämään tullut uusi, vanha rakkaus.

Erittäin sujuvasti ja mukaansatempaavasti kirjoitettu dekkari. Pitää myöntää, että kyllä nämä ruotsalaiset osaavat! Uusia suomennoksia odotellessa. 

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Belinda Bauer: Näkijä

Karisto, 2017
Kirjalijanimi Belinda Bauer kuulosti aikaisemmin korvaani romanttisen viihdekirjallisuuden kirjoittajalta. Onneksi dekkareiden ystävänä muutama vuosi sitten kokeeksi luin yhden Bauerin kirjan ja ihastuin. Sittemmin olen lukenut niitä useamman, ja innoskkaasti tartuin myös tähän uutuuteen. 

Nelivuotias Daniel on kadonnut kotikadultaan vuosi sitten. Hänestä jäävät jäljelle vaan viereisen autokorjaamon betoniin jääneet jalanjäljet. Anna-äiti on surun murtama, hänellä ei ole pojastaan jäljellä muuta kuin jäljet betonissa, ja niitä hän vaalii kuin pyhäinjäännöstä. Isä James hukuttaa suruaan työhön viereisellä autokorjaamolla. 

 Vuosi sitten on kadonnut myös varhaisteini-iässä oleva Edie-tyttö. Poliisi John Marvelille Edien löytämisestä on tullut pakkomielle. Poliisi on turvautunut tytön tapauksessa jopa tv:stä tutun meedion apuun, laihoin tuloksin. Myös Anna ottaa yhteyttä meedioon viimeisenä oljenkortenaan. Mutta onko Richard Latham oikea meedio vai pelkkä huijari, joka rahastaa ihmisten epätoivon kustannuksella? 

Anna alkaa saada outoja kohtauksia, ja luulee sairastuneensa vakavasti. Kohtausten aikana hän alkaa nähdä outoja asioita. Kuka lopulta onkaan oikea näkijä?

Ihan edellisten Bauerin dekkareiden tasolle tämä ei yltänyt, mutta varsin kiehtova ja erilainen kirja kuitenkin.

Mika Kähkönen: Luonnollinen kuolema

Myllylahti, 2016
Sairaalamaailmaan sijoittuva kotimainen dekkari. Kirjailija on uusi tuttavuus minulle. Päivystyspoliklinikalla työskentelevän Susanna Nilssenin epäilykset heräävät, kun poliklinikan alkoholisoituneita vakioasiakkaita kuolee yllättäen. Susannan alkoholisoitunut ex-mies on paleltunut hankeen edellisenä talvena, ja yhteys uusiin kuolemantapauksiin alkaa kiinnostaa Susannaa - poliisin mielestä vähän liikaakin. Usein kirjoissa ja elokuvissa poliisit ottavan kuulustelutilanteissa roolit: hyvä poliisi ja paha poliisi. Tässä kirjassa roolit ovat päällä koko ajan: Rikospoliisi Kari Jontka tuntuu olevan kyllästynyt työhönsä ja elämäänsä ja varsinkin Susannaan. Hänen mielestään kuolemantapauksissa ei ole mitään hämärää. 

Susanna toivoo apua Jontkan vanhemmalta kollegalta Arto Puronsuulta - hyvältä poliisilta. Susanna on varma, että kuolemantapaukset ovat lavastettuja ja joku haluaa päästä eroon näistä laitapuolen kulkijoista. Mutta lavastukseen on pystynyt ainoastaan joku, jolla on tarpeeksi vankka lääketieteen tuntemus. Löytyykö murhaaja päivystyspolin henkilökunnasta? Pian myös Susanna ja hänen Elias-poikansa joutuvat vaaraan. 

Helppolukuinen kelpo dekkari, missä asiat kulkevat kronologisessa järjestyksessä. Henkilöt jäivät hiukan etäisiksi ja latteiksi, mutta loppuratkaisu oli yhtä kaikki yllätyksellinen.

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Pauliina Susi: Seireeni

 
Tammi, 2017
Kuvittele överein mahdollinen risteilyalus.
Ei riitä. Tuplaa överyys.
Nyt kuvittele pahin mahdollinen räjähde.
Kuvittele panos, sytytyslanka, kipinä. Kuvittele tuho, jonka se saa aikaan.
Kuvittele lisää: käsi, joka sytyttää liekiin. Painaa nappia tai liipasinta. Liikauttaa hiirtä. Ka-boom.
Katso kättä. Se on sinun.
Ai, eikö enää tee mieli leikkiä. Miksi luulet, että tämä on leikkiä.

Vuoden johtolanka -palkittu Takaikkuna nosti Pauliina Suden minun asteikollani pohjolan dekkarikuningattareksi ohi annajanssoneiden ja camillaläckbergien. Takaikkuna valloittaa jo Eurooppaakin. Odotin Seireeniä kuin kuuta nousevaa, ja tärisin innosta, kun sain sen käsiini. Enkä pettynyt. On vaikea kuvata Seireeniä ilman ylisanoja. Sitä oli vaikea laskea käsistään, mutta 520-sivuista kirjaa ei oikein voi lukea yhdellä istumalla. Nyt kärsin vieroitusoireista.

Takaikkunasta tuttu Leia Laine on lähtenyt sisarensa Ripsan kanssa risteilylle ökyristeilijä Mediterrinean Sirenilla Ripsan syntymäpäivän kunniaksi. Laivaan mahtuu 5000 matkustajaa joita henkilökunta paapoo 24/7. Leialle ylellisyys aiheuttaa omantunnontuskia eikä hän pysty nauttimaan täysillä, varsinkin kun hän toteaa mukavuuslipun alla purhehtivan laivan henkilökunnan olot sietämättömiksi. He ovat töissä lähes koko ajan, vailla lepohetkiä tai vapaapäiviä, pääsemättä edes maihin. Myös Ripsan kanssa tunteet leimahtavat tämän tästä ja riidanpoikanen seuraa toistaan. Laivaan Leiaa on seurannut jäätävä tunne siitä, että joku tarkkailee häntä.  Ripsa on maksanut risteilyn ja haluaisi myös Leian unohtavan yhteiskunnallisen valveutuneisuutensa ja nauttivan ylellisyydestä. Onneksi välillä pääsee maihin nauttimaan kulttuurinähtävyyksistä. 

