Liisa Laavola: Maaseudun rauhaa : ja muita harhaluuloja eläinten kanssa elämisestä

Kustannushd 2016

Tässä kirjassa pääosassa ovat eläimet: Kissat Siisseli, Pertti-setä ja Hipinä, koira Vilpus, Salama-hevonen, islanninhevosmummot Höntti ja Dalia, Pette-poni. Sekä kanoja, lampaita, vuohi, sikoja, lehmiä....jotka kaikki ovat isännälle ja emännälle rakkaita kotieläimiä. Huvin vuoksi hankittuja. Munia ja maitoa tulee kotitarpeiksi, ja possupojat joutuvat joulun tullen kinkuiksi. 

Jokainen eläin on persoona, ja kaikki onnistuvat aiheuttamaan isännälle ja emännälle ylimääräisiä rytmihäiriöitä. Kissa tuo sisälle elävän hiiren, jota sitten porukalla jahdataan. Hevoset pääsevät ruisjauhosäkille ja saavat ähkyn. Kettu pääsee kanalaan listimään kanoja. Hevoset ja lampaat karkailevat. Aitoja rakennetaan. Eläimissä on pomottajia ja alistujia, eikä kärhämiltä vältytä. 

Rakastan kirjojen kuvaliitteitä, ja tästä kirjasta sellainen löytyy. Sekä myös hauskoja mustavalkokuvia. 

Kaverukset

 

Miten erottaa joukosta isännän? Sillä on silmälasit

Kirja on riemukas pieni ahmaisupala, jota ei voi hymyilemättä lukea. Isäntäpariin on helppo samaistua, kun on itsekin joutunut kiperiin tilanteisiin eläinten, lähinnä koirien kanssa. Tässä kirjassa Vilpus-koira on se helpoin tapaus. 

Jyrki-isäntä pyrkii vähän rajoittamaan emännän intoa hankkia aina uusia ja uusia eläimiä. Mutta kun lehmä, possu tai hevonen ilmestyy taloon, on isäntäkin myyty ja innolla mukana eläinten hoitamisessa. Lypsämäänkin hän joutuu, kun Liisa-emäntä putoaa hevosen selästä ja elelee vähän aikaa käsi paketissa. 

Jokaisen maaseudun rauhasta haaveilevan tai siellä jo elävän kannattaa lukea tämä kirja, ennenkuin hankkii eläimiä "ilokseen". Kannattaa miettiä toisenkin kerran. Joskin ilo eläimistä voittaa riesat mennen tullen.

Mari Jungsted, Ruben Eliassen: Tummempi taivas

Otava, 2015

Toisin kuin useimmissa Jungstedin kirjoissa tämän kirjan miljöönä oli Gran Kanaria eikä Gotlanti. Tämä miellytti minua, ihmistä jolla on ikuinen kaukokaipuu lämpimään. Tapahtumat ovat eksoottisia. Kaksi nuorta naistaa löytyy raa´asti murhattuna ja aseteltuna kuuluisien maalausten asetelmiin. Kuka on tämä taidetta tunteva murhaaja ja mikä on hänen motiivinsa? Saaren syrjäisellä rannalla sijaitsee joogakeskus Samsara Soul, joilla murhatuilla naisilla on yhteys. Karismaattinen joogaohjaaja Samsara ei Frank on epäiltyjen listalla. 

Kanarian poliisi rientää murhapaikalle päällikkönään  Diego Quintana. Sara Moberg on ruotsalainen toimittaja, joka on asunut saarella jo parikymmentä vuotta perheensä kanssa. Hän saapuu murhapaikalle pian poliisin jälkeen, eikä voi pitää näppejään erossa murhatutkimuksesta. Apunaan hänellä on lähetystön työntekijä Kristian, entinen poliisi, joka on menettänyt mahdollisuutensa tehdä poliisin työtä Ruotsissa virantoimituksessa sattuneiden traagisten tapahtumien seurauksena. Koska Quintanalla on lämpimiä tunteita Saraa kohtaan, hän saa sisäpiirin tietoja poliisilta helpommin kuin toimittajat yleensä. Toki Diego luulee, että Sara haluaa tietoja lehtijuttuja varten, mutta pian Sara ja Kristian ovat tapahtumien keskiössä. Työtoveruus muuttuu pian ystävyydeksi. 

