Anna-Leena Härkönen: Valomerkki

Otava, 2017

Olen joskus pilke silmässä todennut, että lähes kaikki, mitä olen elämässäni oppinut, olen oppinut Anna-Leena Härköseltä. Tämä kirja on hiukan erilainen kuin aikaisemmat, vakavampi. Kirja kertoo juuri 50 täyttäneestä kirjailijasta, Anitasta, joten väkisinkin tulee miettineeksi, onko kirjassa jotain omaelämäkerrallista. Kirjailijan työ on varmaan monen unelma-ammatti, mutta kirjassa tulee vastaan työn toinen puoli. Aloittamisen vaikeus, kangertelu kun tekstiä ei synny, epävarmuus lopputuloksesta. Myöskin epävarmuus toimeentulosta, joka on apurahojen varassa silloin kun tuloja kirjasta ei vielä ole.

Anita haluaa kuolla, ainakin luulee haluavansa. Kirjan aloittaminen laukaisee hänessä masennuksen, kuten aina ennenkin. Pienimuotoisessa syntymäpäiväjuhlassaan hän kysyy ystäviltään, kuka heistä olisi valmis tarvittaessa avustamaan häntä itsemurhassa ja olemaan vierellä, kunnes tiedottomuuden hetki koittaa. Kuten arvata saattaa, ystävien reaktiot vaihtelevat suuresti. Onhan paikalla eri alojen edustajia: puuseppä, pappi, stailisti, kirjailija. 

Onneksi on Sakke, turvallinen aviomies joka seisoo rinnalla kriistä toiseen. Vähän pönäköitynyt puuseppä, jalat maassa -mies. On myös toisenlaisia miehiä. Läheisiä ystäviä, jotka olisivat valmiita myös kuolinavun antamiseen - jos saisivat itse tulla mukaan. Ja sitten niitä, jotka vievät voimia niin paljon että heistä ei jaksa hankkiutua eroon. Ainakaan kiltti Anita, joka tuntee velvollisuudentuntoa myös tällaisia ystäviä kohtaan. 

Kriisi on käytävä läpi, jotta kirja valmistuisi. Anitan rinnalla saamme kokea niin syvimmät kuilut kuin ilonhetket silloin kun kirjoittaminen sujuu ja usko tulevaisuuteen alkaa hiljalleen palautua. Tarinaa kantaa eteenpäin Anna-Leena Härkösen viisaus ja hersyvän ironinen huumori. Nautin taas valtavasti hänen kirjastaan.

Mika Mölsä: Operaatio Ullakko - miten poliisi selvitti miljoonaperijättären sieppauksen

Crime Time, 2010

Dokumenttidekkari Herlinin suvun miljoonaperijättären sieppauksesta sattui käsiini eräältä kirpparilta.Kun perijätär siepataan, poliisi luulee ensin sieppauksen takana olevan jonkin kansainvälisen rikollisliigan. Monet yhteensattumat tukevat tätä teoriaa. Sieppauksen kuitenkin suunnitteli ja toteutti yksi ainoa henkilö, turkulainen juristi Juha Turunen. Tapaus käynnisti Suomessa ennennäkemättömän poliisioperaation.

Maallikko ei todellakaan ymmärrä, millainen organisaatio poliisissa käynnistyy, kun jotain tällaista tapahtuu. Kaikki keinot ja kaikki mahdollinen tekniikka otetaan käyttöön, yhtäkään kiveä ei jätetä kääntämättä uhrin pelastamiseksi. Miljoonat vaihtavat omistajaa ja Turunen luulee jo suunnitelleensa täydellisen rikoksen ja onnistuneensa sen toteutuksessa. Kiinni jäätyään hän yrittää vielä epätoivoisesti sepittää peitetarinaa säästääkseen edes muutaman miljoonan varmistamaan mukavaa elämää vankilasta pääsyn jälkeen. 