Samaan aikaan pieni Amira perheineen on sulloutunut pieneen, surkeaan paattiin parinkymmenen muun, paremmasta elämästä haaveilevan ihmisen kanssa ihmissalakuljettajien armoille. Matka osoittautuu painajaiseksi, ja hetki hetkeltä murenee toivo onnelasta ja päätavoitteeksi muodostuu hengissä selviytyminen.

Laivalla Leia kohtaa Takaikkunasta tutun menneisyytensä, jossa hän joutui nettistalkkauksen kohteeksi. Kehen kannatta luottaa ja kehen ei? Kaiken luksuksen takana laivan uumenissa tikittää pommi. Tavoilleen uskollisena Leia ei voi katsoa tapahtumien kehittymistä sormiensa läpi, ja joutuu tilanteisiin, mitä ei ikinä olisi voinut kuvitella. Apu tulee odottamattomalta taholta, ja moni menneisyyden asia saa selityksen. Maissa Leian tytär Viivi on puuhastelee omia juttujaan, jotka eivät kaikki kestä päivänvaloa, mutta tarkoitus on hyvä. Netin uumenista selviää asioita, jotka saavat Viivin huolestumaan äitinsä turvallisuudesta, varsinkin kun hän ei tavoita Leiaa laivalta. 

Kirjan lopussa jää avoimeksi moni asia, joka saa odottamaan jatkoa tarinalle. Toivottavasti sitä seuraa pian!





perjantai 13. lokakuuta 2017

Annamari Marttinen: Kuu huoneessa

Tammi, 2009
Annamari Marttinen on yksi suosikkikirjailijoitani.  Kuu huoneessa -kirja on hänen vanhempaa tuotantoaan, ja luin sen  jo muutama vuosi sitten. Pidin siitä kovin, joten halusin palata kirjaan vielä uudestaan Kirja kertoo työttömästä perheenäidistä Katjasta, jonka elämänpiiri rajoittuu lähinnä seurusteluun perheen  ja hiekkalaatikon reunalla istuskelevien äitien kanssa.

Sitten Katja jaa Satu-ystävältään kasan hyvinvointialan lehtiä, ja valaistuu. Hän alkaa ottaa selvää elävästä ravinnosta ja vaihtoehtolääkkeistä, ja astiakaappi täyttyy itupurkeista. Perheen jääkaapista ei enää löydy maitotuotteita eikä jauhokaapista valkoisia vehnäjauhoja. Perhe on kummissaan, eikä kovin innostunut Katjan uusista tuulista. Katja sensijaan etsii kaikkea mahdollista tietoa henkisestä kasvusta ja löytää lehdistä tietoa kiinnostavista kursseista,  enkeliterapiasta entisiin elämiin. Hän tuhlaa rahansa luontaistuotekaupan tuotteisiin eikä epäröi maksaa luomuhillopurkista kymmenkertaista hintaa kaupan tavalliseen hilloon verrattuna.

Katja osallistuu kaikkiin mahdollisiin tilaisuuksiin, joissa voisi edetä henkisessä kehittymisessä. Mutta miksi aurojen ja tsakrojen tutkiminen, kukkatipat ja kivet eivät tuo onnea? Sitten Katja tapaa Erkan, gurun joka saa hänet houkuteltua viikonloppukurssille kauas kotoa puita halailemaan ja raakaruokaa syömään. Kurssin anti on vähän erilainen kuin mitä Katja on odottanut.

Terveellinen ruokavalio ja henkisen hyvän olon tavoittelu ovat hyviä juttuja tiettyyn rajaan saakka. Kirjan Katja on herkkäuskoinen ja vaikutteille altis ihminen, jonka itsetunto on huono, ja näinollen hänelle on helppo syöttää mitä tahansa (maksullista) huuhaata. Eikä löydy onnea onnelasta, vaan Katja alkaa kärsiä oudoista oireista, ja luulee pian sairastuneensa vakavasti. Kirja on hyvin uskottava tänä aikana, kun puhdistavat ruokavaliot, meditointi ja henkinen kehitys ovat pinnalla. Pidän Annamari Marttisen tyylistä kaivautua syvälle kunkin kirjansa käsittelemään aiheeseen. Kirjan opetus kai olisi, että kohtuullisuus ja suvaitsevaisuus ovat hyväksi hyvissäkin asioissa.


sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Camilla Läckberg: Noita


Kirjassa palataan aikaisemmista Läckbergin kirjoista tuttuun Fjällbackaan. Ja Fjällbackassa tapahtuu taas. Pienelle maatilalle metsän reunaan on muuttanut pieni perhe, isä, äiti ja 4-vuotias Linnea eli Nea. Talon tarina on karu, 30 vuotta aikaisemmin talossa asuneen perheen myös 4-vuotias tytär Stella katoaa ja löytyy murhattuna. Murhasta joutuvat vastuuseen silloin 13-vuotiaat tytöt, ystävykset Helen ja Marie, jotka hoitivat Stellaa. Tytöt tunnustivat murhan, mutta välttivät vankilan nuoren ikänsä vuoksi. Sittemmin he peruivat tunnustuksensa. Mutta sitten Nea katoaa. Voiko olla sattumaa, että myös Nea löytyy surmattuna? Samaan aikaan Marie on palannut Fjällbackaan luotuaan näyttelijän uraa Hollywoodissa.

Poliisiasemalla murhaa tutkivat tutut poliisit, Patrik, Paula, Gösta ja aseman pomo Bertil Mellberg, joka tuntuu aina sössivän joka tutkinnan. Patrikin kirjailijavaimo Erica on juuri kirjoittamassa kirjaa Stellan tapauksesta, kun uusi lapsenmurha järisyttää paikkakuntaa. Fjällbackassa on myös vastaanottokeskus, ja paikkakuntalaiset osoittavat pian syyttävät sormensa sitä kohti. Myös Marie ja Helen joutuvat taas epäilyjen kohteeksi.

