Annamari Marttinen: Vapaa

Tammi, 2015

Mahdi, rakastan sinua koko sielustani ja sydämestäni. Pelasta itsesi, äiti sanoo minulle. Hän laittaa kätensä päälleni ja katsoo minua itkien. Mene, Mahdi. Pelasta itsesi tämän jumalattomuuden ja julmuuden jaloista. En ikinä kestäisi sitä että menettäisin sinut kokonaan. Mene siis minun vuokseni. Jos rakastat minua, mene. Mene. 

Luin tämän kirjan alkukesästä, ennen tietoakaan tämänhetkisestä päivä päivältä yhä kestämättömämmäksi käyvästä pakolaistilanteesta. Aihe kiinnosti silloin, koska päivittäin työssäni olen tekemisissä turvapaikanhakijoiden kanssa. Toivoisin että mahdollisimman moni, joka somessa jakaa vihapuheita ja/tai käy niistä tykkäilemässä, lukisi kirjan. Kirja on fiktiota, mutta niin totta. Annamari Marttinen on itse työskennellyt romaanin miljöössä Joutsenon vastaanottokeskuksessa. 

Mahdi pakenee Bagdadista poliisin kidutussellistä ja päätyy Suomeen, keskelle ei-mitään, Joutsenon vastaanottokeskukseen, entiseen Konnunsuon keskusvankilaan. Autossa matkalla vastaanottokeskukseen Mahdin mielessä välähtää pelko, että häntä ollaan viemässä vankilaan Venäjälle. Niin autiolta ja kummalliselta maailma näyttää auton ikkunasta katsottuna. Mutta yhtäkään rajaa ei ylitetä automatkalla.

Perillä entisessä vankilassa on edessä loputon odotus. Odotetaan turvapaikkapuhuttelua, ja sitten odotetaan, että joku tekisi päätöksen loppuelämästä. Pitkinä tunteina entisessä vankisellissä Mahdille alkaa puhua Patu, joka on kärsinyt rangaistustaan 1980-luvulla tässä samaisessa sellissä. Patun puumerkki löytyy sängyn pohjassa, myöhemmin Patun muistiinpanoja entisestä vankilan kirjastosta. Miten Patun on käynyt, ja miten käy Mahdin? 

Sisältöä Mahdin päiviin tuo Suomen kielen opiskelu enkelin näköisen Katariina-opettajan opetuksessa. Mahdi haluaa olla Katariinan paras oppilas, koska Katariina on paras opettaja joka Mahdilla on koskaan ollut. Ja sitten tulee se päivä, kun toimiston Merja tulee Mahdin sellin ovelle kädessään kirjekuori, jonka päälle on kirjoitettu Mahdin nimi.