Välillä palataan ajassa taaksepäin. Sillon päähenkilönä on nuori kanarialaisnainen Adriana sekä hänen poikansa David. Adriana menettää miehensä merelle ja jää kahden Davidin kanssa. Elämä ei ole helppoa, mutta Adriana pääsee aloittamaan uuden elämän. Kunnes hänen elämäänsä astuu Samsara eli Frank, ja Adriana rakastuu palavasti. Näin hänelläkin on yhteyksiä joogakeskukseen ja myös motiivi ainakin toiseen murhista. 

Luin kirjaa melkein puoleenväliin hiukan turhautuneena. Se ei ikäänkuin lähtenyt lentoon. Mutta sitten alkoi tapahtua, ja loppuosa oli niin jännä ettei kirjaa voinut laskea käsistään. Murhaaja paljastuu lukijalle jo hyvissä ajoin ennen loppuratkaisua, mutta se ei häirinnyt kirjan loppuosan tapahtumia, jotka vyöryivät melkoisella vauhdilla. Ja kuten hyvässä dekkarissa, tässäkin joku joutuu pahaan pulaan vielä ihan loppumetreillä.

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita

Atena, 2016

 "Tämä kirja on täyttä faktaa ja fiktiota. Osa on tapahtunut minulle, osa tutuilleni, osa mielikuvituskavereilleni.

Varmaa on kuitenkin se, että kaikki on tapahtunut. Kerron asiat rehellisesti ja suoraan. Puhun paljon seksistä ja käytän härskejä sanoa.

Noin. Sinua  on varoitettu."

Siinä tulikin oikeastaan kaikki kirjan sisällöstä. Henriikka Rönkkönen on äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, ja hänen gradunsa käsitteli pornoa. Hän kirjoittaa suosittua sinkkublogia.

Kirjan kertoja on nuori nainen, joka on eronnut pitkästä parisuhteesta, eikä oikein tiedä, haluaako elää täysillä sinkkuelämää vai vakiintua. Niinpä hän yrittää vähän kumpaakin. Miehiä riittää yhden illan hoidoista hiukan pidempiin seurustelusuhteisiin. Sänkykamarijutut hän kertoo niin yksityiskohtaisesti, että juuri muusta ei kirjassa puhutakaan. Ja käyttää toden totta niitä härskejä sanoja. Kirja on siita huolimatta - tai ehkä juuri siksi - hauskaa ja viihdyttävää luettavaa. Kertoja ruotii miehiä säälimättömästi, odottaa viestiä yhden illan miehiltä jotka velvollisuudentuntoisesti pyytävät aamulla puhelinnumeroa vaikka eivät aiokaan ikinä soittaa. Joskus taas joutuu karistamaan epätoivoisia miehiä kannoiltaan. 

Kirjassa tavataan Nallekarhu, Mielikuvituspoikaystävä, Sielunparantaja, Peräreikämies, Herra Steriili, Karju, Pienimunainen mies ja Ystävämies. Puhutaan stalkkaamisesta, seksiäänistä ja häpykarvahelvetistä. 

"Ps. Elämä on semmonen, että jos pyrkii vastavirtaan koko ajan, lopulta uupuu jä päätyy rättiväsyneenä sinne, minne virta olisi vienyt jo aikoja sitten.

Pps.Olen edelleenkin sinkku. Älkää uskoko mitään neuvojani".

