Tiina Martikainen: Jäätyneet kasvot

Myllylahti, 2016

Tiina Martikaisen toinen dekkari, ihan kelpo sellainen. Pitääpä etsiä ensimmäinenkin käsiini ja lukaista sekin. Lukaisemisesta juurikin on kyse.Kirja on varsin "helppo"  luettava. Reilun kokoinen teksti ja sopivan mittaiset rivit. Tarinakin melko yksinkertainen ilman sivujuonia, edeten kronologisessa järjestyksessä. 

Poliisikoiranohjaaja Hanna Vainio on symppis, ihan tavallinen 16-vuotiaan tytön yksinhuoltajaäiti. Mira-tytär on helppo tapaus hänkin ilman sen kummempaa teiniangstia, joskaan pikku väittelyiltä äidin kanssa ei voi välttyä. Hannan miesystävä Erkki vaan vilahtaa kirjan alussa ja lopussa, ja jäi hyvin vieraaksi ja ulkopuliseksi. Muidenkin poliisien yksityiselämää vain sivutaan, ja kirja pysyttelee tiukasti itse tarinassa ilman sen kummempia hyppelyitä sivupoluille.

Suosikki"henkilöni" kirjassa oli poliisikoira Riina, joka on jälkisanojen mukaan ihan todellinen poliisikoira. Toisin kun kirjassa oikea Riina on erikoistunut ruumiskoiran tehtäviin.  Riina on ihan tavallinen vähän hömelö saksanpaimenkoira joka kuorsaa sohvalla tai auton perässä. Mutta kun se saa poliisikoiran liivit ylleen, se muuttuu yhtä rautaiseksi ammattilaiseksi kuin emäntänsä. 

Itse tarina oli makuuni ehkä liiankin yliampuva, ja tuntuu aika epätodelliselta ajatukselta, että tällaista voisi tapahtua jossain Karjalohjalla. Sinänsä lähtöasetelma on ihan uskottava. Nainen löytyy pahoin ruhjoutuneena talonsa uima-altaasta. Aluksi luullaan hänen kaatuneen viiniä nautittuaan, mutta ilmeneekin että Pirjo-rouva on tönäisty altaaseen väkivaltaisesti. Luonnollisin epäilty on tietenkin aviomies Harri, jonka on kuitenkin nähty istuvan ravintolassa koko illan ajan. Loppujen lopuksi kaikki roolit heittävät häränpyllyä, ja loppuratkaisu on varsin mielikuvituksellinen.