sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Kaisa Sorola: Yksityisetsivä Jenny Cotton ja Kepponen

Books on Demand GmbH

Lukaisin tämän "dekkarinovellikokoelman" yhdellä istumalla tuulisena iltana Altassa leirintäalueella. Lainausmerkit siksi, että eivät nämä novellit ihan dekkarimittoja täytä. Yksityisetsivä Jenny Kottonen alias Cotton ja mäyräkoiransa Kepponen selvittävät mysteerin toisensa perään. Näissä novelleissa ei väkivallalla mässäillä, päinvastoin ne ovat varsin herttaisia. Niissä näkyy myös kirjoittajan rakkaus koiriin ja puutarhanhoitoon, joten ainakin minun on Jennyyn helppo samaistua. 

Kaisa Sorola on bloggaaja, joka on julkaissut novelliharrastuksensa tuotokset kirjaksi. Tietynlainen kotikutoisuus näistä tarinoista paistaakin. Oikoluku on myös jäänyt puolitiehen, miesystävä Aimokin muuttuu jossain vaiheessa Maunoksi, ja lukijan on on mietittävä olisiko kyse kuitenkin yhdestä ja samasta miehestä. Mukavaa ja leppoisaa sadepäivän lukemista kuitenkin!

Lasse Nousiainen: Konttaava koomikko

Tammi, 2017

Kirja, jossa on pilkahdus ideaa. Kolmekymppinen stand up -koomikko syntyy uudelleen vauvaksi hyvään perheeseen, rakastavan äidin ja isän esikoiseksi. Vauvalla on kuitenkin aikuisen tietoisuus, ja hän käsittelee vauvatodellisuuttaan keski-ikäisen miehen tietoisuudella. Äidinmaito on ihanaa, mutta välillä tekisi mieli olutta tai paukkua. Äiti on ihana, kaunis, lempeä ja hyväntuoksuinen. Isä kummallinen tunari. Mummon ja vaarin voi sentään hurmata hampaattomilla hymyillä ja pedata mukavia lahjuksentäyteisiä mummolapäiviä tulevaisuuteen. 

Välillä poiketaan vauvelin edellisessä elämässä, oluenhuuruissa ja stand up -lavoilla. Saammeko rangaistuksen synneistämme seuraavassa elämässä, vai miksi vauvan maksa-arvot ovat koholla? Päiväkodissakin on kurjaa ja kaverit lyövät lapiolla ja heittävät hiekkaa silmiin. Onko sitten ihme jos haluaa piirtää vaan hirviöitä mustalla tussilla?

Alussa tarina riemastuttaa, mutta sitten se muuttuu pitkäveteiseksi. Vauva kasvaa, ja aikuisen tietoisuus katoaa hiljalleen lapsenmielen tieltä. Kirjan lopussa odottaa kuitenkin pienoinen yllätys, joten luepa vaan sitkeästi loppuun saakka!

Kirsi Pehkonen: Sydämenasioita Jylhäsalmella


Karisto, 2017
En ole Anneli Kivelän kirjoja lukenut, mutta kuvittelisin, että hänestä pitävät tykästyvät myös tähän kirjaan, joka aloittaa uuden kotimaisen sarjan. Tarina on tavanomainen. Riina, juuri valmistunut opettaja, on pettynyt kaupungissa rakkauteen ja tulee kesätöihin tätinsä lossikahvilaan Jylhäsalmelle. Täällä hän kohtaa elämänsä rakkauden, ja muutaman väärinkäsityksen ja pienen traagisen käänteen jälkeen loppu on onnellinen. 

Kerronta on sujuvaa ja mukaansatempaavaa, mutta tarina vähän liiankin simppeli. Olisin kaivannut vähän lisää särmää, muutaman sulhasehdokkaan lisääkin olisi kirjaan saanut ympättyä. Henkilöt ovat myös kovin mustavalkoisia, Sirkka-täti ja työkaverit kivoja ja yhteistyökykyisiä. Kirjan pahis taas on ilmiselvä pahis ensitapaamisesta lähtien. 

Varmasti kirja tempaa mukaansa ja seuraavatkin osat löytävät lukijansa. Mukava tarina, ei yksityiskohtaisia seksikohtauksia, romantiikkaa ja purjeveneitä, vähän jännitystäkin. Ehkäpä seuraavissa osissa tarina saa vähän vauhdikkaampaa jatkoa. Vuorenvarma myyntimenestys!

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Kia Walli: Avokadopastaa

Otava, 2017

Saili on kahden pikkutytön sinkkuäiti, jolla on oma sisustusliike ystävänsä Sadun kanssan. Hän on eronnut miehestään muutama vuosi sitten ja etsii epätoivoisesti uutta kumppania Bittisinkut-deittipalstalta. Aina kun tytöt ovat isällään, Saililla menee lujaa, yleensä sängyssä jonkun treffikumppanin kanssa ( ja nämä sänkyjutut on kuvattu varsin yksityiskohtaisesti). Lähes jokaisen kanssa Saili on perustamassa perhettä, mutta yksi toisensa jälkeen miehet paljastuvat jonkin sortin huijareiksi, jotka etsivät vaan hetkellistä petikumppania. Tämän tästä Saili kokee rakastuneensa palavasti, mutta joutuu pettymään. 

