 |
| Otava, 2017 |
Professori Ulla Pihkala on lasten veri- ja syöpätautien erikoislääkäri. Hän toimi vuosina 1986-2013 HYKS:n lastenklinikan osasto 10:n osastonylilääkärinä. Kirjassa on runsaasti potilaskertomuksia, joissa on joko onnellinen tai surullinen loppu. Osasto kympillä on käyty kiivaita taisteluita lasten syöpätauteja vastaan, ja vaikka tilanne on näyttänyt todella pahalta, on moni taistelu voitettu. Ja sitten on niitä tarinoita, joissa ei käy niin hyvin, silloin tehtävänä on rehellisesti lapsen ymmärryksen mukaan kertoa missä mennään, lievittää kipua ja tehdä kuolemasta lempeä ja turvallinen.
Kirja ei ole mitään sosiaalipornoa, se on tekstiltään melko kliininen ja osittain lääkärikieltäkin. Varsin mielenkiintoisesti Pihkala osaa kuvata hoitokeinoja ja niiden kehittymistä vuosien varrella. Vaikka tilanne näyttäisi toivottomalta, kaikki kivet käännetään pienen potilaan hengen pelastamiseksi. Lasten hoitaminen on pitkälti myös vanhempien hoitamista, ja sen lisäksi että lääkäri osaa työnsä, hänellä on oltava myös sosiaalisia taitoja ja sydäntä puhua asioista lempeästi mutta silti niiden oikealla nimellä. Ulla joutuu myös välillä taistelemaan vanhojen jäärien kanssa siitä miten ennen on hoidettu ja miten nyt tulisi hoitaa. Ulla on sitkeä ja jäätävän asiantunteva, ja pistää vastaanhangoittelijoille jauhot suuhun. Vanhemmatkaan eivät aina ole helppoja, ja ääritilanteissa joudutaan ottamaan lapsi tilapäisesti huostaan, että hyvä hoito voidaan toteuttaa.
Kirjoittaja on todella asiantunteva ja saanut oppia myös Yhdysvalloissa. Hiukan kirjassa häiritsi kirjoittajan omanarvontunto ja itsensä ja osaamisensa korostaminen. Toisaalta hän kyllä kehuu vuolaasti myös muita osasto kympin hoitajia ja lääkäreitä - mutta ei kaikkia. Kirja on niin asiatekstiä, että sitä lukiessa ei tullut tippa linssiin. Mutta niin kiinnostava se on, että sitä oli vaikea laskea kädestään. Valoisa kirja raskaasta aiheesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttisi ilahduttaa, kiitos siitä!