Kirjassa liikutaan kolmessa ajassa, 1600-luvun noitavainojen ajassa, 30 vuoden takaisen Stellan murhan ajassa sekä nykyajassa, missä etsitään Linnean murhaajaa. Tapahtumat tuntuvat toistavan itseään, mutta totuus ei tietenkään ole niin yksinkertainen. 1600-luvun tapahtumien yhteys nykyhetkeen selviää vasta ihan viimeisillä sivuilla, ja se tuntuu ehkäpä vähän kaukaa haetulta.

Kirjassa on huikeat 687 sivua. Joka sivu on sujuvaa luettavaa, mutta silti jäi ajatus, että kirja voisi olla tiiviimpi paketti niin jännityskin olisi voinut olla tiheämpää. Paikoin kirja sivusi jo romanttisen viihdekirjallisuuden rajoja häineen ja polttareineen. Kirja myös poukkoili aika vauhdikkaasti henkilöstä ja tapahtumasta toiseen, enkä aina ollut kärryillä , jatkuiko edellinen "kohtaus" vai oltiinko jo seuraavassa ja kuka henkilöistä milloinkin oli kyseessä.

Hiukan myös jäi kaivelemaan, miten Läckbergin henkilöt toistavat itseään. Ja onko Fjällbackan poliiseilla eri salassapitosäännöt kuin muilla, kun poliisin kirjailijavaimo osallistuu tutkintaan ja saa myös sitä koskevaa materiaalia mieheltään iltalukemiseksi. Toivottoman Bertil Mellbergin luulisi saaneen kenkää jo ajat sitten, vaikka kirja kirjalta hänestä alkaa kuoriutua myös inhimillisiä piirteitä temperamenttisen avovaimo Ritan ja bonuslastenlasten myötä.

Helenillä on poika Sam, jota James-isä, vanha sotaratsu ei juuri siedä lähellään. Poika on hänen mielestään toivoton vätys silmärajauksineen ja mustine kynsineen. Ainoa asia, mistä isä voi olla pojastaan ylpeä on tämän ampumataito, jota isä harjoittaa jatkuvasti. Mariella on tytär Jessie, jota kuuluisa äiti ei juurikaan huomioi. Jessietä kiusataan eikä Samiakaan kohdella hyvin nuorten keskuudessa. Kaksi yksinäistä löytävät toisensa, ja alkavat hautoa kostoa. Kostosta muodostuu kirjan loppuhuipennus.

Ihan purematta en tätä kirjaa niellyt. Seuraavassa kirjassaan soisin Läcbergin uusituvan ja uudistavan henkilöhahmojaan. Tuttuun tapaansa Läckberg käyttää Noita-kirjassaankin cliffhangeria eli lopetusta, jossa hahmot jäävät epävarmaan tilanteeseen. Tämä keino on tietysti tehokas koukuttamaan lukija odottamaan seuraavaa kirjaa. Ja se antaa myös viitteitä siitä, että samat henkilöt tulemme tapaamaan myös seuraavassa kirjassa. Ahmin dekkareita, ja tuntuu että aiheet, jotka toistuvat tämän tästä ovat koulukiusaaminen ja turvapaikanhakijat. Ajankohtaisia aiheita, joiden ympärille saa punottua jos jonkinlaisia juonia, mutta silti toivoisin, että uudet tuulet alkaisivat pian puhaltaa.



tiistai 19. syyskuuta 2017

Stefan Tegenfalk: Pianonvirittäjä

Bazar, 2016
Taas minulle ennestään tuntematon dekkarikirjailija, ja tällä kertaa pidin kovasti lukemastani. Ennen 
Pianonvirittäjää häneltä on suomennettu kirjat Vihan aika, Koston vanki ja Pahan kasvot. Lukuelämystä ei kuitenkaan haitannut, vaikka en ollut aikaisempia kirjoja lukenut, vaikka joissain kohtiin niihin viitatiinkin. Kuitenkin kiinnostaa, mitä on tapahtunut aiemmissa kirjoissa 27-vuotiaalle rikostutkintaryhmän jäsenelle Jonna de Bruggelle, joka työstää terapiassa aiemmin työssä tapahtuneita traumaattisia asioita. Jonnan tietää olevansa adoptoitu, ja tässä kirjassa hän myös kiinnostuu biologisista vanhemmistaan ja adoption syistä, ja saakin selville raskaita asioita. Jonnan tutkijaparina on kuusissakummenissä oleva, pian eläkkeelle jäävä Walter Gröhn, jolla hänelläkin on omat menneisyyden painolastinsa. Walterin rooli jää kuitenkin kirjassa vähäisemmäksi kuin Jonnan.

Yksi kirjan päähenkilöistä on Linnea, 16-vuotias tavattoman lahjakas pianisti. Linnean vanhemmat matkustavat maailmalla työn merkeissä, eivätkä paljoa piittaa tyttärestään, joka onkin kasvanut vaihtuvien lastenhoitajien huomassa. Linnea on julman ja häikäilemättömän koulukiusauksen kohde, ja kiusaaminen on sekä fyysistä, henkistä että somemaailmassa tapahtuvaa.  Kiusaajia ovat Erica, Adriana ja Felicia sekä muutamia muita nuoria. Linnea on täysin yksin, hänellä ei ole ketään aikuista tukenaan. Ainoa, jolle hän huoliaan purkaa, on nettiystävä Daniella. Sitten eräänä päivänä Linnean kotiin tulee iäkäs pianonvirittäjä Hermann, ja vihdoin Linnea tuntee saavansa kuuntelijan ja ymmärtäjän. Hermann myös ymmärtää Linnean poikkeuksellista lahjakkuutta pianonsoittajana. 

Sitten järven rannasta löytyy 16-vuotias tyttö, joka on murhattu brutaalisti. Kirja liikkuu kahdessa ajassa, mutta aikajänne on vain 20 päivää. Kirjailija on hyvin taitava kuvaamaan asioita niin, että lukija ei todellakaan arvaa, mitä on tapahtunut ja kuka on syyllinen, mutta yllättäen lukija joutuu myös pohtimaan kuka mahtoikaan olla uhri. Ja uhreja tulee lisää. 

