tiistai 21. maaliskuuta 2017

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita

Atena, 2016


 "Tämä kirja on täyttä faktaa ja fiktiota. Osa on tapahtunut minulle, osa tutuilleni, osa mielikuvituskavereilleni.
Varmaa on kuitenkin se, että kaikki on tapahtunut. Kerron asiat rehellisesti ja suoraan. Puhun paljon seksistä ja käytän härskejä sanoa.
Noin. Sinua  on varoitettu."

Siinä tulikin oikeastaan kaikki kirjan sisällöstä. Henriikka Rönkkönen on äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, ja hänen gradunsa käsitteli pornoa. Hän kirjoittaa suosittua sinkkublogia.

Kirjan kertoja on nuori nainen, joka on eronnut pitkästä parisuhteesta, eikä oikein tiedä, haluaako elää täysillä sinkkuelämää vai vakiintua. Niinpä hän yrittää vähän kumpaakin. Miehiä riittää yhden illan hoidoista hiukan pidempiin seurustelusuhteisiin. Sänkykamarijutut hän kertoo niin yksityiskohtaisesti, että juuri muusta ei kirjassa puhutakaan. Ja käyttää toden totta niitä härskejä sanoja. Kirja on siita huolimatta - tai ehkä juuri siksi - hauskaa ja viihdyttävää luettavaa. Kertoja ruotii miehiä säälimättömästi, odottaa viestiä yhden illan miehiltä jotka velvollisuudentuntoisesti pyytävät aamulla puhelinnumeroa vaikka eivät aiokaan ikinä soittaa. Joskus taas joutuu karistamaan epätoivoisia miehiä kannoiltaan. 

Kirjassa tavataan Nallekarhu, Mielikuvituspoikaystävä, Sielunparantaja, Peräreikämies, Herra Steriili, Karju, Pienimunainen mies ja Ystävämies. Puhutaan stalkkaamisesta, seksiäänistä ja häpykarvahelvetistä. 

"Ps. Elämä on semmonen, että jos pyrkii vastavirtaan koko ajan, lopulta uupuu jä päätyy rättiväsyneenä sinne, minne virta olisi vienyt jo aikoja sitten.

Pps.Olen edelleenkin sinkku. Älkää uskoko mitään neuvojani".

En tiedä jääkö varsinaisesti mitään paitsi, jos tämän kirjan jättää lukematta. Minäkin meinasin jättää, mutta luinpa kuitenkin. Eipä siinä mitään häviä jos lukeekin :)

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Mari Jungstedt: Kullan kallis

Otava,2016

Mari Jungstedt kuuluu ehdottomiin suosikkeihini pohjoismaisen dekkarin saralla. Kirjat sijoittuvat kauniiseen Gotlantiin. Komisario Anders Knutas on hyvin inhimillinen, ei mikään yli-ihminen niinkuin dekkareiden poliisit joskus. Hän kipuilee oman menneisyytensä kanssa. Nyt hänellä on vihdoin rinnallaan kollega Karin Jacobsson, jonka kanssa suhde on orastanut jo edellisissä kirjoissa. Mielenkiintoiseksi suhteen tekee se, että pari on yhdessä sekä työn merkeissä että vapaa-ajalla.

Kaunis ja perinteikäs maatila Gotlannin luonnonkauniissa ympäristössä on menossa myyntiin. Kiinteistövälittäjä Sanna Widding on menossa tutustumaan myytävään kohteeseen,  jonka omistaa perikunta, kolme sisarusta. Myynnissä on ristiriitaisuutta, mikä arveluttaa hiukan Sannaa. Sisaruksista Julia asuu tilalla ja harjoittaa lammastaloutta, eikä ole halukas myymään. Hänellä ei kuitenkaan ole varaa lunastaa sisarustensa osuutta tilasta. Sisaruksista sekä Marialla että Danielilla on akuutti rahantarve, ja kiire saada tila myytyä. Nuorin sisaruksista, Elias, on kuollut kymmenen vuotta aikaisemmin kiipeilyonnettomuudessa Chilessä. Tällä tutustumisreissulla Sanna tulee murhatuksi.

