maanantai 18. kesäkuuta 2018

Katarina Wennstam: Hämärän tyttö

Kuvahaun tulos haulle hämärän tyttö
Otava, 2018
Charlotta Lugn on sairauslomalla poliisin työstään. Hän sairastaa kroonista migreeniä ja on lääkehuuruissaan tehnyt muutaman vakavan virheen työssään. Vaimo Agneta on jättänyt hänet, ja Charlotta elää aurinkolasien, lippalakin ja paksujen verhojen suojassa asunnossaan. Ulos hän lähtee vasta hämärän tullen.


Muutamaa kerrosta alempana eräs perhe herää monena yönä jostain naapuriasunnosta kuuluvaan eläimelliseen ulvontaan. Ulvoja ei ole kuitenkaan eläin vaan 15-vuotias tyttö, Molly, joka viiltelee itseään ja uskaltautuu hänkin ulos vasta hämärän tullen. Charlotta saa kontaktin Mollyyn, ja uskoo tarinan, jonka hän kertoo. Jota hän on yrittänyt kertoa jo vuosi sitten, mutta häntä ei uskottu. Jos Mollya - ja hänen parasta ystäväänsä Mirandaa - olisi silloin uskottu, eläisikö Miranda vielä? Koulumaailma on julma, ja kun maineensa menettää, se on maailmanloppu.


Charlotta uskoo Mollya ja lupaa auttaa, mutta lupausta ei ole helppo toteuttaa. Hyllytetty poliisi ei niin vaan pääse avaamaan uudestaan jo lopetettua tutkintaa. Hän kutsuu avukseen asianajaja Shirin Sundinin sekä syyttäjä Madeleine Edwardsin. Teinejä hyväkseen käyttävä raiskaaja on vapaalla jalalla, ja naiskolmikko yhdistää voimansa.


Samaan aikaan paikalliseen Nackan lukioon lähetetään uhkaus veriteosta. Onko sähköpostin lähettäjä tosissaan vai onko kyse pelkästä häirinnästä? Jotain tapahtuu, mutta olisiko potentiaalinen kouluampuja tyytynyt vain yhteen uhriin? Tapausten uskotaan liittyvän toisiinsa.


Katarina Wennstam on ruotsalainen kirjailija, journalisti ja luennoitsija. Dekkareissaan hän käsittelee naisten Ruotsissa kohtaamaa väkivaltaa. Hän on myös julkisuudessa käsitellyt naisten kokemaa seksuaalista väkivaltaa ja oikeutta hallita omaa vartaloaan. Fiktion keinoin hän tuo esille asioita jotka valitettavasti ovat faktaa kaikenikäisille naisille myös sivistyneessä pohjolassa. Sitä miten naisen itsetunto hiljalleen murskataan ja hän alkaa uskoa olevansa itse syyllinen häpäisyyn ja hyväksikäyttöön. Valokuvilla voi kiristää tekemään mitä vaan, ja ennen kaikkea pitämään suunsa kiinni. Miten nuori tyttö todistaa hyväksikäytön sana sanaa vastaan -tapauksessa, kun vastapuolena on arvotettu ja hyvämaineinen henkilö?


Wennstam käyttää heikkojen puolustamiseen sanan mahtia, ja sana tällä feministiksikin kutsutulla vahvalla naisella on hallussaan. Päähenkilöt ovat myös vahvoja naisia, vaikka  elämässään kipuilevatkin omien ristiriitojensa kanssa. Wennstamin dekkarit ovat myös juonellisesti parasta a-luokkaa. 

maanantai 11. kesäkuuta 2018

Mari Jungstedt: Luvattu maa

Kuvahaun tulos haulle mari jungstedt luvattu maa
Otava, 2017
Mari Jungstedt on vaihtanut sujuvasti dekkareidensa miljöön Gotlannista Gran Canarialle. Annan arvoa kirjailijan halulle ja kyvylle uudistua. Joskus tuntuu siltä että kirjailija on niin kiintynyt henkilöihinsä, ettei pysty irrottautumaan ja alkaa toistaa itseään. Silloin uskottavuus kärsii. Näin on käynyt esim. Camilla Läckbergille, jonka sinänsä loistava Fjällbacka-sarja voisi jo vaihtua miljööltään ja henkilöiltään. Eipä Jungstedt kuitenkaan ole Anders Knutastakaan haudannut, tuottelias kirjailija kun on.

