lauantai 7. huhtikuuta 2018

Laura Manninen: Kaikki anteeksi

Kuvahaun tulos haulle laura manninen kaikki anteeksi
Wsoy,2018
 
Kuvaus siitä, mitä perheväkivaltahelvetti ja elämä narsistin ja luonnehäiriöisen kanssa voi olla. Rivien välistä olin lukevinani, että kirjoittajalla olisi asiasta omakohtaista kokemusta, mutta varma en voi olla. Jos näin on, osoittaa melkoista vahvuutta kirjoittaa kokemusten pohjalta fiktiivinen tarina. 

Kirjan päähenkilökin on nimeltään Laura. Hän on neljääkymmentä lähestyvä, pari pitkää parisuhdetta taakseen jättänyt  itsenäinen nainen. Netistä Lauran elämään putkahtaa Mikko. Mikko on hurmaava, huomaavainen kolmen lapsen isä. Koirakin on, nimeltä Sopu. Mikko hurmaa myös Lauran ystävät ja sukulaiset huomaavaisuudellaan. Laura ei voi aluksi uskoa, että tämä komistus on valinnut hänet.

Pariskunta elää aluksi etäsuhteessa, Mikko lapsineen Seinäjoella, Laura Helsingissä. Lapseton Laura tulee hyvin toimeen Mikon kolmen lapsen kanssa, ja pian uusperhe toteuttaa unelmansa ja ostaa ihanan, vanhan puutalon Helsingin liepeiltä. Myös lasten äiti on saanut työtä pääkaupunkiseudulta, joten kaikki loksahtaa ihanasti kohdalleen.

Kunnes Mikko ja hänen myötään koko elämä muuttuu. Alkaa sairaaloinen mustasukkaisuus, kontrollointi, seuraaminen. Kun väkivalta lisääntyy jaa raaistuu, pariskunta lähtee hakemaan apua itsekseen ja yhdessä. Mikko vakuuttaa muuttuvansa, joka lyönti on viimeinen. Ja Laura uskoo,koska on rakentanut koko elämänsä uuden perheensä varaan. Hän on syvästi kiintynyt lapsiin ja Sopu-koiraan. Laura ja lapset elävät jatkuvassa pelossa, seuraten Mikon mielialoja ja yrittäen ennakoida, milloin on syytä paeta. Laura pelkää henkensä edestä, mutta kun vaakakupissa on ihanat, sopuisat perhe-elämän hetket ja syvä kiintymys lapsiin, on ratkaisun tekeminen raskasta. Voisiko kaikki vielä palata entiselleen ja rauha palata perheeseen?

keskiviikko 4. huhtikuuta 2018

Sisko Koskiniemi: Ihan tavallinen perhe

Kuvahaun tulos haulle sisko koskiniemi ihan tavallinen perhe
Myllylahti, 2018
 
 
Kirjoittaja on lastensuojelun ammattilainen ja sen huomaa tekstistä, joka tuntuu hyvin todelta, valitettavasti. Kirjassa ei kuitenkaan mässäillä väkivallalla, eikä se tunnu miltään sosiaalipornolta. Enemmänkin on kyse alkoholisteista ja karkuteillä olevista nuorista. 

Tarinan päähenkilö on Kaija, joka toimii sosiaalityöntekijänä poliisilaitoksella. Hän lähtee mukaan kotikäynneille, huolehtii lapsista ja etsii näille turvallisen paikan silloin kun vanhemmat eivät pysty heistä huolehtimaan.Syksyn kuluessa tarinat seuraavat toistaan. Maahanmuuttajatyttö on kadonnut, onko hänet toimitettu kotimaahansa pakkoavioliittoon? Narkomaaniäidin lapselle pitäisi löytää huoltaja. Sukulaiset, isoisät ja -äidit rientävät usein apuun silloin, kun pika-apua lapsen hoitoon tarvitaan. Ja ammatti-ihminenkin voi joutua pois tolaltaan ja itsekin hoidettavaksi.

Työyhteisön ilmapiiriä kirjailija kuvaa mukavan rempseäksi. Ikäviä työkavereita ei juurikaan ole. Kaijan kotielämäkin soljuu mukavasti. Ville-poika on armeijassa ja hiljalleen irtautumassa äidistä. Kaijan miesystävä on poliisi ja työkaveri, ja pariskunta suunnittelee yhteen muuttoa. Perheeseen kuuluu kiinteästi myös koira Kaivuri, turjake, jota kaikki rakastavat. 