Pian toinenkin nuori nainen kuolee. Murha-ase on niin erikoinen , että tapaukset ovat selvästi saman tekijän käsialaa. Eivätkä kuolemantapaukset jää tähän. Kaikki tapahtumat tuntuvat liittyvän myytävään maatilaan. Julia alkaa saada outoja viestejä menneisyydestä.  Murhaaja on myös runollinen, sillä hän jättää jokaisen uhrinsa läheisyyteen Karin Boyen runonpätkän, jotka saavat poliisit entistä enemmän ymmälleen. Mitä murhaaja yrittää runoilla kertoa?

Kirja on niin sujuvaa luettavaa, että luin sen parissa illassa. Jungstedt johtaa taitavasti lukijaa kohti loppuratkaisua, mutta se on kuitenkin yllätyksellinen. Kunnon dekkarissahan ennen loppuratkaisua joku joutuu vakavaan vaaraan, ja pelastuu täpärästi. Tässäkään asiassa ei tullut pettymystä.

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Tiina Martikainen: Jäätyneet kasvot

Myllylahti, 2016

Tiina Martikaisen toinen dekkari, ihan kelpo sellainen. Pitääpä etsiä ensimmäinenkin käsiini ja lukaista sekin. Lukaisemisesta juurikin on kyse.Kirja on varsin "helppo"  luettava. Reilun kokoinen teksti ja sopivan mittaiset rivit. Tarinakin melko yksinkertainen ilman sivujuonia, edeten kronologisessa järjestyksessä. 

Poliisikoiranohjaaja Hanna Vainio on symppis, ihan tavallinen 16-vuotiaan tytön yksinhuoltajaäiti. Mira-tytär on helppo tapaus hänkin ilman sen kummempaa teiniangstia, joskaan pikku väittelyiltä äidin kanssa ei voi välttyä. Hannan miesystävä Erkki vaan vilahtaa kirjan alussa ja lopussa, ja jäi hyvin vieraaksi ja ulkopuliseksi. Muidenkin poliisien yksityiselämää vain sivutaan, ja kirja pysyttelee tiukasti itse tarinassa ilman sen kummempia hyppelyitä sivupoluille.

Suosikki"henkilöni" kirjassa oli poliisikoira Riina, joka on jälkisanojen mukaan ihan todellinen poliisikoira. Toisin kun kirjassa oikea Riina on erikoistunut ruumiskoiran tehtäviin.  Riina on ihan tavallinen vähän hömelö saksanpaimenkoira joka kuorsaa sohvalla tai auton perässä. Mutta kun se saa poliisikoiran liivit ylleen, se muuttuu yhtä rautaiseksi ammattilaiseksi kuin emäntänsä. 

Itse tarina oli makuuni ehkä liiankin yliampuva, ja tuntuu aika epätodelliselta ajatukselta, että tällaista voisi tapahtua jossain Karjalohjalla. Sinänsä lähtöasetelma on ihan uskottava. Nainen löytyy pahoin ruhjoutuneena talonsa uima-altaasta. Aluksi luullaan hänen kaatuneen viiniä nautittuaan, mutta ilmeneekin että Pirjo-rouva on tönäisty altaaseen väkivaltaisesti. Luonnollisin epäilty on tietenkin aviomies Harri, jonka on kuitenkin nähty istuvan ravintolassa koko illan ajan. Loppujen lopuksi kaikki roolit heittävät häränpyllyä, ja loppuratkaisu on varsin mielikuvituksellinen.

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Ulla Pihkala: Osasto 10 - toivoa ja taistelua

Otava, 2017

Professori Ulla Pihkala on lasten veri- ja syöpätautien erikoislääkäri. Hän toimi vuosina 1986-2013 HYKS:n lastenklinikan osasto 10:n osastonylilääkärinä. Kirjassa on runsaasti potilaskertomuksia, joissa on joko onnellinen tai surullinen loppu. Osasto kympillä on käyty kiivaita taisteluita lasten syöpätauteja vastaan, ja vaikka tilanne on näyttänyt todella pahalta, on moni taistelu voitettu. Ja sitten on niitä tarinoita, joissa ei käy niin hyvin, silloin tehtävänä on rehellisesti lapsen ymmärryksen mukaan kertoa missä mennään, lievittää kipua ja tehdä kuolemasta lempeä ja turvallinen. 

