Kirsti Mäenpää: Menetkö lepäämään

Kesuura, 2017

Kirja on sarja fiktiivisiä tarinoita 100-vuotiaan Suomen vanhustenhoidon tilasta. Kirjailijalla on vahva ote aiheeseen, jonka hän tuntee varsin hyvin hoidettuaan ikääntyneitä vanhempiaan ja toimittuaan viisi vuotta miehensä omaishoitajana. Elämäntyönsä Kirsti Mäenpää on tehnyt kätilönä.

Inari on pienen lapsen yksinhuoltaja. Kun lapsen isä liukenee äidin ja lapsen elämästä, ottaa isän äiti Liisa nuoren äidin ja lapsen hoiviinsa ja mahdollistaa Inarin opiskelun lähihoitajaksi. Pätkätöissä hoivakodeissa on opittava talon tavoille, kiire on jatkuvaa eikä ole aikaa juttutuokioihin eikä kädestä pitelemiseen. Ei ole aikaa auttaa ketään vessaan vaan vaippoja vaihdetaan niin paljon kun ehditään. Moni asukas jää myös ilman ruokaa, kun ei enää saa sitä itse lusikalla suuhunsa. Sängyn laidat vaan ylös ja vanhus sänkyyn odottamaan kuolemaa.

Inari sanoo itsensä irti, ja päättää vuorostaan lähteä hoitamaan apua tarvitsevaa Liisa-mummia. Pian Liisan poika Jarikin ilmestyy mieron tieltä takaisin Inarin, lapsen ja äitinsä luo, ja pariskunta päättää yrittää jatkaa yhdessä ja hoitaa Jarin äitiä kotona niin hyvin kuin taitavat. Kun Inari sitten tulee uudestaan raskaaksi, raskaus on vaikea, ja Liisa-mummin hoitaminen käy ylivoimaiseksi. Pirteän mutta muistisairaan Liisan kohtalo saa Inarin murtumaan.

Kirjasta löytyy myös lääkäreiden keskinäistä ajatustenvaihtoa. Useimmat ovat sitä mieltä, että vanhusten sairauksia on turha lääkitä, jos kuume vie mennessään niin aika on tullut täyteen. Antibiootit vaan pitkittävät kärsimystä. Jos on toista mieltä, saa osakseen kollegoiden paheksumista.

On varaa rakentaa uusi palvelutalo, mutta hoito sinne ostetaan yksityiseltä palveluntarjoajalta, eli sieltä mistä sen saa halvimmalla. Ja kun kustannukset pitää saada alas, hoidon taso putoaa väistämättä. Hoivakotien johtajilla on tulosvastuu, ja usein he joutuvat ummistamaan silmänsä hoitajien hädältä vanhusten puolesta. Moni kävellen laitokseen tullut vanhus on hetken päästä kattoon vuoteessaan tuijottava vihannes. Hoitoalalla on ihmisiä, joilla ei ole minkäänlaista kutsumusta työhönsä. Kunhan vaan palkka tulee ajallaan. Kun kello tulee 16, lääkäri lähtee takin liepeet hulmuten yksityisvastaanotolleen riippumatta siitä, kuinka monta potilasta jää odotushuoneeseen. Vastaanottoavustajan tehtäväksi jää antaa kehotus tulla huomenna uudestaan.

Kirjassa kuljetetaan rinnan montaa tarinaa. Itsekin iäkkäät ja sairaalloiset omaishoitajat yrittävät hoitaa rakasta puolisoa kotona niin pitkään kuin vaan jaksavat ja pystyvät. Kun hoidettava tarvitsee lääkäriä tai sairaalaa, vaivat usein kuitataan omaishoitajan uupumisella ja kehotetaan hakemaan laitospaikkaa tai ainakin periodihoitoa.

Onneksi on myös toisenlaisia hoitajia ja lääkäreitä. Niitä, jotka aidosti haluaisivat auttaa. Resurssit on vaan vedetty niin minimiin, että inhimilliseen hoitoon ei ole aikaa. Usein hoitajakin palaa loppuun, kun ei voi olla murehtimatta vanhusten kohtaloa. Kaikilla ei ole edes omaisia taistelemassa hyvän hoidon puolesta.

Surullista ja pelottavaa luettavaa. Kuka meitä hoitaa, kun tulemme niin vanhoiksi ettemme pärjää enää kotona? Toivottavasti - ja niin haluan uskoa - suurin osa vanhustenhoidon henkilökunnasta tekee työtään suurella sydämellä, ja vanhukset saavat hyvää hoitoa.