Mari Jungstedt viettää osan vuodesta Gran Canarialla, joten hän osaa kuvata uskottavasti saaren miljöötä ja henkilöitä. Joitakin lukijoita saattaa ehkä häiritä varsinkin kirjan alkupuolella kursiivilla painetut espanjankieliset lausahdukset. Itse olen Espanja-fani, ja kielitaitoni on häikäisevä opiskeltuani kokonaisen lukuvuoden kansalaisopistossa kieltä ja kulttuuria. Joitakin virheitä lausahduksista bongasin, näinköhän ovat kääntäjän tekemiä. 

Ensimmäisen Kanaria-sarjan kirjansa Tummempi taivas Jungstedt kirjoitti yhdessä Ruben Eliassonin kanssa, jonka kanssa myös kirjan hahmot on luotu. Siinä tutustuimme toimittaja Sara Mobergiin, joka asuu lomaparatiisissa perheensä kanssa. Ex-poliisi Kristian Wrede työskentelee konsulaatissa ja tekee yhteistyötä Guardia Civilin eli paikallisen poliisin kanssa. Hän on myös Saran läheinen ystävä. Kristiania painaa menneisyyden raskas taakka. Hänen ollessaan lapsi perheen auto varastettiin. Hänen pikkusiskonsa istui varastetun auton takapenkillä. Tyttöä ei koskaan löydetty. Kristianilla on pienenpieni toivonkipinä, uusi johtolanka, joka kiinnostaa myös Saraa. 

Sara on keskellä keski-iän kriisiä. Mies Lasse on muuttunut etäiseksi, pelkäksi asuinkumppaniksi. Sara päättää alkaa ottaa pianotunteja, ja nuori ja komea pianonsoitonopettaja on vähällä sekoittaa hänen päänsä. Järkyttävät tapahtumat saarella pakottavat kuitenkin Saran ja Kristianin jättämään henkilökohtaiset ongelmansa syrjään. Lomakohteeseen tehdään iskuja, jotka järkuttävät sekä paikaillisia että uhkaavat häätää turistit pois lomarannoilta. Ruotsalaisnainen murhataan raa´asti loma-asunnossaan kostean illan päätteeksi. Uima-altaalta aurinkotuolista löytyy nukkumasta naisen erittäin humaltunut aviomies, joka ei muista illan loppuvaiheista mitään. Murha ei jää ainoaksi. Onko saarella liikkeellä sekä sarjamurhaaja että terroristiryhmä?

Jäljet johtavat kauas, aina 1950-luvulle, jolloin ensimmäiset skandinaavituristiti saapuivat Gran Canarialle. Saralla on varma tietolähde poliisissa, Diego Quintana, joka on salaa ihastunut Saraan. Sara ei ole ihastusta huomaavinaankaan, mutta erityisasemansa vuoksi hänellä on etulyöntiasema muihin toimittajiin nähden. Nyt kuitenkin tapahtuu sellaisia asioita, että Quintana ei aina ehdi Saran puheluihin vastata. 

Pidin henkilöistä ja miljööstä. Saari on paratiisi ilmastonsa ja leppeän elämäntapansa vuoksi, ja moni kylmän pohjolan asukki muuttaa eläkepäivikseen talvehtimaan aurinkoon. Jotkut jaksavat golfata ja urheilla, toiset päätyvät ilta toisensa jälkeen baariin maanmiehiensä ja -naisiensa joukkoon humaltumaan. Alkoholi on halpaa, ja lämmin ilma antaa janoiselle tekosyyn. Kotimaan ongelmia ei täälläkään pääse pakoon. Pelkästään näistä asioista voisi kirjoittaa kirjan, mutta eihän se olisi dekkari. Tai ehkä olisi, mutta erilainen.