Koulukiusaaminen tulee kirjassa esiin kaikessa raadollisuudessaan, ja voi vaan pohtia, kuinka monelle tämän päivän lapselle ja nuorelle koulunkäynti on yhtä piinaa, ja usein piina jatkuu koulumatkoilla sekä vapaa-ajalla nettikiusauksen muodossa. Ja kuinka monella ei ole ketään aikuista, jolle asiasta voisi puhua. Linnealle pakotien tuo itsensä viiltely.  Mutta onko kumpikaan osapuoli, kiusaaja tai kiusattu, valmis menemään niin pitkälle että tekisi murhan? Sitä saa pohtia tätä kirjaa lukiessaan, ja yllättyä loppuratkaisusta.

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Hannu Vuorio: Isän poika

Like, 2012

Hannu Vuorio on minulle ennestään tuntematon kirjailija. Kirjassa on vahvasti yhteiskunnallinen teema, joskaan se ei kerro turvapaikanhakijoista, vaan jo maassa asuvista ja työtä tekevistä maahanmuuttajista. Habib Ray työskentelee ravintolassa, ja haaveilee oman Subway-ketjun ravintolan perustamisesta. Toive ei toteudu, sillä Habib kuolee, joutuu ammutuksi. Myös Koskelassa asuva somalipoika Abdi kokee saman kohtalon. 

Käpylän Karjatalolla lounastaa joka päivä eläkeläismiesten remmi, joiden nimet ovat supisuomalaisesti Virtanen, Korhonen, Nieminen ja Mäkinen. Tuntuu että nimet on keksitty pelkästään lukijan kiusaksi, vielä kirjan loppupuolellakaan ei oikein tahtonut erottaa kuka kukin on. Miehet puivat murhatapauksia kantapöydässään, poliisi taas omalla tahollaan. Tapaukset  tuntuvat kiertyvän jollain lailla miesporukan lähipiiriin, ja poliisikin kiinnostuu heidän tiedoistaan ja mahdollisesta sekaantumisestaan asioihin. 

Tapahtumat liikkuvat pääkaupunkiseudulla, ja jotkut ilmaukset alkavat kirjan edetessä häiritä toistuessaan, esim. kun syödään niin nokitaan ja poliisit ajelevat bilikalla. Muutenkaan kieli ei ole kovin rikasta, ja tapahtumat etenevät kronologisesti aiheuttamatta lukijalle juurikaan haasteita. Vaikka kirja ei yllätyksiä tarjoakaan, se on sujuvaa luettavaa ja eläkeläisremmin osuus tuo mukavaa maallikkonäkökulmaa tapahtumiin.

maanantai 11. syyskuuta 2017

Hanne Dahl: Vaiettu velka


Myllylahti,2016
Dahlin aikaisemmat, Hauholle sijoittuvat dekkarit ovat jääneet minulle melko tuntemattomiksi, jonkun kai joskus takavuosina luin mutta eipä siitä paljoa jäänyt mieleen. Silloin ei kaiketi vielä ollut tätä kirjablogiakaan. 

Hauholla toimii matkailuyritys Hellevin Hovi, johon nämä tapahtumat sijoittuvat. Itse pääpaikka on kylällä ja mökit sekä uusi luksushuvila Koivulinna sijaitsevat Pyhäjärven rannassa. Kirjailija Karla Mantere on tullut Rantala-nimiseen mökkiin kirjoittamaan historiallista kirjaansa, jonka deadline 
lähestyy. Samalla hän on paossa asuntonsa putkiremonttia. Viereiseen Koivulinnaan majoittuu seurue pääkaupunkiseudulta. Toimitusjohtaja Pajasalmi nuoren Sirje-rouvansa kanssa, rouvan poika Juri Krotzky ja autonkuljettaja Lennu. Seurueessa on myös johtajan lakiasiantuntija Linnea Brander. Jotain huippusalaista on tekeillä Koivulinnassa, ja asiasta ovat tietoisia vain johtaja ja Linnea Brander. 

Karlan vieraaksi mökille tulee hänen ystävättärensä Taina, ja kuinka ollakaan pian maisemiin ilmestyy myös Tainan ex-miesystävä Viljami. Viljamin mielestä heillä on jäänyt Tainan kanssa asiat kesken, Taina ei halua Viljamia tavata. Sitten alkaa tapahtua hurjia asioita. 

Ilona Haapio, oikeustieteen opiskelija, on tullut kesätöihin Hellevin Hoviin, ja on pian tapahtumien keskiössä, ja tutuiksi tulevat myös rikosylikonstaapeli Pirkka Juutilainen ja konstaapeli Päivikki Noro. 

Kirjan teksti on mielestäni hiukan amatöörimaista, vai tuntuuko se vaan siltä kun pohjalla oli Leena Lehtolaisen sujuvaa tekstiä oleva dekkari. Minua häiritsi myös kovin se, että Hellevi puhuu leveää Hämeen (Hauhon?) murretta ja Ilona puhekieltä, mutta muiden henkilöiden repliikit ovat kirjakielellä. Hauskaa sinänsä, että tapahtumat pyörivät tutuilla nurkilla, Tuulosessa käydään kaupassa ja Hämeenkoskellakin pyörähdetään. Yhtään uskottavamman tuntuisiksi se ei tapahtumia kuitenkaan tee, varsinkin loppuvaiheen piiritystilanne tuntui aika surkuhupaisalta. Kirjan juoni oli kuitenkin melko näppärästi punottu eikä loppuratkaisukaan ollut ihan ennalta-arvattava.

maanantai 4. syyskuuta 2017

Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu


Tammi, 2017
Maria Kallio vetää lapsiin ja nuoriin kohdistuvien rikosten osastoa. Tiimissä on edellisistä kirjoista tuttu Ville Puupponen, sekä kaksi uutta työtoveria, tosi-tv:stä tuttu Kristo Pohjola sekä Johanna Al-Sharif.