Raskaasta aiheestaan huolimatta hyvin positiivinen kirja.



maanantai 2. huhtikuuta 2018

Jukka Behm: Pehmolelutyttö

Kuvahaun tulos haulle jukka behm pehmolelutyttö
Jukka Behm ja WSOY, 2017
Vaihteeksi yksi nuortenkirja, WSOY:n Tuhat ja yksi tarinaa -kirjoituskilpailun voittaja Pehmolelutyttö.

Emilia on 15-vuotias ns. hyvän perheen tyttö. Koulu menee hyvin, kokeista tulee ysejä ja kymppejä. Lisäksi Emilia on kaunis kuin enkeli. Äiti hoitaa vapaa-aikanaan maatilapelinsä kasveja ja eläimiä, isä lukee kirjoja. Molemmat ovat vähän etäisiä. Isoveli Joona on 17-vuotias. Emilian paras ystävä on Lila, tosin hän on sitä vaan silloin, kun hän ei ole yhdessä alati vaihtuvien poikaystäviensä kanssa. Kun uusi poika on kierroksessa, Emilia jää yksin.

Emilia kertoo asiansa ainoastaan sänkynsä päällä asustavalle pehmolelulaumalleen. Hän lataa nettiin kuvia itsestään ja on iloinen tykkäyksistä. Vähitellen miehet netissä pyytävät yhä uskaliaampia kuvia, ja Emilia huomaa tässä erittäin helpon tavan ansaita rahaa. Pian hän laittaa oman ilmoituksen deittipalstalle, ja äkkiä onkin vaikea selittää, mistä ylimääräiset rahat ovat peräisin. Kaksoiselämästään Emilia ei voi kertoa kuin pehmoeläimilleen. Kunnes kulissit sortuvat ympäriltä. 

Kirjan kieli on vähän ontuvaa ja töksähtelevää, itse tarina sinänsä hyvä ja opettavainen. Kelle tahansa voisi käydä niinkuin Emilialle, ja helppo raha saattaa houkuttaa. Mietin vaan, kuinka monet vanhemmat jättävät 15-ja 17-vuotiaat nuoret kahden kotiin ja lähtevät viikoksi ulkomaille. Itse en tuonikäsiten vanhempana olisi voinut kuvitella tekeväni noin, mutta ehkä tuollaistakin tapahtuu. Ainakin kirjoissa.



lauantai 31. maaliskuuta 2018

Anna Perho: Anna palaa - elä omaa elämääsi, älä muiden

Kuvahaun tulos haulle anna perho anna palaa
Kustannusosakeyhtiö Paasilinna, 2011
 
 
Tästä blogista voisi päätellä, että luen melkein pelkästään dekkareita. Kyllä välillä tartun muunkinlaiseen kirjallisuuteen, tietopuoliseenkin. Niistä tulee harvoin kirjoitettua, kun en läheskään aina lue niitä kannesta kanteen, vaan selailen sieltä täältä. 
 
Anna Perhon "Anna palaa" on rehellinen elämäntaito-opas naiselta naiselle. Perho taitaa sarkasmin jalon taidon, ja kirja on kirjoitettu selvästikin pilke silmäkulmassa tyyliin "älä tee niin kuin minä teen vaan niinkuin minä opetan". Eli kirjoittaja ei nosta itseään jalustalle, vaan kertoo rehellisesti arjestaan. Ja asioista joita on oppinut kantapään kautta. 
 
Ohjeita on ystävyydestä, äitiydestä, liikunnasta, laihduttamisesta, työelämästä, rahasta, seksistä...jokaisen luvun lopussa on jonkun muun, usein asiantuntijan kertomana käytännön tiivistelmä ko. aiheesta, mikä tuo kirjaan vähän erilaista näkökulmaa. Kirja on paikoin raadollisen rehellinen, ja lukija saa sukeltaa syvälle itseensä. 

Kirja alkaa näin:


Ei oikein lähde tänäänkään
oon huonompi kuin huonoimmat
surkeet kortit kädessä
ei voisi olla surkeemmat.

Niin se on jos niin tahdon itselleni kertoa.

