tiistai 22. syyskuuta 2015

Pirjo Tuominen: Varjo vierellä käy

Tammi, 2015

Pirjo Tuominen on monille varmaankin tuttu historiallisista romaaneistaan. Mailis Sarka -dekkarit ovat myös tutustumisen arvoisia Tuomisen tuotannossa. Varjo vierellä käy on jo viides vetreästä rouvasta kertova kirja. Näissä dekkareissa ei päärooleissa ole tarmokkaita poliiseja vaan ikäihmisiä. Kieli on vähän erilaista kuin dekkareissa yleensä, ja myös ikäihmisten arki käy hyvin esille. Kirjan alussa on perusdekkarista poiketen myös henkilöluettelo.

Mailis on puolessavälissä seitsemääkymmentä oleva reipas ja terävä leskirouva. Hän seurustelee englantilaisen arkeologin, Alan Blackfordin kanssa. Alan vilahtelee teksteissä useimmiten puheluiden ja viestien muodossa, harvoin "livenä". Tässäkin kirjassa hän matkustelee etsimässä kadonnutta poikaansa, joka seuraa isänsä arkeologisia jalanjäljiä ja seikkailee milloin missäkin ilmoittamatta itsestään. Mailis ja Alan viettävät talvikuukaudet Alanin asunnossa Turkissa. Kirjojen tapahtumapaikkana on kuitenkin Mailiksen kesäpaikka Jyrkänkoskella sekä kaupunkiasunto Helsingissä. Alan on Suomessa useimmiten vierailevana tähtenä. 

Tässä kirjassa on oikeastaan kaksi juonta, joiden odotin kohtaavan kirjan lopussa, mutta ne pysyivät melko irrallaan toisistaan. Ainoa yhdistävä tekijä on Mailis Sarka.   Mailiksen vanhan ystävän Olli Seiskarin puoliso Hannele on kuollut jokin aika sitten epäselvissä olosuhteissa. Pian selviää muitakin hämäriä kuolemantapauksia, sairaaloissa ja kotihoidossa. Jäljet johtavat erääseen tiettyyn kuoleman enkeliin, ja myös Olli joutuu vaaraan. 

Aivan oma juttunsa on Wallas-museoihin palkattava johtaja. Kaksi tasavahvaa hakijaa kilpailee paikasta. Mailis kuuluu Wallasvuon sukuun ja museon perustajiin, joten hän joutuu hiukan vastoin tahtoaan osallistumaan valintaan ja myös museon johtoon Wallasvuon pariskunnan pitkän ulkomaan oleskelun aikana. Myös Pariisissa poiketaan taiteen merkeissä, ja johtajakisassa hävinneen osapuolen kosto on suloinen. 

Pääjuonena pitäisin kirjassa kuoleman enkelin jäljittämistä ja syytteiden todistamista, mutta myös Pariisin kuviot tarjoavat yllätyksiä kirjan loppusivuille saakka. Kirja ei aiheuta mitään sydämentykytyksiä, vaan on varsin leppoisaa luettavaa. Myös kirjan aluksi vanhahtavalta tuntuva kieli alkaa tuntua sivu sivulta sujuvammalta. Rakkautta ja romantiikkaakin on hyvin höysteenä. Lue vaikka koko sarja, Mailis on mukava tuttavuus!

lauantai 19. syyskuuta 2015

Anna Jansson: Hämärän lapset

Gummerrus 2015, suom Sirkka-Liisa Sjöblom

Anna Jansson on yksi suosikeistani pohjoismaisen dekkariviihteen genressä. Mielestäni Jansson parantaa otettaan kirja kirjalta, ja Hämärän lapset oli todella jännittävää ja viihdyttävää luettavaa. Maria Wern –kirjat sijoittuvat Gotlannin saarelle, ja saaren historia sekä nykyaika on niissä isossa roolissa.