 Osaston tutkittavaksi tulee tapaus, jossa juuri vankilasta vapautunut, seksuaalirikoksista tuomittu Tuula Lahti-Haapala löytyy kuristettuna liikennepuistosta. Onko joku pojista, joita Tuula on käyttänyt hyväkseen, päättänyt kostaa heti Tuulan ensimmäisenä päivänä vapaudessa? Tapaus osoittautuu kuitenkin mutkikkaammaksi, kun kuuluisan iskelmälaulajan ex-vaimo kuolee. 

Maria itse on teini-ikäisen pojan äiti, joten tapaus on hänelle raastava ja vastenmielinenkin. Toiset uhreista näyttävät toipuneen kohtalaisesti hyväksikäytöstä, mutta voiko siitä kokonaan toipua koskaan? Joidenkin uhrien elämä on pilalla, yksi on tehnyt itsemurhan hyväksikäytön seurauksena. Tapahtumien taustalla lentelee salaperäinen Haikara, joka tuntuu pitävän kaikkia naruja käsissään. 

Lehtolaisen teksti on ammattitaitoisen sujuvaa ja sitä on mukava lukea. Poliisien arkea ja keskinäisiä suhteita on mielenkiintoista seurata. Myös poliisien pitää syödä ja nukkua välillä, ja ikävät tapahtumat saattavat järkyttää heitä syvästi, vaikka sen ei saa antaa näkyä päällepäin. Pedofilia on mielestäni kuitenkin dekkarikirjallisuudessa loppuunkaluttu aihe. Tässä kirjassa sillä ei onneksi kuitenkaan mässäillä, vaan paneudutaan siihen, mitä hyväksikäyttökokemus voi lapselle ja nuorelle aiheuttaa. Joissakin kohdin tarina alkoi vähän puuduttaa, mutta loppuhuipennuksen aikaan jännitys on taattu!

perjantai 25. elokuuta 2017

Ralf Henriksson: Noiduttu kaivos

Ralf Henriksson jaKustannus HD,2015

Tästä kirjasta on vaikea sanoa mitään rakentavaa. Se sijoittuu Kuusamon Taikinavaaraan, mihin kanadalainen kaivosyhtiö on lähettänyt Alaskan kultakentiltä alunperin Suomesta kotoisin olevan Kasper Falkin vetämään uraanikultakaivoshanketta. Hanketta vastustetaan seudulla kiivaasti, siitä eivät pidä poromiehet, mökkiläiset, matkailuyrittäjät eivätkä tavalliset tallaajat. Pian Alaskan Kasper löytyy murhattuna erämaasta. 

Kirjaan on yritetty ympätä Lapin taikaa poromiesten ja shamaanin muodossa. Piristystä kirjan teennäisiin dialogeihin tuovat muutamat poromiesten sloganit:  "Syödä näpsivät palasta" (söivät eväitä), "pieraisi imelät" (kuoli). Kirjassa on paljon henkilöitä, jotka jäävät tarinasta irralleen, kuten komisario Kurt Karhukönkään Altasta lennähtänyt äiti ja hänen ystävänsä Harriet, sekä matkailuyrittäjä Jaana Pääkkönen sekä hänen teinipoikansa. Myös kummalliset nimet sekoittuivat aluksi: Karhuköngäs, Kirstua, Köyhkänä...

Kirjan teksti on kaikkinensa vanhahtavan teennäistä, puhutaan johtolangoista ja läpimurrosta ja löytyy myös suoranaisia kielioppivirheitä. Ihmettelen ettei ole puututtu siihen, että keskellä lausetta Joulu ja Uusi Vuosi sekä jopa Joulunvietto kirjoitetaan ISOLLA  alkukirjaimella. Mietin, että mikä kustantaja tämä HD oikein on? Toiseksi kustantajaksi on nimetty kirjailija  itse.  Kirjailijan aikaisempia teoksia on kustantanut Myllylahti. En tiedä, olisiko niissä sitten enemmän ainesta, en ehkä vaivaudu tutkimaan asiaa vaan tämän kirjailijan tuotannon lukeminen loppuu tähän yhteen kirjaan, jonka vaivoin sain kahlattua läpi. 

Minkäänlaista loppuhuipennusta kirjassa ei ole, loppuratkaisu on pliisu ja kaukaa haettu ja motiivi hatara. Oliko minulla vaan huono hetki kun en löytänyt kirjasta mitään hyvää?

torstai 24. elokuuta 2017

Pasi Lönn: Viimeinen tili

Tammi, 2011

Tämä kirja olisi ehdottomasti pitänyt lukea ennen Lunastaja-kirjaa. Tässä kirjassa selviää paljon taustaa seuraavan kirjan tapahtumille. Mutta ei voi mitään, menihän se näinkin päin.

Kirjan päähenkilö on rikosylikonstaapeli Lasse Flink, pienen Sara-tytön yksinhuoltaja. Saran äiti Kaisa on kuollut, mutta tarkkailee pilven päältä isän ja tyttären touhuja ja antaa neuvojakin silloin tällöin. Näinhän moni meistä kokee tapahtuvan, kun rakkaan ihmisen kuolemasta on vasta vähän aikaa. Seuraavassa kirjassa ei Kaisa enää ole aktiivisesti läsnä, vaan Lasse alkaa olla valmis uuteen ihmissuhteeseen. Mutta eipäs mennä asioiden edelle vaan pysytään Viimeisessä tilissä. 
Jyväskylässä poliisilla pitää kiirettä. Presidentti on tulossa vierailulle yliopistolle, ja pankkilakko sekoittaa yritysten palkanmaksua. Valtavia määriä käteistä on liikkeellä, ja poliisit tekevät vapaa-aikanaan keikkaa rahakuljetusten turvaamiseksi.
Lassen nuoruudenystävä Matti Peltonen ilmestyy maisemiin, ja Lasse järkyttyy. Miehillä on nuoruusvuosilta yhteinen salaisuus, josta on tehty verivala, että siitä ei ikinä kerrota kenellekään. Matin vaimo Helena on kuitenkin asiasta tietoinen. Mutta Helena ei puhu kenellekään mitään, hän on vetäytynyt täysin kuoreensa eikä liiku mihinkään sohvalta television äärestä.
Sitten jysähtää, ja seitsemän miljoonaa on yhtäkkiä hukassa. Poliisi alkaa selvittää ryöstöä. Samaan aikaan Riitta Mäkinen yrittää selvittää, kuka raiskasi kotiinsa sammuneen Lauran. Laura ei muista. Tai ei halua/uskalla muistaa.
Tässä kirjassa kerronta ei ole vielä yhtä sujuvaa kuin Lunastaja-kirjassa.  Se etenee mihekkään suoraviivaisesti, ja hiukan persoonattomalta tuntuu että poliiseja kutsutaan enimmäkseen sukunimeltä. Mutta niin kai oikeastikin tehdään työyhteisössä. Lauran tarina kulkee rinnalla sivuosassa, eikä oikein mitenkään tunnu liittyvän kirjan muihin tapahtumiin. Mutta Laurankin merkitys selviää seuraavassa kirjassa. Hiukan ontto maku jäi kirjasta, tuntuu että Lönn pääsee kunnolla vauhtiin vasta Lunastaja-kirjassa, ja Viimenen tili on ikäänkuin johdantoa. Loppuratkaisu on toki yllättävä ja lopun tapahtumat täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita.