torstai 7. kesäkuuta 2018

Kirsi Pehkonen: Karhuvaaran uhri

Myllylahti, 2015

Kirsi Pehkosen esikoisdekkarin miljöönä on itäsuomalainen luontokuvakeskus Karhuvaara. Metsään on tehty kojuja, joihin innokkaita, luontokuvauksesta kiinnostuneita matkailijoita viedään yöpymään ja kuvaamaan karhuja. Eläimiä houkutellaan paikalle lohenperkuujätteiden ja haaskojen avulla. Karhvaara saa osan tuloistaan myös luontokuvanäyttelyllä.  Paikalla on elokuvaryhmä, joka tekee luontodokumenttia karhuista. Projektista vastaa kokenut saksalainen kuvaaja Helmut työntekijöinään vähemmän kokeneita venäläisiä nuoria miehiä. 

Tapahtumien keskipisteessä on Johanna eli Jonna, Karhuvaaran isännän Eskon kummityttö. Jonna on viihtynyt Karhuvaarassa pikkutytöstä lähtien, ja nyt hän on tullut kesätöihin kummisetänstä yritykseen. Jonnan toimenkuva ja työaika ovat hyvin joustavia ja väljiä, hän vie haaskoja metsään, kuljettaa turisteja yöksi kojuille kuvaamaan ja auttelee keittiöstä vastaavaa Elinaa. Paikalle kurvailee silloin tällöin kevytmoottoripyörällään Jossun entinen poikaystävä Niko, joka saa kyllä nopeasti lähtöpassit. Jonnaa ei enää kiinnosta. Karhuvaarassa viihtyvät myös ammatikseen luontoa kuvaavat, kuten Eskon ystävä Kari-Juhani Kasteaho eli Kassu, jonka Jonnakin on tuntenut pikkutytöstä asti. 

Jonna on viemässä brittipariskuntaa yöksi kojulle, kun kivikosta löytyy kuolleena eräs elokuvaryhmän jäsen. Kuolema ei näytä olevan luonnollinen.  Tapausta tulee tukimaan komisario Soitunlampi ja vanhempi konstaapeli Rundgren. Paikalla on myös kärppänä iltapäivälehden toimittaja JJSalonen. Lööpit vihjaavat karhun hyökkäystä, ja Karhuvaaran maine on vaakalaudalla. Petoviha nostaa päätään. Mutta lyövätkö karhut ihmisiä kivellä päähän?

Pidin kirjan miljööstä, itäsuomalaisesta villistä metsäluonnosta. Käsittääkseni juuri näin karhuja päästään kuvaamaan, haaskan ja kojujen avulla. Muuten karhuun törmääminen kameran kanssa luonnossa olisi äärimmäisen harvinaista. Karhut kyllä tietävät, että kojussa on ihmisiä, ovatpa joskus pistäneet jonkun kojun päreiksikin. Ja kukapa kieltäytyisi seisovasta pöydästä? Karhuvaarassa kuvataan kuitenkin luonnon ehdoilla, tarpeeksi harvoin ja pidetään huolta siitä, että karhut eivät kesyynny liikaa ja että ne pystyvät myös metsästämään ruokansa. Ovatko luontokuvauksen metodit kuitenkaan täysin pyyteettömiä? Hyvällä kuvalla kun voi ansaita hyvän summan rahaa.

keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Eva Franz: Sininen huvila

Kustantamo S & S, 2017


Takakansi: Sininen huvila on Anna Gladista ketovan cozy crime -dekkarisarjan ensimmäinen osa. 

Tämä lause herätti henkisiä riemunkiljahduksia. Kirja vei mukanaan ensimmäiseltä sivulta saakka. Suositun Sininen huvila -blogin kirjoittaja Becca Stenlund on pahoinpidelty - tai ilmiselvästi yritetty murhata - raa´alla tavalla. Hänen pieni poikansa löydetään harhailemasta tieltä keskellä yötä. Pojan isä Peter on hermostunut blogin "nukkekotielämään", ja muuttanut tilapäisesti muualle. Beccaa ei tunnu häiritsevän miehen lähtö, hän päivittää blogiaan innokkaasti. Viime aikoina blogiin on kuitenkin tullut ikäviä kommentteja. Liikkeellä on trolleja mutta myös  muita, joilla on pahat aikomukset. Tappouhkauksiakin on tullut. 