Mölsä on tosiaan haastatellut Turusta hänen istuttuaan vankilassa vuoden yhdeksän vuoden tuomiostaan. Kirja siis kertoo myös Turusen motiiveista ja hänen epätoivoisesta elämäntilanteestaan, joka sai ryhtymään johonkin näin uskomattomaan. Googlailin netistä tietoja kirjan taustasta, ja löysin uhrin äidin veljen Niklas Herlinin blogikirjoituksen, jossa hän kertoo yrityksestään estää kirjan julkaiseminen ja ostaa tekijänoikeudet Mölsältä uhrin ja hänen läheistensä vuoksi. Hän myös pyytää lukijoitaan, etteivät ostaisi tätä kirjaa. Minusta se tuntuu kummalliselta, sillä aikanaan lehdissä kirjoitettiin tapauksesta paljonkin, ja kirjassa sekä uhrista että hänen läheisistään on kirjoitettu hyvin hienotunteisesti, edes nimiä mainitsematta (vaikka toki kaikki tietävät kenestä on kysymys). 

Poliisille suurin haaste tapauksen selvittämisessä oli luultavasti estää tiedon vuotaminen Operaatio Ullakosta. Olihan tekijä kieltänyt ankarasti uhrin omaisia hiiskumatta lunnasvaatimuksesta poliisille. Muuten siepatun henki olisi vaarassa. Tämä tuntui lähes mahdottomalta tehtävältä, kun satamäärin poliiseja työskenteli lähes kellon ympäri ja kaikki mahdolliset tahot olivat seurannassa. Tässä kuitenkin onnistuttiin, joten valtava respect poliisille - olemme hyvissä käsissä.

Kaisa Sorola: Yksityisetsivä Jenny Cotton ja Kepponen

Books on Demand GmbH

Lukaisin tämän "dekkarinovellikokoelman" yhdellä istumalla tuulisena iltana Altassa leirintäalueella. Lainausmerkit siksi, että eivät nämä novellit ihan dekkarimittoja täytä. Yksityisetsivä Jenny Kottonen alias Cotton ja mäyräkoiransa Kepponen selvittävät mysteerin toisensa perään. Näissä novelleissa ei väkivallalla mässäillä, päinvastoin ne ovat varsin herttaisia. Niissä näkyy myös kirjoittajan rakkaus koiriin ja puutarhanhoitoon, joten ainakin minun on Jennyyn helppo samaistua. 

Kaisa Sorola on bloggaaja, joka on julkaissut novelliharrastuksensa tuotokset kirjaksi. Tietynlainen kotikutoisuus näistä tarinoista paistaakin. Oikoluku on myös jäänyt puolitiehen, miesystävä Aimokin muuttuu jossain vaiheessa Maunoksi, ja lukijan on on mietittävä olisiko kyse kuitenkin yhdestä ja samasta miehestä. Mukavaa ja leppoisaa sadepäivän lukemista kuitenkin!

Lasse Nousiainen: Konttaava koomikko

Tammi, 2017

Kirja, jossa on pilkahdus ideaa. Kolmekymppinen stand up -koomikko syntyy uudelleen vauvaksi hyvään perheeseen, rakastavan äidin ja isän esikoiseksi. Vauvalla on kuitenkin aikuisen tietoisuus, ja hän käsittelee vauvatodellisuuttaan keski-ikäisen miehen tietoisuudella. Äidinmaito on ihanaa, mutta välillä tekisi mieli olutta tai paukkua. Äiti on ihana, kaunis, lempeä ja hyväntuoksuinen. Isä kummallinen tunari. Mummon ja vaarin voi sentään hurmata hampaattomilla hymyillä ja pedata mukavia lahjuksentäyteisiä mummolapäiviä tulevaisuuteen. 

Välillä poiketaan vauvelin edellisessä elämässä, oluenhuuruissa ja stand up -lavoilla. Saammeko rangaistuksen synneistämme seuraavassa elämässä, vai miksi vauvan maksa-arvot ovat koholla? Päiväkodissakin on kurjaa ja kaverit lyövät lapiolla ja heittävät hiekkaa silmiin. Onko sitten ihme jos haluaa piirtää vaan hirviöitä mustalla tussilla?

Alussa tarina riemastuttaa, mutta sitten se muuttuu pitkäveteiseksi. Vauva kasvaa, ja aikuisen tietoisuus katoaa hiljalleen lapsenmielen tieltä. Kirjan lopussa odottaa kuitenkin pienoinen yllätys, joten luepa vaan sitkeästi loppuun saakka!