sunnuntai 20. elokuuta 2017

Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni

Like, 2013

Jos minun olisi pitänyt valita - tai jos kukaan olisi koskaan kysynyt - olisin nimennyt syyskuun lempikuukaudekseni. Silloin valo oli täyteläisin, luonto hauraimmillaan ja kauneimmillaan ja raikkaassa, öisissä sateissa puhdistuneessa ilmassa vielä lämpöä; puiden lehdet hehkuivat kuin järkensä menettäneinä, metsä tuoksui samaan aikaan märältä ja kuivalta, ja pilvettömänä päivänä taivaan sininen kansi huumasi syvyydellään. 

Tuomaisen teksti viehättää. Niin myös itse tarina. Aleksi Kivi menetti äitinsä 13-vuotiaana. Äiti katosi, eikä koskaan saatu selville, mitä hänelle tapahtui. Aleksi kasvoi sijaiskodeissa, ja hänestä tuli kirvesmies. Hänellä oli hyvä työ ja tyttöystävä, mutta äidin kohtalo ei anna Aleksille rauhaa. Hänellä on vahva epäilys, että katoamisen takana on rikas mies nimeltä Henrik Saarinen. Aleksi jättää entisen elämänsä ja pestautuu Saarisen kartanoon talonmieheksi, ja toivoo saavansa selville miehestä jotain, jonka avulla äidin kohtalo selviäisi.

Sukellus menneeseen on kuitenkin paljon moniulotteisempi kuin Aleksi on kuvitellut. Asiaan tuntuu liittyvän paljon muitakin henkilöitä kuin Henrik Saarinen. Aleksi sukeltaa syvälle menneisyyden haamuihin ja yrittää samalla pitää talonmiehen kulissejaan pystyssä. Kuka on lopultakin syyllinen ja mihin?

Tarinan uskottavuus ei ole täydellisyyttä hipova, vaan se on erittäin mielikuvituksellinen. Hyvän dekkarin mitat kirja täyttää siinä, että lukijaa ei aliarvioida eikä päästetä liian helpolla. Henkilöt eivät ole pelkästään hyviksiä tai pahiksia, vaan kaikilla on mustat ja valkoiset puolensa sekä myös harmaat alueet, kuten ihmismielellä yleensäkin. Jännitys säilyy loppuun asti, mutta muuttuuko Aleksi elämä, kun totuus lopulta selviää?

Toisin kuin olin joskus lukenut tai kuullut, en tuntenut yhdenkään ajanjakson päättyvän tai toisen alkavan. En ollut vanhan lopussa enkä uuden alussa.
Päinvastoin.
Kaikki jatkui. Elämä jatkui.
Minä eläisin. Minä muistaisin.

Kirjan lopussa kirjailija heittää vielä ilmaan erään kysymyksen, jonka vastaus jää avoimeksi, lukijan mietittäväksi. 


keskiviikko 16. elokuuta 2017

Ingrid Hedström: Ihmiskoe


Suom Minerva, 2015
Jälleen uusi dekkarikirjailijatuttavuus tämä Ingrid Hedström. Kirjailija kuljettaa rinnan kahta tarinaa, joista toinen sijoittuu Taalainmaalle ja juontaa juurensa 30 vuoden taakse jolloin 13-vuotias Mikael katosi polttopuiden hakumatkalla. Mikaelia ei koskaan löydetty ja hänen katoamisensa jäi mysteeriksi. 30 vuotta myöhemmin diplomaatti Astrid Sammils muuttaa enoltaan perimälleen tilalle Taalainmaalle. Enon tavaroiden joukosta löytyy pipo, joka Mikaelilla oli päässään kadotessaan. Astrid sukeltaa menneeseen ja alkaa selvittää, mitä Mikaelille on tapahtunut apunaan syrjäytynyt  Carina, joka erinäisten vaiheiden jälkeen päätyy Astridin kumppaniksi tutkimaan katoamistapausta sekä Lars-enon lapsuuden traumoja  vajaamielislaitoksessa, jossa tuntuu olevan kaikenlaisia luurankoja kaapissa. 

Samaan aikaa Bukarestissa lääkäri Gabriela Dumitru on mukana tutkimuksessa, jossa testataan uutta lääkettä, jonka toivotaan auttavan tupakoinnin lopettamisessa. Tutkimuksesta poisjääneiden osuus on kuitenkin poikkeuksellisuuden suuri, ja heidän keskuudessaan alkaa esiintyä tapahtumia, jotka saavat Gabrielan haistamaan, että jokin on pielessä. Hän alkaa selvittää asiaa mutta samalla hänen lähipiirinsäkin joutuu vaaraan. 

