Mikko With: Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta

Myllylahti, 2019

Kirjan ensimmäisiltä sivuilta paljastuu, miten lopussa tulee käymään, joten juonipaljastuksia ei tässä kohtaa tarvitse pelätä. Kirja on tositarina perheestä, jossa perusterveellä, liikunnallisella äidillä todetaan kuukauden sisällä kaksi eri syöpää. Sairastaessaan Tiina kirjoitti blogia, johon iso osa kirjasta perustuu. Tiinan viimeisinä aikoina hän ja hänen miehensä Mikko sopivat tämän kirjan kirjoittamisesta Tiinan blogimerkintöjen, Mikon mietteiden ja lääkäreiden lausuntojen perusteella. Myös Mikolla oli Tiinan sairauden aikana oma yksityinen ahdistuspäiväkirjansa.

Kirjoittajan lahjoja Mikolla on, ja vaikka kirja on osin sirpaleista koottu, se on hyvin ehjä kokonaisuus. Kolmilapsisen perheen elämää ja arkea aikatauluineen kuvataan hauskasti. Vaikka kirjassa kuollaan, se on täynnä elämää. Syöpä ja hoidot ovat osa perheen arkea, mutta pääosassa ne eivät ole. Tiina ehti sairastaa kahdeksan vuotta. Välillä näytti siltä, että syöpä on voitettu tai ainakin remissiossa, sitten taas sairaus näytti todelliset kasvonsa jonkun etäpesäkkeen muodossa. 

Syöpä hiljensi välillä Tiinan vauhtia, mutta ei pysäyttänyt sitä. Hän kävi töissä silloin kun pystyi, suunnisti, matkusteli, pyöritti perheen arkea Mikon kanssa. Hiljalleen sairauksien edetessä Mikko otti yhä enemmän vastuuta arjesta, kunnes sen pyörittäminen jäi kokonaan hänelle. Vielä terminaalivaiheessa, alle puoli vuotta ennen kuolemaansa Tiina suoritti teologian opintoja ja matkusti. Tietenkin oli tiedossa, että opeille ei tulisi koskaan käyttöä, mutta Tiina eli hetkessä ja halusi elää mahdollisimman hyvää elämää loppuun asti. Hän oli onnellinen, kun sai juhlia lapsensa ylioppilaaksi pääsyä, ja näki kuopuksensa aloittavan koulun. 

Väistämättä tulee jäähyväisten aika. Kirjassa sitä kutsutaan nimellä "sanotaan heipat". Tiina sanoi heipat pojalleen, joka lähti armeijaan, ja tiesi ettei tapaisi äitiään enää. Hän sanoi heipat vaihto-oppilaaksi lähtevälle tyttärelleen. Hän ei halunnut, että lapset luopuisivat suunnitelmistaan siksi, että äiti pian kuolee. Viimeiset sivut ovat riipaisevia, kun myös Tiinan ja Mikon on sanottava toisilleen heipat. Kun vielä äsken toivottiin lisää aikaa, nyt Mikko lohduttelee Tiinaa, että ei tässä varmaan enää montaa päivää mene. Ja tulee hetki, jolloin Mikko pitää viimeistä kertaa vaimoaan sylissään. Sen jälkeen hänen on aloitettava seuraava elämänvaiheensa, missä lasten äiti ei enää ole mukana. 

Tämä on tärkeä kirja. Se antaa luultavasti toivoa monelle sairastuneelle. Tiinan hautakivessä lukee: Yhtenä päivänä meidän pitää kuolla, mutta kaikkina muina päivinä saamme elää.