Kirsi Pehkonen: Sydämenasioita Jylhäsalmella

Karisto, 2017

En ole Anneli Kivelän kirjoja lukenut, mutta kuvittelisin, että hänestä pitävät tykästyvät myös tähän kirjaan, joka aloittaa uuden kotimaisen sarjan. Tarina on tavanomainen. Riina, juuri valmistunut opettaja, on pettynyt kaupungissa rakkauteen ja tulee kesätöihin tätinsä lossikahvilaan Jylhäsalmelle. Täällä hän kohtaa elämänsä rakkauden, ja muutaman väärinkäsityksen ja pienen traagisen käänteen jälkeen loppu on onnellinen. 

Kerronta on sujuvaa ja mukaansatempaavaa, mutta tarina vähän liiankin simppeli. Olisin kaivannut vähän lisää särmää, muutaman sulhasehdokkaan lisääkin olisi kirjaan saanut ympättyä. Henkilöt ovat myös kovin mustavalkoisia, Sirkka-täti ja työkaverit kivoja ja yhteistyökykyisiä. Kirjan pahis taas on ilmiselvä pahis ensitapaamisesta lähtien. 

Varmasti kirja tempaa mukaansa ja seuraavatkin osat löytävät lukijansa. Mukava tarina, ei yksityiskohtaisia seksikohtauksia, romantiikkaa ja purjeveneitä, vähän jännitystäkin. Ehkäpä seuraavissa osissa tarina saa vähän vauhdikkaampaa jatkoa. Vuorenvarma myyntimenestys!

Kia Walli: Avokadopastaa

Otava, 2017

Saili on kahden pikkutytön sinkkuäiti, jolla on oma sisustusliike ystävänsä Sadun kanssan. Hän on eronnut miehestään muutama vuosi sitten ja etsii epätoivoisesti uutta kumppania Bittisinkut-deittipalstalta. Aina kun tytöt ovat isällään, Saililla menee lujaa, yleensä sängyssä jonkun treffikumppanin kanssa ( ja nämä sänkyjutut on kuvattu varsin yksityiskohtaisesti). Lähes jokaisen kanssa Saili on perustamassa perhettä, mutta yksi toisensa jälkeen miehet paljastuvat jonkin sortin huijareiksi, jotka etsivät vaan hetkellistä petikumppania. Tämän tästä Saili kokee rakastuneensa palavasti, mutta joutuu pettymään. 

Kirja on varsin kevyttä seksipainotteista luettavaa. Loppuratkaisunkin arvaa jo melkein ensimmäiseltä sivulta. Lue jos haluat, mutta etpä paljon menetä jos jätät lukematta.

Ken McClure: Luovuttaja

 

Moreeni, 2010

Sain käsiini tämän ensimmäisenkin Steven Dunbarista kertovan kirjan, ja ahmin sen vuorokaudessa. Tässäkin liikutaan sairaalamaailmassa, kalliissa yksityissairaalassa Medic Ecossessa, jonka tulevaisuus on vaakalaudalla taloudellisen kannattamattomuuden vuoksi. Steven on peitevirassa tutkimassa virallisesti sairaalan kirjanpitoa ja varojen käyttöä, mutta todellisuudessa hän yrittää selvittää outoja asioita, mitä sairaalassa tapahtuu. 

Pieni Amanda sairastaa pahaa munuaisten vajaatoimintaa, ja hänen ainoa toivonsa on saada siirtomunuainen. Sitä ennen hänet pitäisi saada pysymään hengissä dialyysin avulla, ja siihen Lastensairaalan koneet eivät tunnu pystyvän. Amanda pääsee ilmaispotilaaksi Medic Ecosseen, mikä tuntuu kaikista osapuolista onnenpotkulta. Maan parhaan dialyysilaitteiston ansiosta Amandan tila alkaa kohentua, ja pian löytyy yhteensopiva munuainenkin. Amandaa aletaan valmistella munuaissiirtoa varten.