Rikoskonstaapelit Anna Glad ja Rolf Monsson ottavat murhayrityksen tutkinnan hoitaakseen. Annalla on kotona avomies Måns, joka on yrityksensä konkurssin jälkeen työttömänä ja keskittyy konsolipeleihin. Niinpä Annaa ei haittaa tehdä pitkää päivää tutkimuksen parissa. Varsinkin kun laitoksen oma tietotekniikkaguru on lomalla, ja blogikommentteja tulee tutkimaan Tomas, jolla on nauravat silmät ja itsepäinen tukka.... Kun Rolfkin joutuu pois pelistä, jää tutkintavastuu yksin Annalle.

Aluksi hämmensi, kun henkilöiden nimet olivat ruotsinkielisiä, seassa vilahteli joku suomalainen Jarkko tai Jari. Hetken aikaa kesti ennenkuin tajusin, että tapahtumat sijoittuvat kuitenkin Suomeen. Eva Franz on bloggaaja itsekin, asuu Espoossa ja työskentelee Svenska Ylessä, joten tässä selitys.

Kirjailija heittelee lukujen väliin vuoropuheluja, joissa keskustelevat salaperäinen "Niko" ja ilmeisesti hänen isänsä. Keskustelut eivät ole ihan tavanomaisia vanhemman ja lapsen/nuoren välisiä ja lisäävät tarinaan kutkuttavaa jännitystä. Kuka on salaperäinen Niko ja onko hänellä tekemistä murhayrityksen kanssa?

Oman säväyksensä lukukokemukseen tuo aina  se, kun jutun keskiössä on pieni lapsi, tässä tapauksessa Peterin ja Beccan poika Bruno, joka selvästi on  nähnyt jotain, mitä ei saa sanotuksi. Murhaaja on vapaalla jalalla, ja kun Becca alkaa heräillä tajuttomuudesta, tulee hänelle kiire saattaa tehtävänsä loppuun. Loppuhuipennus on juuri sellainen, kuin kunnon dekkarissa pitääkin. Ja ratkaisua en ainakaan minä arvannut ennalta, vaan jännitys säilyy loppumetreille saakka.

 Lisää Anna Gladia niin minä kiitän!



keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Kirsti Mäenpää: Menetkö lepäämään

Kesuura, 2017


Kirja on sarja fiktiivisiä tarinoita 100-vuotiaan Suomen vanhustenhoidon tilasta. Kirjailijalla on vahva ote aiheeseen, jonka hän tuntee varsin hyvin hoidettuaan ikääntyneitä vanhempiaan ja toimittuaan viisi vuotta miehensä omaishoitajana. Elämäntyönsä Kirsti Mäenpää on tehnyt kätilönä.

Inari on pienen lapsen yksinhuoltaja. Kun lapsen isä liukenee äidin ja lapsen elämästä, ottaa isän äiti Liisa nuoren äidin ja lapsen hoiviinsa ja mahdollistaa Inarin opiskelun lähihoitajaksi. Pätkätöissä hoivakodeissa on opittava talon tavoille, kiire on jatkuvaa eikä ole aikaa juttutuokioihin eikä kädestä pitelemiseen. Ei ole aikaa auttaa ketään vessaan vaan vaippoja vaihdetaan niin paljon kun ehditään. Moni asukas jää myös ilman ruokaa, kun ei enää saa sitä itse lusikalla suuhunsa. Sängyn laidat vaan ylös ja vanhus sänkyyn odottamaan kuolemaa.