Lääketieteen etiikka on aihe, joka dekkarikirjallisuudessa kiehtoo aina, ainakin minua. Samalla viehätyin näiden kolmen naisen, Astridin, Gabrielan ja Carinan hahmoista. Astrid, rakkaudessa pettynyt ja erään ylilyönnin jälkeen diplomaatintyöstäänkin hyllytetty tarmokas amatsoni ei pienestä hätkähdä. Gabrielan mies työskentelee ulkomailla, mihin Gabriela ei halua eikä voi häntä seurata, koska haluaa olla lähellä sairasta äitiään. Samalla hän on käytännössä pienen Alexandru-pojan yksinhuoltaja. Gabriela on värittömämpi hahmo kuin räväkkä Astrid, mutta heissä on samaa se, että he haluavat totuuden paljastusta ja oikeuden voittamista keinoja kaihtamatta. Ja Carina on mahtava tyyppi, äiti ja isoäiti mutta samalla karismaattisten renttumiesten naispuolinen vastine. Maailma on potkinut häntä päähän eikä hän epäröi potkia takaisin. Karhean pinnan alla Carinassa on paljon samaa kuin Astridissa ja Gabrielassa, hän ei epäröi panna kaikkea likoon oikeuden voittamiseksi.

Taidokkaasti kirjailija punoo nämä kaksi tarinaa yhteen ja lopussa asiat loksahtelevat kohdalleen aikamoisten käänteiden jälkeen. Ihan kaikkiin kysymyksiin ei vastausta löydy, vaan ne jäävät lukijan pääteltäviksi kuten hyvässä kirjassa pitääkin. Juurikin ne ihmissuhteisiin ja romantiikkaan liittyvät. Pidin kovasti, ja haluaisin tutustua kirjailijan tuotantoon laajemminkin. Löysin netistä tiedon, että Ihmiskoe aloittaisi uuden, Astrid Sammilsista kertovan sarjan. Toivottavasti näin on, ja Ihmiskokeessa avoimeksi jääneet kysymykset saavat vastauksen. 

tiistai 15. elokuuta 2017

Marja Korhonen: Sydämeen tatuoitu


Myllylahti, 2017
Edellisessä Häivähdyksiä - erityinen elämäni -kirjassaan Marja Korhonen kertoo siitä, miten hän sai aivorunkotukoksen ja sitä seuranneen hoitovirheen vuoksi locked-in-syndrooman eli neliraajahalvauksen ja puhekyvyn menetyksen. Marja taisteli kuoleman rajoilta tiensä takaisin omaan kotiin, jossa elää enkeleiksi kutsumiensa avustajiensa kanssa täyttä elämää. 

Tässä kirjassa Marja kertoo elämästään ensimmäistä kirjaa seuranneen menestyksen jälkeen. Hän on saanut kutsuja esiintymään eri tahoille, mm kouluille,  puhumaan selviytymisestään ja erilaisuuden hyväksymisestä. Vaikka Marja on menettänyt kykynsä puhua ja liikkua, hän on löytänyt keinoja tuoda omaa valoisaa elämänasennettaan esiin. Kirja on kirjoitettu kirjain kerrallaan otsahiirtä käyttäen ja voi vaan kuvitella, miten paljon siihen on kulunut aikaa ja työtunteja. Avustajat toimivat tulkkeina esiintymisissä ja haastatteluissa. 

Kirjassa puhuvat myös Marjan läheiset. Avustajat, ystävät, lapset. Avustajaenkelit ovat Marjalle paljon enemmän kuin työntekijöitä. He tekevät mahdolliseksi liikkumisen ja jokapäiväisessä elämässä selviytymisen. He ovat kaikki myös omanlaisiaan persoonia, ja jokaisesta Marja kertoo hauskasti ja lämpimästi. Hurjalta kuulostaa mielestäni, että Marja haluaa viettää yöt yksin kotonaan. Toisaalta ymmärrän sen hyvinkin, joskus pitää vaan saada olla yksin. Ja Marjalle on tapahtunut jo paljon, ei niin mukavia asioita, joten hän on varmasti oppinut elämään päivän ja hetken kerrallaan. 

Kirjaa lukiessa omat pikku krempat ja epämukavuudet alkavat tuntua hyvin pieniltä harmeilta. Moni Marjan kohtalon kokenut eläisi luultavasti laitoksessa muiden liikuteltavana. Marja on sisullaan ja elämänhalullaan ponnistanut vaikeasta tilanteestaan takaisin elämään ja elää täydempää elämää kuin moni meistä ns. terveistä.

maanantai 7. elokuuta 2017

Pasi Lönn: Lunastaja


Tammi, 2013
Lomalle umpimähkäisesti valittu dekkari yllätti positiivisesti. Pasi Lönn on minulle ennestään tuntematon kirjailija, mutta varmasti tulen lukemaan hänen tuotantoaan jatkossakin.

Poliisiromaanin pääosassa ovat Lasse Flink ja hänen kollegansa Riitta Mäkinen. Lasse on leski ja pienen Sara-tytön yksinhuoltaja. Lasse ja Riitta saavat tutkittavakseen oudon murhien sarjan, joilla ei näennäisesti ole yhteyttä toisiinsa. Tapahtumat sijoittuvat Keski-Suomeen, enimmäkseen Jyväskylään. Pasi Lönn on itse rikosylikonstaapeli ja asuu Jyväskylässä, joten hän tietää mistä kirjoittaa. Onpa hän saanut kirjaan ympättyä ripauksen romantiikkaakin.

Marjukka on avohoitopotilas, joka luulee kuolleensa ja tulleensa jonkinlaiseen taivaan esikartanoon, jossa hänellä on tehtävä. Hän kohtaa Tutorin, joka ohjeistaa häntä karmivissa tehtävissä, jotka Marjukka suorittaa hymy huulillaan. Tutor tekee Marjukalle selväksi, että Lasse Flink on itse pääpaholainen, joka on tuhottava taivaspaikan lunastamiseksi. 

Sitten on Pia Vaahtera, alkoholisoitunut nuori nainen, joka etsii isänsä perintöä, runsasta ryöstösaalista, jota ei koskaan löytynyt. Isä on kärsinyt tuomionsa ja on jo edesmennyt. Pian kanssa saalista etsii vankilasta lomalla oleva miesystävä, jolla on omat suunnitelmansa rahojen suhteen.