Edellisessä kirjassa rikoskomisario Maria Wern tapasi komean palomies-Björnin. Kirjan alussa Björn kosii Mariaa, ja häitä aletaan valmistella. Yksityiselämän kuviota ja hääjärjestelyjä sekoittaa kuitenkin Marian äidin kuolema, jonka myötä Maria joutuu käymään läpi lapsuuden traumoja. Myös Björnin ex-naisystävä pistää kapuloita rattaisiin minkä ehtii, ja melkein onnistuukin aikeissaan. Äidin kuoleman jälkeen näyttämölle astuu myös Marian veli, josta hän ei ollut aiemmin tiennyt mitään.

Marian lapset tapaavat kesäleirillä kiusatun ja kaltoinkohdellun Mirelan, joka ei tunnu leirilläkään pääsevän eroon kiusaajastaan. Kaksiset eivät ole kiusaaja-Månsinkaan taustat. Sitten Mirela katoaa, ja myös Marian lapset Emil ja Linda vedetään juttuun mukaan.

Samoihin aikoihin Visbyn Ronehamissa murhataan 92-vuotias, yksin asuva, entinen saksalainen sotilas Heinz Meyer. Kyläläisillä tuntuu olevan enemmän ja vähemmän salattavaa, varsinkin jo vanhalla Ella Funkella, joka jäi lapsena orvoksi ja eli kummallisen, rakkaudettoman elämän. Kylää ravistelee myös murtojen sarja.

Kirjassa palataan välillä ajassa taaksepäin toisen maailmansodan kauhuihin ja sen jälkinäytökseen, kun Samuel pakenee keskitysleiriltä ja lähtee etsimään morsiantaan Rutia, joka on luvannut odottaa Samuelia. Kirjassa on paljon juonikuvioita, jotka kohtaavat toisensa kirjan loppumetreillä ja moniin nykyhetken tapahtumiin löytyy selitys historian lehdiltä.

Kirjan erityispiirteenä edellisiin verrattuna on lapsen asema, julmuus ja kiusaaminen sekä entisinä aikoina että nykyhetkessä. Jännitys säilyy ihan viimeisille sivuille saakka, kun myös Maria ja hänen lähipiirinsä joutuu vaaraan. Ja kirjan lopussa jää leijumaan ilmaan uhka, joka saa odottamaan malttamattomasti seuraavaa Maria Wern –kirjaa.

perjantai 18. syyskuuta 2015

Annamari Marttinen: Vapaa

Tammi, 2015
Mahdi, rakastan sinua koko sielustani ja sydämestäni. Pelasta itsesi, äiti sanoo minulle. Hän laittaa kätensä päälleni ja katsoo minua itkien. Mene, Mahdi. Pelasta itsesi tämän jumalattomuuden ja julmuuden jaloista. En ikinä kestäisi sitä että menettäisin sinut kokonaan. Mene siis minun vuokseni. Jos rakastat minua, mene. Mene. 

Luin tämän kirjan alkukesästä, ennen tietoakaan tämänhetkisestä päivä päivältä yhä kestämättömämmäksi käyvästä pakolaistilanteesta. Aihe kiinnosti silloin, koska päivittäin työssäni olen tekemisissä turvapaikanhakijoiden kanssa. Toivoisin että mahdollisimman moni, joka somessa jakaa vihapuheita ja/tai käy niistä tykkäilemässä, lukisi kirjan. Kirja on fiktiota, mutta niin totta. Annamari Marttinen on itse työskennellyt romaanin miljöössä Joutsenon vastaanottokeskuksessa. 

Mahdi pakenee Bagdadista poliisin kidutussellistä ja päätyy Suomeen, keskelle ei-mitään, Joutsenon vastaanottokeskukseen, entiseen Konnunsuon keskusvankilaan. Autossa matkalla vastaanottokeskukseen Mahdin mielessä välähtää pelko, että häntä ollaan viemässä vankilaan Venäjälle. Niin autiolta ja kummalliselta maailma näyttää auton ikkunasta katsottuna. Mutta yhtäkään rajaa ei ylitetä automatkalla.
Perillä entisessä vankilassa on edessä loputon odotus. Odotetaan turvapaikkapuhuttelua, ja sitten odotetaan, että joku tekisi päätöksen loppuelämästä. Pitkinä tunteina entisessä vankisellissä Mahdille alkaa puhua Patu, joka on kärsinyt rangaistustaan 1980-luvulla tässä samaisessa sellissä. Patun puumerkki löytyy sängyn pohjassa, myöhemmin Patun muistiinpanoja entisestä vankilan kirjastosta. Miten Patun on käynyt, ja miten käy Mahdin? 