Dunbar huomaa kuitenkin oudon seikan. Sairaalassa on aiemminkin tehty munuaissiirtoja ilmaispotilaille, ja molemmat lapsipotilaat ovat kuolleet, vaikka munuaiset ovat olleet heille täydellisen sopivia. Mikä on aiheuttanut hylkimisreaktion, jollaisia ei ole tapahtunut missään muualla vastaavissa tilanteissa? Kaksi potilaan kuolemaa samassa sairaalassa ei voi olla sattumaa. Steven haistaa palaneen käryä ja alkaa selvittää, mitä outoa sairaalassa on tekeillä. Kaikki tuntuu liittyvän omega-potilaisiin, suunnattoman rikkaisiin potilaisiin, jotka ovat valmiita maksamaan omaisuuksia hoidostaan. 

Kirjassa on paljon lääketieteellistä tutkimusta, joista maallikko ei pysty sanomaan onko se faktaa vai fiktiota. Uskoisin että faktaa, sillä netin uumenista löysin tiedon, että Ken McClure on opiskellut molekyyligenetiikkaa ja työskennellyt tutkijana. Teksti on asiantuntevaa ja myös kiinnostavasti kirjoitettu, vaikka asia meneekin maallikolta yli hilseen.

Rivien välistä lukija voi aavistella, mikä on loppuratkaisu. Se on kuitenkin hurjempi kuin voisi kuvitellakaan. Alkaa epätoivoinen kilpajuoksu aikaa vastaan pienen Amandan hengen pelastamiseksi. Ja kuten kunnon jännärissä, päähenkilö Steven Dunbar joutuu ennen loppuratkaisua pahaan pulaan. Kaiken kaikkiaan kiehtova sairaaladekkari.

Ken McClure: Taudinkantaja

Moreeni, 2012

Tartuin tähän kirjaan vahingossa, kirjailija on minulle ennestään tuntematon, eikä häneltä olekaan suomennettu kuin kaksi kirjaa. Jäin kuitenkin heti koukkuun ja ahmin kirjan muutamassa päivässä. 

Afrikasta Lontooseen matkalla oleva ulkoministeriön virkamies sairastuu kotimatkalla lentokoneessa jonkinlaiseen verenvuotokuumeeseen, ja muutama päivä myöhemmin menehtyy virukseen, joka muistuttaa ebolaa. Hän on onnistunut tartuttamaan myös muita lennolla olleita, eikä juuri kukaan jää henkiin. 

Juttu olisi kuitenkin liian yksinkertainen, jos mies olisi saanut viruksen Afrikasta ja se lähtisi leviämään tartuntateitse. Pian ilmenee eri puolella maata muitakin tapauksia tappavasta sairaudesta. Viruksen alkuperä on mysteeri, sillä koko ajan ilmestyy uusia tautitapauksia, joilla ei ole mitään yhteyksiä ulkomaille tai muutakaan selitystä siihen, mistä he olisivat taudin saaneet.

Tohtori Steven Dunbar kutsutaan selvittämään taudin lähdettä, ja hän alkaa epätoivoisen taistelun aikaa vastaan etsiessään yhteistä tekijää sairastuneiden välillä. Tauti uhkaa riistäytyä bandemiaksi, ja kansallinen hätätila on lähellä. 

Stevenin persoonaan olisin halunnut tutustua lähemminkin. Ehkä se on mahdollista, kun saan käsiini McCluren aiemman kirjan Luovuttaja, jossa Steven myös esiintyy. Hänen taustaltaan löytyy surullisia elämänvaiheita, ja tuntuu että hän hukuttaa työhönsä aiemman elämänsä murheita. Samalla työ on hänen suuri intohimonsa. Hiukan rakkauttakin hänen osakseen tulee, mutta hyvin traaginen on tämäkin rakkaustarina. 

Pitää hiukan ponnistella pysyäkseen mukana tutkimuksellisissa ja lääketieteellisissä faktoissa. Muutamista viittauksista lukija jo aavistaa, että ratkaisu ongelmaan ei ole ollenkaan niin yksinkertainen kuin lääkärit ja tutkijat ensin olettavat. Sairashuoneiden kuvaukset ovat järkyttäviä. Kaikilta osin tarina ei ole ihan looginen, esim. se jäi mietityttämään miten Steven ei itse saanut tartuntaa vaikka altistui sille monta kertaa. Kirjan keskivaihe oli hiukan tylsä, tutkimusta ja analyysiä toisensa jälkeen. Loppua kohti kerronta tihenee, ja teki mieli mennä johonkin yksinäiseen ja rauhalliseen paikkaan lukemaan kirja loppuun ilman häiriötekijöitä. Toivoisin kovasti, että McClure julkaisisi lisää.