Mul on taskut tyhjinä
eikä paljoo älyykään
mä oon ylipainoinen
ja vielä surkee piirtämään.

Niin se on jos tahdon itselleni kertoa.

Onko nää totta ja harhaa vaan
joita itsellemme kerrotaan?
Kun tarpeeksi niitä toistetaan
niin niihin päätyy uskomaan.

Tai miettii uudestaan. 

Samae Koskinen: Tarinoita

maanantai 26. maaliskuuta 2018

Cilla & Rolf Börjlind: Musta aamunkoitto

Kuvahaun tulos haulle musta aamunkoitto
Kustantamo S & S, 2014



Jatkoa Nousuvesi- ja Kolmas ääni -dekkareille. Olen katsellut Nousuvesi-sarjaa, joka on mielestäni todella taitavasti tehty. Näin Olivia Rönning ja Tom Stilton ovat saaneet kasvot, mikä ei tässä tapauksessa huononna kirjaa yhtään. Useinhan on pettymys, kun mielikuva kirjan henkilöistä on ihan erilainen, kuin sitten elokuvassa tai tv-sarjassa on. Mutta tässä tapauksessa sarjan katseleminen tukee lukukokemusta.

Kirja alkaa varsin ahdistavasti, kahden pienen lapsen julmalla murhalla. Kyseessä on selvästi sama tekijä, ja teoilla on rasistisia piirteitä. Samaan aikaan Tom Stilton on ponnistamassa asunnottomuudesta takaisin uuteen elämään, mutta ei saa mielestään 2000-luvun alkupuolella tapahtunutta tummaihoisen prostituoidun murhaa. Hän saa uuden johtolangan murhasta, ja se näyttää liittyvän lapsenmurhiin. Näin Olivia ja Tom ovat taas samojen rikosten äärellä. Onneksi lankoja pitelee käsissään edellisistä kirjoista tuttu tutkinnanjohtaja, iki-ihana Mette. Tosin hän on muuttunut infarktin ja diabeteksen myötä edellisten kirjojen nautiskelijasta 17 kiloa hoikemmaksi salaatinsyöjäksi. Mutta silloin tällöin hän edelleen polttaa jointin miehensä Mårtenin kanssa.

Tutkimukset johtavat Möjan saarelle ja siellä muutama vuosikymmen sitten toimineeseen kommuuniin, jossa mikään ei ollutkaan sitä miltä päällepäin näytti.  Kun nuori, viimeisillään raskaana oleva Jenny katoaa, tulee tutkijoille kiire. Jennyn synnytys voi käynnistyä koska tahansa, ja tuleva lapsi on todennäköisesti murhaajan kolmas uhriehdokas.

Kirjan lopussa selviää taas omituisia sukulaisuussuhteita ja henkilösuhteet heittävät häränpyllyä, niin että lukija joutuu tosissaan paneutumaan juonenkäänteisiin. Mutta tiiviisti tämä lähes 450-sivuinen järkäle piti otteessaan viimeiselle sivulle saakka.





keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

Suvi Piiroinen: Menetetyt

Kuvahaun tulos haulle suvi piiroinen menetetyt
Myllylahti, 2017

Luin viime talvena Suvi Piiroisen esikoisdekkarin Pahaa parempi, ja mielestäni se oli aivan loistavasti kirjoitettu. Menetetyt-dekkarissa tapaamme esikoiskirjasta tutut poliisit Rob Peuran ja Väinö Rossin kollegoineen. Kirja alkaa varsin traagisesti, kun nuori nainen heittäytyy sillan kaiteen yli ja aiheuttaa pahan onnettomuuden. Toinen nuori nainen murhataan kerrostalon pesutupaan, ja ruumiita tulee lisää kiihtyvällä tahdilla. Robia tapahtumat koskettavat henkilökohtaisesti, hän on sairauslomalla ja periaatteessa sivussa tutkinnasta. Robilla on kuitenkin henkilökohtaiset motiivit saada murhaaja kiinni. Muut poliisit, Väiski, Maria, Pete sekä tutkintasihteeri Siiri yrittävät pysyä murhaajan perässä ja estää enempää veritekoja tapahtumasta. Mutta murhaaja on askelen edellä.