Sisältöä Mahdin päiviin tuo Suomen kielen opiskelu enkelin näköisen Katariina-opettajan opetuksessa. Mahdi haluaa olla Katariinan paras oppilas, koska Katariina on paras opettaja joka Mahdilla on koskaan ollut. Ja sitten tulee se päivä, kun toimiston Merja tulee Mahdin sellin ovelle kädessään kirjekuori, jonka päälle on kirjoitettu Mahdin nimi.

Pauliina Susi: Takaikkuna



Ihan ensimmäiseksi, hurjan paljon kiitoksia blogini saamasta kiinnostuksesta! Hiukan tulee paineita, kun moni odottelee lukuvinkkejä. Mutta parhaani yritän!

Tuosta muistikirjaversiosta luultavasti luovun, nyyh nyyh. Koen sen aika vaivalloiseksi tavaksi pitää lukupäiväkirjaa. Ikävä sitä kyllä varmasti tulee.

Pysytellään jännityskirjallisuudessa, tällä kertaa kotimaisessa. Pauliina Susi tuli minulle tutuksi "Ruuhkavuosi" -kirjallaan - mainio kertomus äidistä, jolla on vuodeksi kolme projektia: talo, gradu ja vauva.

Takaikkuna on ehdottomasti koukuttavin pitkään aikaan lukemani jännityskirja - vaikka ei sitä ainakaan meidän kirjastossa ole jännityskirjoihin luokiteltukaan. Mietipä, miltä tuntuisi jos pankki- ja bussikorttisi lakkaisivat yhtäkkiä toimimasta. Ja jos onnettomuuteen jouduttuasi sairaalassa todettaisiin, että et voi olla siinä koska heidän tietojensa mukaan olet kuollut. Jos joku tuntuisi koko ajan tarkkailevan sinua puhelimesi ja tietokoneesi kautta.

Ja tämä on vasta alkua Leia Laineen koettelemusten tiellä. Leia on mukana ProMen -projektissa, joka tarjoaa tukea seksiaddiktiosta kärsiville miehille. Uusi oikeusministeri Tarmo Häkkilä vastustaa projektia julkisesti, mutta hänellä on siihen myös omat syynsä - ministeri on sotkeutunut virtuaalisesti Leian alaikäiseen tyttäreen Viiviin ja haluaa tietenkin peittää jälkensä hinnalla millä hyvänsä. Land-o on virtuaalinero, joka palkataan peittelemään Häkkilän jälkiä ja joka valvoo monitoreistaan vähän kaikkia. Leia makaa puolustuskyvyttömänä kotonaan jalka paketissa, ja hermoilee, kun ei saa kiinni laivareissulla olevaa tytärtään. Viivilläpä onkin Tukholmassa salainen projekti - hän haluaa ottaa selvää brasiliaissyntyisestä isästään. Land-o tekee kaikkensa, ettei Viivi ehtisi paluumatkalle laivaan. Mutta ihan eri syystä kuin voisi kuvitella. Viivi ehtii laivaan viime tipassa, eikä tiedä mihin vaaraan joutuu. Myös Leialla on kotisohvallaan ihan fyysisiäkin uhkaajia. Apu tulee odottamattomalta taholta.

Vauhti kiihtyy loppua kohti, ja kirjaa on todella vaikea päästää kädestään kesken lukemisen, joten suosittelen varaamaan muutaman viikonloppuyön pelkästään Takaikkunalle. Väkisinkin tulee miettineeksi nettiajan tulevaisuudenkuvaa, voisiko kirjan virtuaalimaailma olla joskus totta ja onko se jossain määrin totta jo nyt. Pistää miettimään, mitä kaikkea tuleekaan netissä itsestään paljastaneeksi.