Inari sanoo itsensä irti, ja päättää vuorostaan lähteä hoitamaan apua tarvitsevaa Liisa-mummia. Pian Liisan poika Jarikin ilmestyy mieron tieltä takaisin Inarin, lapsen ja äitinsä luo, ja pariskunta päättää yrittää jatkaa yhdessä ja hoitaa Jarin äitiä kotona niin hyvin kuin taitavat. Kun Inari sitten tulee uudestaan raskaaksi, raskaus on vaikea, ja Liisa-mummin hoitaminen käy ylivoimaiseksi. Pirteän mutta muistisairaan Liisan kohtalo saa Inarin murtumaan.




Kirjasta löytyy myös lääkäreiden keskinäistä ajatustenvaihtoa. Useimmat ovat sitä mieltä, että vanhusten sairauksia on turha lääkitä, jos kuume vie mennessään niin aika on tullut täyteen. Antibiootit vaan pitkittävät kärsimystä. Jos on toista mieltä, saa osakseen kollegoiden paheksumista.

On varaa rakentaa uusi palvelutalo, mutta hoito sinne ostetaan yksityiseltä palveluntarjoajalta, eli sieltä mistä sen saa halvimmalla. Ja kun kustannukset pitää saada alas, hoidon taso putoaa väistämättä. Hoivakotien johtajilla on tulosvastuu, ja usein he joutuvat ummistamaan silmänsä hoitajien hädältä vanhusten puolesta. Moni kävellen laitokseen tullut vanhus on hetken päästä kattoon vuoteessaan tuijottava vihannes. Hoitoalalla on ihmisiä, joilla ei ole minkäänlaista kutsumusta työhönsä. Kunhan vaan palkka tulee ajallaan. Kun kello tulee 16, lääkäri lähtee takin liepeet hulmuten yksityisvastaanotolleen riippumatta siitä, kuinka monta potilasta jää odotushuoneeseen. Vastaanottoavustajan tehtäväksi jää antaa kehotus tulla huomenna uudestaan.




Kirjassa kuljetetaan rinnan montaa tarinaa. Itsekin iäkkäät ja sairaalloiset omaishoitajat yrittävät hoitaa rakasta puolisoa kotona niin pitkään kuin vaan jaksavat ja pystyvät. Kun hoidettava tarvitsee lääkäriä tai sairaalaa, vaivat usein kuitataan omaishoitajan uupumisella ja kehotetaan hakemaan laitospaikkaa tai ainakin periodihoitoa.




Onneksi on myös toisenlaisia hoitajia ja lääkäreitä. Niitä, jotka aidosti haluaisivat auttaa. Resurssit on vaan vedetty niin minimiin, että inhimilliseen hoitoon ei ole aikaa. Usein hoitajakin palaa loppuun, kun ei voi olla murehtimatta vanhusten kohtaloa. Kaikilla ei ole edes omaisia taistelemassa hyvän hoidon puolesta.




Surullista ja pelottavaa luettavaa. Kuka meitä hoitaa, kun tulemme niin vanhoiksi ettemme pärjää enää kotona? Toivottavasti - ja niin haluan uskoa - suurin osa vanhustenhoidon henkilökunnasta tekee työtään suurella sydämellä, ja vanhukset saavat hyvää hoitoa.



maanantai 14. toukokuuta 2018

Eppu Nuotio: Anopinhammas

Kuvahaun tulos haulle eppu nuotio anopinhammas

Toinen osa Ellen Lähteen tutkimuksia. Myrkkykeiso-kirjassa tutuistuimme Ellen Lähteeseen, viehättävään kuusikymppiseen leskirouvaan, joka rakastaa puutarhanhoitoa, tekee puutarhamatkoja ja ratkaisee siinä sivussa rikoksia.

Kirjan alku sijoittuukin puutarhamatkalle Andalusiaan. Espanja-fanina nautin jo kovasti matkakuvauksesta, vaikka en ole koskaan Andalusiassa käynytkään. Matkanjohtajana toimii charmikas Carlos, johon Ellen tuntee vetoa. Eikä kiinnostus ole yksipuolista.