Kalle Lähde: Happotesti

Otava, 2015

Kalle Lähteen esikoiskirja. Lähde on raitis alkoholisti, joten hän tietää mistä kirjoittaa, kyseessä on omaelämäkerrallinen romaani.  Kirja on suorastaan inhorealistinen kuvaus alkoholistin elämästä. Hyvistä päätöksistä ja lupauksista ja niiden rikkomisesta. Kirjan kertoja kulkee baarista baariin, siirtää rahaa säästötililtä omalleen vaimolta salaa, ja taas ajellaan taksilla ja mällätään. Baari-illat päätyvät yleensä sammumiseen, milloin rappukäytävään, milloin hissiin, joskus jopa kotisohvalle. Aamu alkaa armottomalla krapulalla ja jääkaapille hoippumisella. Jospa vaimo olisi ymmärtänyt varata sinne pari loiventavaa olutta.

Vaimon rooli alkoholismin mahdollistajana on oleellinen. Hän huolehtii siitä, että miehelle on ne krapulaoluet varattuna, milloin jääkaapissa valmiina, milloin piilossa jolloin mies joutuu niitä rukoilemaan tai vaimon poissaollessa epätoivoisesti etsimään. Vaimo hakee kapakasta kun miehellä on p-t housussa eikä taksilla ajaminen tule kysymykseen. Huolehtii katkolle, kun fysiikka pettää.  Kuinka pitkälle naisihminen on valmis venymään paremman tulevaisuuden toivossa? Lue itse. 

Kirjassa ei kuvata alkoholismin kehittymistä, vaan hypätään keskelle sitä. Eikä siinä tapahdu mitään ihmeparantumista. Välillä tulee lukijallekin epätoivoinen olo. Eikö voisi kertoa mistään muusta kuin oluttölkin sihauttelusta, triplapaukkujen tilaamisesta tai baariin vessaan (yleensä liian myöhään) ryntäilystä. Eikö yhtään taukoa, eikö yhtään selvää päivää tai edes aamupäivää? Mutta tämä juuri tekee kirjasta uskottavan kaikessa raadollisuudessaan. Myös kuvaukset sekakäytöstä tuntuvat hurjilta. Voiko kukaan yleensä jäädä henkiin tuollaisten lääke- ja alkoholimäärien jälkeen? Mutta tässäkin tapauksessa harjoitus tekee mestarin ja toleranssi senkun kasvaa. Alkoholisti itse kieltää ongelmansa, tai ainakin oman syyllisyytensä siihen. Hän on mielestään väärinymmärretty maailmanmies, paljon fiksumpi kuin nurkkapöytien juopot öykkärit.

Kukaan ei kaada viinaa alkoholistin kurkkuun, mutta paljon muuta hänen hyväkseen tehdään. Kuten sanoin, vaimon rooli on merkittävä. Baarimikko myy piikkiin kun rahat loppuvat, taksikuskit hakevat olutta kun kuljetettava ei ole siinä kunnossa että voisi itse sitä hakea. Mitä sitten, jos kaikki sanoisivatkin ei? Kyllä alkoholisti aina löytää keinot juomiseensa. Ja pilleripurkista tulee oiva apu, kunhan osaa lääkärille kertoa uskottavasti masennuksestaan ja unettomuudestaan. Kirjan jälkeen jää pakostikin pohtimaan, mihin katuojaan kertoja lopulta päätyykään.

Eve Hietamies: Hammaskeiju

Otava, 2017

Antti ja Paavo Pasaseen olemme saaneet tutustua jo sarjan aikaisemmissa osissa Yösyöttö ja Tarhapäivä. Antin vaimo Pia hyppäsi aikanaan synnytyslaitoksen pihassa taksiin ja jätti Antin pärjäämään  vastasyntyneen vauvan kanssa. Hyvän tukijoukon turvin ja hurtilla huumorilla Paavo-pojasta on kasvanut tomera ekaluokkalainen. 