Loppua kohti roolit heittävät häränpyllyä eikä lukija enää ole varma ketkä ovat sankareita ja ketkä pahiksia. Virtuaalimaailmassa liikkuvaa vihollista on vaikea paeta, varsinkin kun ei tiedä kuka ja missä vihollinen on. Hyytävä, piinaava, todella koukuttava lukukokemus!

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Inger Frimansson: Tyttö ja kissa

tyttojakissa
Like 2015, suom. Taina Rönkkö

 Inger Frimansson ei kuulu ihan dekkaristieni top vitoseen. Tämäkin kirja lähti varsin nihkeästi liikkeelle, harkitsin jopa kirjan jättämistä kesken. Sellaistakin joskus tapahtuu, en enää pakkomielteisesti lue kirjaa loppuun jos se ei miellytä. Tästä on se hyöty, että kynnys tarttua kirjaan kuin kirjaan madaltuu, ja tulee tutustuttua ennakkoluulottomammin ennestään tuntemattomiinkin kirjaliljoihin.

Tämän kirjan kanssa kyllä kannatti sitkeillä, sillä hiljalleen tarina alkoi kantaa ja henkilöiden sielunelämä avautua. Kaikki kirjan henkilöt ovat oikeastaan päähenkilöitä. Kaikilla heistä oli omat luurankonsa kaapeissaan, eikä kehenkään heistä halunnut samaistua. Kirjan "Tyttö", Evelina, on vanhempiensa ainokainen, esimurrosiän myrskyissä kamppaileva 12-vuotias. Isänsä silmäterä, äidilleen jatkuvasti hiukan pettymyksiä tuottava, isokokoinen ja kömpelö, eikä sosiaalisia taitojakaan juuri ole. Evelinalla on oikeastaan vain yksi ystävä, kuolemansairas Alice. Tyttöjen ystävyys on erikoislaatuista. Ystävykset yhteen järjestää Alicen englantilaissyntyinen Joan-äiti, jolla ei tässä(kään) suhteessa ole ihan pyyteettömät tarkoitusperät. 

Evelinan rakkain ystävä on kuitenkin iso, valkoinen löytökissa Cox. Evelinan äiti Angela omistaa gallerian ja haluaisi olla taiteilija. Myös tyttärellään hän uskoo olevan taiteellisia taipumuksia. Evelinan isä Johannes on pankinjohtaja, vakavarainen. Roland on eronnut, puilla paljailla oleva toimittaja, jolta Johannes evää lainan ja siinä samalla tuhoaa Rolandin tulevaisuuden. Roland päättää kostaa Johannekselle, ja eräänä iltana Evelina katoaa. Mutta miten tähän liittyy Cox-kissan katoaminen, ja katosiko Cox todella?

Tämä dekkarin juoni ei kulje niin, että ensimmäisessä luvussa murhataan joku ja sen jälkeen etsitään murhaajaa. Murhan suunnittelu kestää lähes koko kirjan ajan, ja odotus muuttuu sivu sivulta sietämättömämmäksi. Lukija tietää koko ajan, kuka on odotettu murhaaja. Kirjan loppuratkaisu onkin varsin yllättävä. Kuka lopulta murhaakaan ja kenet? Ja mikä on kissa Coxin osuus tapahtumien kulkuun? Kannattaa lukea loppuun asti!




tiistai 8. syyskuuta 2015

Miksi kirjablogi?

Tervehdys rakkaat lukijat!

Monelle teistä olen tullut tutuksi Henkireikiä-blogini kautta. Nyt on kuitenkin käynyt niin, että useiden päivien ajan on pieni ääni sisälläni huudellut, että pitäisi alkaa kirjoittaa kirjablogia. Henkirei'istäni en toki luovu, siellä kirjoittelen edelleen kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä. Mutta miksi sitten kirjablogi? Ajattelin, että kun kerran kaikenlaista muutakin elämästäni julkistan, niin miksi en sitten tätäkin puolta itsestäni. Kirjat ovat iso osa elämääni, teen töitä kirjojen parissa ja kirjallisuus on minulle myös rakas harrastus. 