Kirja ei ole mitään sosiaalipornoa, se on tekstiltään melko kliininen ja osittain lääkärikieltäkin. Varsin mielenkiintoisesti Pihkala osaa kuvata hoitokeinoja ja niiden kehittymistä vuosien varrella. Vaikka tilanne näyttäisi toivottomalta, kaikki kivet käännetään pienen potilaan hengen pelastamiseksi. Lasten hoitaminen on pitkälti myös vanhempien hoitamista, ja sen lisäksi että lääkäri osaa työnsä, hänellä on oltava myös sosiaalisia taitoja ja sydäntä puhua asioista lempeästi mutta silti niiden oikealla nimellä. Ulla joutuu myös välillä taistelemaan vanhojen jäärien kanssa siitä miten ennen on hoidettu ja miten nyt tulisi hoitaa. Ulla on sitkeä ja jäätävän asiantunteva, ja pistää vastaanhangoittelijoille jauhot suuhun. Vanhemmatkaan eivät aina ole helppoja, ja ääritilanteissa joudutaan ottamaan lapsi tilapäisesti huostaan, että hyvä hoito voidaan toteuttaa. 

Kirjoittaja on todella asiantunteva ja saanut oppia myös Yhdysvalloissa. Hiukan kirjassa häiritsi kirjoittajan omanarvontunto ja itsensä ja osaamisensa korostaminen. Toisaalta hän kyllä kehuu vuolaasti myös muita osasto kympin hoitajia ja lääkäreitä - mutta ei kaikkia. Kirja on niin asiatekstiä, että sitä lukiessa ei tullut tippa linssiin. Mutta niin kiinnostava se on, että sitä oli vaikea laskea kädestään. Valoisa kirja raskaasta aiheesta.

torstai 23. helmikuuta 2017

Annamari Marttinen: Mistä kevät alkaa

Tammi, 2005

Pidän kovasti Annamari Marttisen kirjoista, joten halusin palata tähän vanhempaan tuotantoon. Mistä kevät alkaa -kirjan olen lukenut aiemmin, mutta halusin nyt lukea sen uudestaan. Tarina on hyvin uskottava ja todentuntuinen elävän elämän kuvaus, jossa kolmen sukupolven naisen kipuilevat kukin omassa elämäntilanteessaan.

Leila järjestää tyttärensä Kian ylioppilasjuhlia ja yrittää samalla huolehtia dementoituneen äitinsä Helenan asioista. Helenan sairaus on edennyt siihen pisteeseen, että omassa kodissa asuminen ei enää onnistu. Leilan aika ja voimat eivät oman opettajantyön ohessa meinaa riittää äidistä huolehtimiseen, joten huoli ja syyllisyydentunteet ovat voimakkaat. Samalla Leila on katkera kauempana asuvalle Päivikki-siskolle siitä, että joutuu yksin vastuuseen äidistä. 

Lakkiaisten jatkot vietetään Leilan ja Antin mökillä koko luokan kesken. Leila kuvittelee mielessään, miten tytöt istuvat mekoissaan keinussa kuohuviinilasit kädessään ja laulavat Gaudeamusta. Totuus juhlista on tietenkin toisenlainen, ja illan tapahtumat muuttavat Kian elämää sekä äidin ja tyttären suhteita.

Mielenkiintoisin osuus kirjassa on mielestäni Helenan ajatukset ja päänsisäinen elämä, jota Annamari on onnistunut kuvaamaan uskottavasti. Miten pelottavaa on kun ei tiedä eikä muista, ja tutukin ihmiset muuttuvat vieraiksi. Miten painajaismaiselta hyvää tarkoittavien ihmisten käytös tuntuu dementoituneen mielessä. Äidin ja tyttären roolit vaihtuvat, ja myös Kia on hiukan hukassa kun rakas mummi ikäänkuin lakkaa olemasta olemassa, vaikka fyysisesti onkin paikalla. 

Kirjan Leilaan on helppo samaistua. Hän tekee parhaansa omien voimiensa äärirajoilla, ja samalla kipuilee oman ikääntymisensä ja lapsen aikuistumisen kanssa. Tavallinen tarina, ja niin tosi monen meidän kohdalla. Pidin kovasti.