Vietetään matkan viimeistä iltaa. Sattumoisin hotellissa on häät, joissa hääparina ovat espanjalainen Carmen ja suomalainen Mikael. Hääpari on rakastunut ja onnellinen, mutta tuleva Suomen-anoppi ei ole kovin riemuissaan siitä, että häät pidetään Espanjassa. Sattuma sysää myös Ellenin häävastaanotolle, Carlos kavaljeerinaan. Häät päättyvät murhenäytelmään, ja yksi hääväestä palaa Suomeen sinkkiarkussa.

Kirjan jatko sijoittuu pääosin Turkuun, jonne Mikaelin ja Carmeninkin piti muuttaa asumaan. Onneton kuolemantapaus kuitenkin sysää Carmenin miniäksi Lohenkarin taloon, jossa komentoa pitää isäntä Heikki sekä hänen naapurissa asuva sisarensa Irma. Mikään ei ole niin kuin Carmen kuvitteli, Suomen kesä on kylmä ja sateinen eikä espanjalaiskaunotar ole tervetullut sukuun. Anopin kuolema ei ole ensimmäinen murhenäytelmä talossa.

Ellen ei usko kahteen sattumaan, vaan alkaa tutkia kuolemantapauksia. Verta ja suolenpätkiä on turha odottaa. Takakannen kuvaus "täydellistä luettavaa laiturin nokkaan" onkin hyvin kuvaava, kirja on harmitonta viihdettä vaikka dekkarigenreen sijoittuukin. Eri ikäpolvien rakkaustarinat ovat tarinassa isossa osassa. Nuori rakkaus ja sen sudenkuopat metoo-tyyliin sekä Tinder-tarinoiden vaarat. Yhteensattumat lukija arvaakin jo hyvissä ajoin tarinaa, mutta se ei häiritse lukukokemusta. 1970-80 -luvun päiväkirjamuistiinpanot johtavat tapahtumat nykyaikaan. Loppu on iloista luettavaa monessakin mielessä, ja odotan innolla seuraavaa osaa.

tiistai 8. toukokuuta 2018

Tommi Kovanen, Jenny Rostein: Kuolemanlaakso


Kuvahaun tulos haulle tommi kovanen kuolemanlaakso
Bazar, 2017

Tommi Kovanen on kokenut Rauman Lukon pelaaja. 26. tammikuuta 2013 Lukko pelaa Bluesia vastaan. Kovanen taklataan laitaan, ja pelaajaura on hetkessä ohi. Hän saa parantumattoman aivovaurion, joka vaikuttaa koko elämään ja Tommin persoonallisuuteen. Perhe-elämässä tapahtuu muutoksia samaan aikaan, kun Tommi saa vaimonsa kanssa poikavauvan.


Kovanen ei suostu uskomaan ja antamaan periksi, että hän ei enää koskaan palaa jäälle. Pikkupojasta tähän asti kantanut unelma on murskaantunut hetkessä. Lääkärit toteavat hänet työkyvyttömäksi kaikkiin töihin. Tommi muuttuu toiseksi ihmiseksi, tunteet katoavat, seurana ovat jatkuvat kivut ja väsymys. Myös elämänhallinta katoaa, laskut pinoutuvat muovikassiin auton takakonttiin. Mies lupautuu mukaan monenlaisiin projekteihin, mutta joutuu perumaan kaikki voimien puutteessa. Hän ei enää jaksa vastata ystävien ja entisten pelikavereiden viesteihin eikä puheluihin.  Lopulta Tommi on päätyä lopulliseen ratkaisuun, kun tuntuu että elämällä ei ole enää toivoa eikä merkitystä.


Myös psykiatrinen osasto tulee tutuksi, kun aivovammaan usein liittyvät psyykkiset ongelmat käyvät ylitsepääsemättömiksi ja avohoito ei tuo toivottua tulosta. Hiljalleen terapian avulla alkaa löytyä itsensä ja tilanteensa hyväksyminen. Vielä kerran Tommi pääsee jäälle, kun hänelle järjestetään muisto-ottelu.


Urheilija-elämäkerrat eivät ole lukulistallani ihan top 10:ssä, mutta tämä kirja oli koskettava ja hyvin kirjoitettu. Se sai miettimään, miten pienistä hetkistä terveys ja elämä on lopultakin kiinni.