Kirjastoalalla toimin nyt kolmatta vuosikymmentä. Paljon on tullut luettua, ja ikinä en ehdi kaikkea lukea mitä haluaisin. Viime vuodet olen myös pitänyt lukupäiväkirjaa. Näistä kuvista ehkä voitte päätellä, miksi halusin siirtyä kirjabloggaajaksi. Vai näyttääkö kovin ammattimaiselta:

Muistikirjani on sillisalaattia, käsin ja koneella kirjoitettuja muistiinpanoja ilman mitään kategorioita, kopioituja kirjojen takakansia jne. Ehkä on jo aika päivittää lukupäiväkirja nykyaikaan. Näitä käsinkirjoitettuja muistiinpanoja tulen silti vaalimaan rakkaina aarteinani, ja varmaan niihin palaan vielä monta kertaa.

Tästä tulee todellakin höyhenenkevyt blogi. Tuskin löydätte täältä yhtäkään korkeakirjallista teosta. Luen sitä mitä lukee keskiverto asiakkaanikin. Dekkareita ahmin, varsinkin pohjoismaiset dekkaristit ovat suosikkejani. Kaunokirjallisiin uutuuskirjoihin tartun mielelläni. Chick lit -kirjoja hotkin ahmaisupaloikseni. 

Saatattepa löytää täältä tietopuolistakin kirjallisuutta. Joskus tartun mielenkiintoisten ihmisten elämäkertoihin, varsinkin jos niissä on kuvaliitteitä. Muihin harrastuksiini liittyvää kirjallisuutta selailen myös mielelläni, esim. käsityö-, puutarha- ruoanlaitto-, leivonta- ja luontokirjoja, saatanpa tarttua sisustuskirjaankin vaikka en mikään sisustaja olekaan. Joskus hurahdan huuhaajuttuihin, ja silmäilen ekologiseen elämäntapaan liittyviä kirjoja. 

Vaikein kysymys, minkä asiakas voi kirjastovirkailijalle esittää, lienee: Suosittelepa minulle jotain kivaa lukemista. Olen oppinut suhtautumaan tähän pyyntöön erittäin varovasti. Joskus olen intopiukeana suositellut asiakkaalle omia lempikirjojani, jotka eivät ole tälle kyseiselle asiakkaalle kolahtaneet ollenkaan. Olen päätynyt tämän pyynnön eri variaatioita kuullessani perusteelliseen tarvekartoitukseen. Mitkä ovat juuri tämän asiakkaan kiinnostuksen kohteet, mitkä ovat aikaisempia lempikirjoja tai -kirjailijoita? Muistan erään rouvashenkilön takavuosilta, joka aina halusi näitä suosituksia. Kriteereinä tosin oli, että ei saanut olla kotimaista eikä oikein ulkomaistakaan, ei rakkautta, jännitystä eikä varsinkaan politiikkaa eikä seksiä. Eikä oikein mitään muutakaan. Usein kasasin asiakkaalle umpimähkään kirjapinon, jonka hän kiikutti seuraavana päivänä takaisin todeten, että ei niistä mikään ollut hänelle mieleen. Ja sitten aloitettiin rumba alusta. Onneksi kuitenkin useimmat kirjaston asiakkaat ovat varsin kiitollisia palveltavia, ja ennenkaikkea tietävät mitä tahtovat. 

Henkireikiä on ehkä liian kotikutoinen ansaitakseen nimityksen life style -blogi. En ole edes pyrkinyt siinä kovin korkeaan tasoon, vaan kirjoittelen lähinnä omaksi ilokseni päiväkirjanomaisesti. Voin sitten palata teksteihini jälkeenpäin ja katsella, mitä sitä on tullut joskus puuhailtua. Iso ilo on, jos pikku Henkirei'istäni joku inspiroituu. Samalla periaatteella aion kirjoitella tätä Lukulampun valossa -blogia. Otan mielelläni vastaan lukuvinkkejä teiltä lukijoiltani. 

Tervetuloa seurakseni nojatuolimatkoille, toivottavasti viihdytte!