Tuija Lehtinen: Ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta

 
Tuija Lehtinen ja Otava, 2016
Tuija Lehtinen on kiistaton viihteen kuningatar Suomenmaassa, eikä petä tässä uudessa kirjassakaan. Helmi on nuori nainen, joka aikansa maailmalla matkaoppaana ja muissakin töissä kierrettyään saa hoitaakseen Divarin Helmen,  äitinsä ja isäpuolensa vanhojen tavaroiden liikkeen. Hän alkaa innoissaan uudistaa liikettä ja laajentaa liikeideaa. Samaan aikaan hän muuttaa kimppäkämppään kolmen muun sinkkuihmisen kanssa, jotka kaikki ovat omalla tavallaan outoja, eikä yhteentörmäyksiltäkään vältytä.

Lehtisen tuttuun tapaan miehiä pyörii Helmin ympärillä useitakin, ja sänkypuulhiakin harrastetaan. Itse en katsele edes Huutokauppakeisaria televisiosta, ja antiikkiesineiden maailma on muutenkin minulle vieras miljöö, joten siltä osin kirja ei napannut samalla lailla kun aiemmat Lehtisen kirjat. Kirjan henkilöt olivat ehkä liiankin kärjistettyjä, kuten räväkkä mummo ja Helmin äiti, joka salailee Helmin syntyperää. Myös Ville-veli on hyvin stereotyyppinen lusmuileva, bändinsä kanssa touhuileva sottapytty. Loppuratkaisu ei ollut mitenkään yllättävä, mutta kaiken kaikkiaan kirjasta jäi hyvä mieli.

lauantai 18. helmikuuta 2017

Eija Piekkari: Tappava talo

Myllylahti, 2016

Kirja alkaa hautajaisista. Nuori pariskunta Emmi ja Tuomas ovat menehtyneet auto-onnettomuuden seurauksena. Emmillä ja hänen ystävillään Sonjalla, Kirsillä, Reetalla ja Inarilla on ollut tapana kokoontua tyttöjen iltaan aina silloin tällöin. Sonja on kuitenkin alkanut käyttäytyä omituisesti käytyään jonkun totuutta etsivän lahkon kokouksessa. Hän on alkanut vaatia ystäviään tilille ja tunnustamaan vanhoja asioita totuuden nimissä. 

Hautajaisten jälkeen Sonja löydetään kuolleena, murhattuna lähimetsästä. Edellisistä kirjoista tuttu rikosylikonstaapeli Kristiina "Krisse" Elo kumppaneineen alkaa tutkia tapausta. Toinenkin nuori nainen kuolee, ja poliisit miettivät, onko Sonja ollutkin väärä kohde ja onko talossa, jossa Sonja on asunut, jotain, jonka tappaja haluaa. 

Samaan aikaan Krissen kotikulmilla vanhuksia työnnetään kepillä ojaan ohiajavasta autosta. Krisse miettii, onko asialla joku nuorisoporukka jolla on tällainen sairas tapa huvitella, vai liittyykö asia jotenkin murhiin ja tarkoituksena onkin pelotella häntä?

Sonjan ystävien taustalta löytyy salaisuuksia, joita Sonja on painostanut heitä tunnustamaan ja pyytämään anteeksi. Onko Sonja mennyt painostuksessaan liian pitkälle?

Kirjan alussa on luettelo henkilöistä, mikä on hyvä juttu. Jotenkin tuntuu, että Krissen lähipiirissä on liikaa henkilöitä, jotka on ikäänkuin ympätty sinne väkisin, että saataisiin myös sivujuonta tapahtumille. Poliisiaseman tutkintasihteeri Riikka on mielenkiintoinen tapaus, isänsä ja äitinsä kanssa aikuiseksi kasvanut nainen, joka harjoittelee itsenäistä elämää mutta on niin pumpulissa kasvanut että maailman kierous jää häneltä huomaamatta, ja häntä on helppo huijata. Riikan vahvuus on valokuvamuisti, jota tarvitaan usein poliisitutkinnassa. 

Piekkarin kirjojen suola on minulle henkilökohtaisesti tutut tapahtumapaikat. Kirjoja on mielenkiintoista lukea, kun voi hahmottaa, missä milloinkin mennään ja murhaajakin käy ruokaostoksilla koti-Salessa. Piekkari on mielestäni parantanut otettaan tässä viimeisimmässä kirjassaan ja sitä oli mukava ja viihdyttävä lukea.