Joku kohdistaa vihansa nuoriin aikuisiin, ja yhteinen tekijä löytyy kymmenen vuoden takaa, jolloin 16-vuotias Mira katosi jäljettömiin. Samaan aikaan koulukiusattu poika jäi tai jättäytyi junan alle. Veriteot tuntuvat kiertyvän näiden tapahtumien ympärille, ja poliisit yrittävät kuumeisesti keksiä, kenellä olisi motiivi murhiin.

Suvi Piiroisen kirja on niitä dekkareita, joita on vaikea laskea kädestään. Vaikka kirjan tapahtumat ovatkin makuuni ehkä liiankin verisiä ja kauheita, vastapainoa toi kirjan henkilöiden inhimillisyys ja keskinäinen lämpö. Rob yrittää Lotte-tyttärensä kanssa saada elämäänsä jonkinlaista järjestystä perhettä kohdanneen tragedian jälkeen. Väiski kaipaa niinikään jäljettömiin kadonnutta Beata-vaimoaan, jota hän ei usko tapaavansa enää tässä elämässä.  Sekä kissaa nimeltä Kissa. Hiljalleen Väiskinkin elämä alkaa selkiytyä.

Tekisi mieli antaa neuvoja kirjan henkilöille: Rob, pidä huolta itsestäsi ja tyttärestäsi, äläkä hanki itsellesi enempää hankaluuksia. Väiski, syö kunnolla ja liiku edes vähän. Maria, oletko varma että suhteesi on sinulle hyväksi? Ja Pete ja Siiri, lopettakaa jahkailu ja antakaa tunteiden viedä. Mutta Suvi Piiroinen vie tapahtumat päätepisteeseen omalla tavallaan, eikä minulla ole siinä sanomista. Onneksi kirjan loppu antoi ymmärtää, että tarina jatkuu. Ei voi kun odotella.

sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Annamari Marttinen: Korsetti

Kuvahaun tulos haulle annamari marttinen korsetti
Tammi, 2018
 
-Sellainen että minä haluan aina välillä pukeutua naiseksi.
Noiden kahdeksan sanan aikana sydämeni jätti lyönnit kokonaan väliin. Se jähmettyi paikoilleen ja ellen olisi heti sulkenut suutani ja vetänyt henkeä, olisin kaatunut kuolleena maahan. 

Pauli on aina ollut erilainen. Koulukiusattu, vanhempiensakin outona pitämä. Tyttöystävä Meiju keksii viattoman hupailun ullakolla. Pauli kokeilee korsettia ja naisten vaatteita, ja Meiju meikkaa hänet. Silloin Paulissa herää jotain uutta, mikä on aina uinunut pinnan alla piilossa. 
Pauli haalii kirpputoreilta naisten alusvaatteita, ja tuntee palavaa tarvetta pukea ne päälleen. Kimppakämpässä muiden työmiesten kanssa se ei ole ihan helppoa. Kun muut lähtevät oluelle, Pauli jää yksin asunnolle ja pukee alusvaatteet päälleen. Pian rintaliivit ovat työhaalarin alla useamminkin.

Pauli on hetero, tyttöystäviäkin on. Tanssilavalta löytyy Henriikka, josta tulee Paulin vaimo. Lasta pari ei onnistu saamaan. Vaimolle ei voi kertoa, mutta aina kun on tilaisuus, Pauli pukeutuu korsettiinsa. Työ vie hänet toiselle paikkakunnalle, missä hän asuu viikot, ja ajelee viikonlopuiksi kotiin Henriikan luo.

Työpaikkakunnalla Pauli tapaa Anetten, ja tietää heti kohdanneensa kaltaisensa. Anetten opastuksella Paulista tulee Suski. Kaksoiselämä käy Paulin voimille. Hän rakastaa Henriikkaa, mutta pitääkö vaimolle kertoa vai ei?

Kirjan aihe on minulle outo, en tietääkseni tunne ketään transvestiittia. Annamari Marttinen on lempikirjailijoitani, enkä voi kuin ihailla sitä taitoa, millä hän pystyy pureutumaan vaikeaan aiheeseen ja kertomaan Paulin pään sisäisia ajatuksia. Kirja auttaa ymmärtämään erilaisuutta ja sitä, että ihmisen identiteetti ei  aina ole sitä, mitä näkyy päällepäin.