En tiedä jääkö varsinaisesti mitään paitsi, jos tämän kirjan jättää lukematta. Minäkin meinasin jättää, mutta luinpa kuitenkin. Eipä siinä mitään häviä jos lukeekin :)

Mari Jungstedt: Kullan kallis

Otava,2016

Mari Jungstedt kuuluu ehdottomiin suosikkeihini pohjoismaisen dekkarin saralla. Kirjat sijoittuvat kauniiseen Gotlantiin. Komisario Anders Knutas on hyvin inhimillinen, ei mikään yli-ihminen niinkuin dekkareiden poliisit joskus. Hän kipuilee oman menneisyytensä kanssa. Nyt hänellä on vihdoin rinnallaan kollega Karin Jacobsson, jonka kanssa suhde on orastanut jo edellisissä kirjoissa. Mielenkiintoiseksi suhteen tekee se, että pari on yhdessä sekä työn merkeissä että vapaa-ajalla.

Kaunis ja perinteikäs maatila Gotlannin luonnonkauniissa ympäristössä on menossa myyntiin. Kiinteistövälittäjä Sanna Widding on menossa tutustumaan myytävään kohteeseen,  jonka omistaa perikunta, kolme sisarusta. Myynnissä on ristiriitaisuutta, mikä arveluttaa hiukan Sannaa. Sisaruksista Julia asuu tilalla ja harjoittaa lammastaloutta, eikä ole halukas myymään. Hänellä ei kuitenkaan ole varaa lunastaa sisarustensa osuutta tilasta. Sisaruksista sekä Marialla että Danielilla on akuutti rahantarve, ja kiire saada tila myytyä. Nuorin sisaruksista, Elias, on kuollut kymmenen vuotta aikaisemmin kiipeilyonnettomuudessa Chilessä. Tällä tutustumisreissulla Sanna tulee murhatuksi.

Pian toinenkin nuori nainen kuolee. Murha-ase on niin erikoinen , että tapaukset ovat selvästi saman tekijän käsialaa. Eivätkä kuolemantapaukset jää tähän. Kaikki tapahtumat tuntuvat liittyvän myytävään maatilaan. Julia alkaa saada outoja viestejä menneisyydestä.  Murhaaja on myös runollinen, sillä hän jättää jokaisen uhrinsa läheisyyteen Karin Boyen runonpätkän, jotka saavat poliisit entistä enemmän ymmälleen. Mitä murhaaja yrittää runoilla kertoa?

Kirja on niin sujuvaa luettavaa, että luin sen parissa illassa. Jungstedt johtaa taitavasti lukijaa kohti loppuratkaisua, mutta se on kuitenkin yllätyksellinen. Kunnon dekkarissahan ennen loppuratkaisua joku joutuu vakavaan vaaraan, ja pelastuu täpärästi. Tässäkään asiassa ei tullut pettymystä.

Tiina Martikainen: Jäätyneet kasvot

Myllylahti, 2016

Tiina Martikaisen toinen dekkari, ihan kelpo sellainen. Pitääpä etsiä ensimmäinenkin käsiini ja lukaista sekin. Lukaisemisesta juurikin on kyse.Kirja on varsin "helppo"  luettava. Reilun kokoinen teksti ja sopivan mittaiset rivit. Tarinakin melko yksinkertainen ilman sivujuonia, edeten kronologisessa järjestyksessä. 

Poliisikoiranohjaaja Hanna Vainio on symppis, ihan tavallinen 16-vuotiaan tytön yksinhuoltajaäiti. Mira-tytär on helppo tapaus hänkin ilman sen kummempaa teiniangstia, joskaan pikku väittelyiltä äidin kanssa ei voi välttyä. Hannan miesystävä Erkki vaan vilahtaa kirjan alussa ja lopussa, ja jäi hyvin vieraaksi ja ulkopuliseksi. Muidenkin poliisien yksityiselämää vain sivutaan, ja kirja pysyttelee tiukasti itse tarinassa ilman sen kummempia hyppelyitä sivupoluille.

