 |
| Otava, 2018 |
Ihana Anna-Leena ja hänen pienet, viisaat tarinansa. Tässä kirjassa puhuu aikuinen nainen, joka ei eksy maailman tuuliin, vaikka paljon matkustaakin. Anna-Leena pukee sanoiksi päänsisäisiä ajatuksia, ja tuon tuosta tulee ahaa-elämys: juuri noinhan minäkin tuon asian ajattelen, vaikka en ole osannut sitä sanoa. Ehkä en oikeasti edes ajatella, vaan tuo oivallus tulee jostain alitajunnasta.
Novelleissa aukeaa myös asioita, joita ei kovin moni uskalla ääneen sanoa. Kirjoittaja kertoo masennuksestaan ja pelosta, että se uusiutuu. Hän istuisi junassa mieluiten yksin omissa ajatuksissaan, ja ärsyyntyy, kun joku pyrkii juttusille. Puhumattakaan lentokoneessa, missä takana istuva lapsonen rynkyttää käännettävää pöytää niin, että edessäistuvan penkki hytkyy ja tärisee.
Kirjassa puhutaan myös kirjoista. Minäkin pidin Anna Wahlgrenia kasvatusguruna, kunnes luin hänen tyttärensä, Felicia Feldtin kirjan siitä, millainen hirviö tämä yhdeksän lapsen äiti on lapsiaan kohtaan ollut. Anna-Leena on myös joutunut pohtimaan omaa suhdettaan rahaan ja tavaraan, kun on kirjoittanut kirjaa lottovoittajista.
Vaikka tarinat kertovat vaikeista ja kipeistäkin asioista, rivien väleistä pursuaa kuitenkin ilo ja huumori, sekä pieni ironia. On meillä kirjailijan kanssa mielipide-erojakin. Anna-Leena ei pidä koirista, minä pidän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttisi ilahduttaa, kiitos siitä!