Lönn kuljettaa näitä kahta tarinaa taidokkaasti rinnakkain, joskin niillä on yhtymäkohtia vähän. Mutta lukijan mielenkiinto säilyy näin koko ajan, ja kirjaa on vaikea laskea kädestään. Ja kuinkas muuten, loppuratkaisussa sankari pelastuu täpärästi. Mitäpä isä ei olisi valmis uhraamaan tyttärensä vuoksi, ei edes omaa henkeään.

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki

Otava, 2017

Olen joskus pilke silmässä todennut, että lähes kaikki, mitä olen elämässäni oppinut, olen oppinut Anna-Leena Härköseltä. Tämä kirja on hiukan erilainen kuin aikaisemmat, vakavampi. Kirja kertoo juuri 50 täyttäneestä kirjailijasta, Anitasta, joten väkisinkin tulee miettineeksi, onko kirjassa jotain omaelämäkerrallista. Kirjailijan työ on varmaan monen unelma-ammatti, mutta kirjassa tulee vastaan työn toinen puoli. Aloittamisen vaikeus, kangertelu kun tekstiä ei synny, epävarmuus lopputuloksesta. Myöskin epävarmuus toimeentulosta, joka on apurahojen varassa silloin kun tuloja kirjasta ei vielä ole.

Anita haluaa kuolla, ainakin luulee haluavansa. Kirjan aloittaminen laukaisee hänessä masennuksen, kuten aina ennenkin. Pienimuotoisessa syntymäpäiväjuhlassaan hän kysyy ystäviltään, kuka heistä olisi valmis tarvittaessa avustamaan häntä itsemurhassa ja olemaan vierellä, kunnes tiedottomuuden hetki koittaa. Kuten arvata saattaa, ystävien reaktiot vaihtelevat suuresti. Onhan paikalla eri alojen edustajia: puuseppä, pappi, stailisti, kirjailija. 

Onneksi on Sakke, turvallinen aviomies joka seisoo rinnalla kriistä toiseen. Vähän pönäköitynyt puuseppä, jalat maassa -mies. On myös toisenlaisia miehiä. Läheisiä ystäviä, jotka olisivat valmiita myös kuolinavun antamiseen - jos saisivat itse tulla mukaan. Ja sitten niitä, jotka vievät voimia niin paljon että heistä ei jaksa hankkiutua eroon. Ainakaan kiltti Anita, joka tuntee velvollisuudentuntoa myös tällaisia ystäviä kohtaan. 

Kriisi on käytävä läpi, jotta kirja valmistuisi. Anitan rinnalla saamme kokea niin syvimmät kuilut kuin ilonhetket silloin kun kirjoittaminen sujuu ja usko tulevaisuuteen alkaa hiljalleen palautua. Tarinaa kantaa eteenpäin Anna-Leena Härkösen viisaus ja hersyvän ironinen huumori. Nautin taas valtavasti hänen kirjastaan.

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Mika Mölsä: Operaatio Ullakko - miten poliisi selvitti miljoonaperijättären sieppauksen

Mika Mölsä - Operaatio ullakko, e-kirja
Crime Time, 2010

Dokumenttidekkari Herlinin suvun miljoonaperijättären sieppauksesta sattui käsiini eräältä kirpparilta.Kun perijätär siepataan, poliisi luulee ensin sieppauksen takana olevan jonkin kansainvälisen rikollisliigan. Monet yhteensattumat tukevat tätä teoriaa. Sieppauksen kuitenkin suunnitteli ja toteutti yksi ainoa henkilö, turkulainen juristi Juha Turunen. Tapaus käynnisti Suomessa ennennäkemättömän poliisioperaation.

Maallikko ei todellakaan ymmärrä, millainen organisaatio poliisissa käynnistyy, kun jotain tällaista tapahtuu. Kaikki keinot ja kaikki mahdollinen tekniikka otetaan käyttöön, yhtäkään kiveä ei jätetä kääntämättä uhrin pelastamiseksi. Miljoonat vaihtavat omistajaa ja Turunen luulee jo suunnitelleensa täydellisen rikoksen ja onnistuneensa sen toteutuksessa. Kiinni jäätyään hän yrittää vielä epätoivoisesti sepittää peitetarinaa säästääkseen edes muutaman miljoonan varmistamaan mukavaa elämää vankilasta pääsyn jälkeen. 

Mölsä on tosiaan haastatellut Turusta hänen istuttuaan vankilassa vuoden yhdeksän vuoden tuomiostaan. Kirja siis kertoo myös Turusen motiiveista ja hänen epätoivoisesta elämäntilanteestaan, joka sai ryhtymään johonkin näin uskomattomaan. Googlailin netistä tietoja kirjan taustasta, ja löysin uhrin äidin veljen Niklas Herlinin blogikirjoituksen, jossa hän kertoo yrityksestään estää kirjan julkaiseminen ja ostaa tekijänoikeudet Mölsältä uhrin ja hänen läheistensä vuoksi. Hän myös pyytää lukijoitaan, etteivät ostaisi tätä kirjaa. Minusta se tuntuu kummalliselta, sillä aikanaan lehdissä kirjoitettiin tapauksesta paljonkin, ja kirjassa sekä uhrista että hänen läheisistään on kirjoitettu hyvin hienotunteisesti, edes nimiä mainitsematta (vaikka toki kaikki tietävät kenestä on kysymys). 

Poliisille suurin haaste tapauksen selvittämisessä oli luultavasti estää tiedon vuotaminen Operaatio Ullakosta. Olihan tekijä kieltänyt ankarasti uhrin omaisia hiiskumatta lunnasvaatimuksesta poliisille. Muuten siepatun henki olisi vaarassa. Tämä tuntui lähes mahdottomalta tehtävältä, kun satamäärin poliiseja työskenteli lähes kellon ympäri ja kaikki mahdolliset tahot olivat seurannassa. Tässä kuitenkin onnistuttiin, joten valtava respect poliisille - olemme hyvissä käsissä.