Mutta miten pienestä eskarista voisi yhtäkkiä kasvaa iso koululainen, jonka pitää pärjätä pitkälti itsekseen? Pukea päälle, syödä aamupalaa ja lähteä kouluun kännykkäohjauksella. Ja koulun jälkeen pitää mennä iltsuun missä on tyhmää. Tämän tästä Antti joutuu kaahaamaan kesken työpäivän apuun, kun Paavolla on joku hätä. Wilma-viestiä tulee tiuhaan tahtiin, mutta eihän Antti niitä aina ehdi eikä muista lukea. Paavo on liikuntatunnilla uikkareissa silloin kun on sisäliikuntaa. Eikä gerbiiliäkään saisi viedä kouluun. Niinpä Antti ajeluttaa Matti-gerbiiliä povitaskussaan, onpa hänellä joskus Ikean kassissa etupenkillä kotkottava kanakin. 

Hei Antti! Keskustelimme tänään luokassa tulevaisuudensuunnitelmista eli siitä, mitä lapset haluaisivat tehdä, kun kasvavat aikuisiksi. Paavo antoi vastauksen, joka kieltämättä särähti korvaani:"Tuskin maltan odottaa aikuiseksi kasvamista, koska saan taas juopotella isin kanssa." Toivottavasti ymmärrät, että opettajana joudun pyytämään tarkennusta. Ystävällisin terveisin Irja

 Vaikka eletään vasta syyskuuta, lapsilla näyttää olevan jo kiire lumileikkeihin. 7-vuotias poika päätti eilen kokeilla rattikelkkansa toimivuutta sillä seurauksella, että pää juuttui kelkkaan. Helsingin pelastuslaitos sai hälytyksen hieman klo 19 jälkeen

Aikaisemmista osista ovat tullut tutuksi myös Enni ja hänen Terttu-tyttärensä, jonka Antti aikanaan otti hoitoonsa kun Enni joutui pahaan onnettomuuteen. Antti on alkanut tuntea lämpimiä tunteita Enniä kohtaan, ja näyttää jo hetken siltä, että uusperhe on saanut alkunsa. Enni kipuilee kuitenkin

onnettomuuden jälkeisissä oloissaan sekä henkisesti että fyysisesti. Ja Antti ei olisi Antti ellei hän osaisi tätäkin juttua mokata vaikka tarkoittaakin hyvää.

. - Onks Enni suuttunu, Paavo kysyi. -Mitä sä teit?

- En mitään!

Paavo kohotti toista kulmaansa. -Miks se sit suuttu?

-Mä en ala keskustelemaan ihmissuhteistani seitsemänvuotiaan kanssa!

 

Antin kehitysvammaisten asuntolassa asuva komea pikkuveli Janne on rakastunut asuntolatoveriinsa Suviin. Tilanne ajautuu siihen pisteeseen, ettei Janne enää halua eikä voi asua asuntolassa. Pian Janne nukkuukin Paavon sängyssä ja Paavo Antin vieressä. Ja taas on Antti Pasasen seksielämä mennyttä. 

Nauroin ääneen monta kertaa kirjaa lukiessani. Myös vaikeita asioita on käsitelty huumorin avulla. Kun Antti lopulta joutui liian koville työn, Jannen ja Paavon kanssa, jaksaminen loppui ja värit katosivat elämästä. Miten silloinkaan ei tarvitse jäädä yksin, vaan apua löytyy - yllättäviltäkin tahoilta. Miten vaikeaa voi olla kun haluaisi olla iso ja on kuitenkin vielä ihan pieni. Ja entäs sitten kehitysvammaiset? Onko heillä oikeus rakastua ja perustaa perhe, vai onko koko homma tuhoon tuomittu?

OVEN SAA AVATA:

-ISILLE

-UKILLE

-ANITALLE

-ENNILLE

-TERTULLE

-LUKKOSEPÄLLE

-JANNELLE

-POLIISILLE

-SIRKKATÄDILLE

-VIHANNANTÄDILLE

-JÖNNILLE

-SUVILLE

-AINOLLE

-PIPOLLE

HUOM! PIPOA EI ENÄÄ KOSKAAN JÄTETÄ ISTUMAAN YKSIN RAPPUKÄYTÄVÄÄN!