Suosikki"henkilöni" kirjassa oli poliisikoira Riina, joka on jälkisanojen mukaan ihan todellinen poliisikoira. Toisin kun kirjassa oikea Riina on erikoistunut ruumiskoiran tehtäviin.  Riina on ihan tavallinen vähän hömelö saksanpaimenkoira joka kuorsaa sohvalla tai auton perässä. Mutta kun se saa poliisikoiran liivit ylleen, se muuttuu yhtä rautaiseksi ammattilaiseksi kuin emäntänsä. 

Itse tarina oli makuuni ehkä liiankin yliampuva, ja tuntuu aika epätodelliselta ajatukselta, että tällaista voisi tapahtua jossain Karjalohjalla. Sinänsä lähtöasetelma on ihan uskottava. Nainen löytyy pahoin ruhjoutuneena talonsa uima-altaasta. Aluksi luullaan hänen kaatuneen viiniä nautittuaan, mutta ilmeneekin että Pirjo-rouva on tönäisty altaaseen väkivaltaisesti. Luonnollisin epäilty on tietenkin aviomies Harri, jonka on kuitenkin nähty istuvan ravintolassa koko illan ajan. Loppujen lopuksi kaikki roolit heittävät häränpyllyä, ja loppuratkaisu on varsin mielikuvituksellinen.

Ulla Pihkala: Osasto 10 - toivoa ja taistelua

Otava, 2017

Professori Ulla Pihkala on lasten veri- ja syöpätautien erikoislääkäri. Hän toimi vuosina 1986-2013 HYKS:n lastenklinikan osasto 10:n osastonylilääkärinä. Kirjassa on runsaasti potilaskertomuksia, joissa on joko onnellinen tai surullinen loppu. Osasto kympillä on käyty kiivaita taisteluita lasten syöpätauteja vastaan, ja vaikka tilanne on näyttänyt todella pahalta, on moni taistelu voitettu. Ja sitten on niitä tarinoita, joissa ei käy niin hyvin, silloin tehtävänä on rehellisesti lapsen ymmärryksen mukaan kertoa missä mennään, lievittää kipua ja tehdä kuolemasta lempeä ja turvallinen. 

Kirja ei ole mitään sosiaalipornoa, se on tekstiltään melko kliininen ja osittain lääkärikieltäkin. Varsin mielenkiintoisesti Pihkala osaa kuvata hoitokeinoja ja niiden kehittymistä vuosien varrella. Vaikka tilanne näyttäisi toivottomalta, kaikki kivet käännetään pienen potilaan hengen pelastamiseksi. Lasten hoitaminen on pitkälti myös vanhempien hoitamista, ja sen lisäksi että lääkäri osaa työnsä, hänellä on oltava myös sosiaalisia taitoja ja sydäntä puhua asioista lempeästi mutta silti niiden oikealla nimellä. Ulla joutuu myös välillä taistelemaan vanhojen jäärien kanssa siitä miten ennen on hoidettu ja miten nyt tulisi hoitaa. Ulla on sitkeä ja jäätävän asiantunteva, ja pistää vastaanhangoittelijoille jauhot suuhun. Vanhemmatkaan eivät aina ole helppoja, ja ääritilanteissa joudutaan ottamaan lapsi tilapäisesti huostaan, että hyvä hoito voidaan toteuttaa. 

Kirjoittaja on todella asiantunteva ja saanut oppia myös Yhdysvalloissa. Hiukan kirjassa häiritsi kirjoittajan omanarvontunto ja itsensä ja osaamisensa korostaminen. Toisaalta hän kyllä kehuu vuolaasti myös muita osasto kympin hoitajia ja lääkäreitä - mutta ei kaikkia. Kirja on niin asiatekstiä, että sitä lukiessa ei tullut tippa linssiin. Mutta niin kiinnostava se on, että sitä oli vaikea laskea kädestään. Valoisa kirja raskaasta aiheesta.