Kirja on varsin kevyttä seksipainotteista luettavaa. Loppuratkaisunkin arvaa jo melkein ensimmäiseltä sivulta. Lue jos haluat, mutta etpä paljon menetä jos jätät lukematta.

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Ken McClure: Luovuttaja

 
Moreeni, 2010
Sain käsiini tämän ensimmäisenkin Steven Dunbarista kertovan kirjan, ja ahmin sen vuorokaudessa. Tässäkin liikutaan sairaalamaailmassa, kalliissa yksityissairaalassa Medic Ecossessa, jonka tulevaisuus on vaakalaudalla taloudellisen kannattamattomuuden vuoksi. Steven on peitevirassa tutkimassa virallisesti sairaalan kirjanpitoa ja varojen käyttöä, mutta todellisuudessa hän yrittää selvittää outoja asioita, mitä sairaalassa tapahtuu. 

Pieni Amanda sairastaa pahaa munuaisten vajaatoimintaa, ja hänen ainoa toivonsa on saada siirtomunuainen. Sitä ennen hänet pitäisi saada pysymään hengissä dialyysin avulla, ja siihen Lastensairaalan koneet eivät tunnu pystyvän. Amanda pääsee ilmaispotilaaksi Medic Ecosseen, mikä tuntuu kaikista osapuolista onnenpotkulta. Maan parhaan dialyysilaitteiston ansiosta Amandan tila alkaa kohentua, ja pian löytyy yhteensopiva munuainenkin. Amandaa aletaan valmistella munuaissiirtoa varten.

Dunbar huomaa kuitenkin oudon seikan. Sairaalassa on aiemminkin tehty munuaissiirtoja ilmaispotilaille, ja molemmat lapsipotilaat ovat kuolleet, vaikka munuaiset ovat olleet heille täydellisen sopivia. Mikä on aiheuttanut hylkimisreaktion, jollaisia ei ole tapahtunut missään muualla vastaavissa tilanteissa? Kaksi potilaan kuolemaa samassa sairaalassa ei voi olla sattumaa. Steven haistaa palaneen käryä ja alkaa selvittää, mitä outoa sairaalassa on tekeillä. Kaikki tuntuu liittyvän omega-potilaisiin, suunnattoman rikkaisiin potilaisiin, jotka ovat valmiita maksamaan omaisuuksia hoidostaan. 

Kirjassa on paljon lääketieteellistä tutkimusta, joista maallikko ei pysty sanomaan onko se faktaa vai fiktiota. Uskoisin että faktaa, sillä netin uumenista löysin tiedon, että Ken McClure on opiskellut molekyyligenetiikkaa ja työskennellyt tutkijana. Teksti on asiantuntevaa ja myös kiinnostavasti kirjoitettu, vaikka asia meneekin maallikolta yli hilseen.

Rivien välistä lukija voi aavistella, mikä on loppuratkaisu. Se on kuitenkin hurjempi kuin voisi kuvitellakaan. Alkaa epätoivoinen kilpajuoksu aikaa vastaan pienen Amandan hengen pelastamiseksi. Ja kuten kunnon jännärissä, päähenkilö Steven Dunbar joutuu ennen loppuratkaisua pahaan pulaan. Kaiken kaikkiaan kiehtova sairaaladekkari.

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Ken McClure: Taudinkantaja

Moreeni, 2012

Tartuin tähän kirjaan vahingossa, kirjailija on minulle ennestään tuntematon, eikä häneltä olekaan suomennettu kuin kaksi kirjaa. Jäin kuitenkin heti koukkuun ja ahmin kirjan muutamassa päivässä. 

Afrikasta Lontooseen matkalla oleva ulkoministeriön virkamies sairastuu kotimatkalla lentokoneessa jonkinlaiseen verenvuotokuumeeseen, ja muutama päivä myöhemmin menehtyy virukseen, joka muistuttaa ebolaa. Hän on onnistunut tartuttamaan myös muita lennolla olleita, eikä juuri kukaan jää henkiin. 

Juttu olisi kuitenkin liian yksinkertainen, jos mies olisi saanut viruksen Afrikasta ja se lähtisi leviämään tartuntateitse. Pian ilmenee eri puolella maata muitakin tapauksia tappavasta sairaudesta. Viruksen alkuperä on mysteeri, sillä koko ajan ilmestyy uusia tautitapauksia, joilla ei ole mitään yhteyksiä ulkomaille tai muutakaan selitystä siihen, mistä he olisivat taudin saaneet.

Tohtori Steven Dunbar kutsutaan selvittämään taudin lähdettä, ja hän alkaa epätoivoisen taistelun aikaa vastaan etsiessään yhteistä tekijää sairastuneiden välillä. Tauti uhkaa riistäytyä bandemiaksi, ja kansallinen hätätila on lähellä. 

Stevenin persoonaan olisin halunnut tutustua lähemminkin. Ehkä se on mahdollista, kun saan käsiini McCluren aiemman kirjan Luovuttaja, jossa Steven myös esiintyy. Hänen taustaltaan löytyy surullisia elämänvaiheita, ja tuntuu että hän hukuttaa työhönsä aiemman elämänsä murheita. Samalla työ on hänen suuri intohimonsa. Hiukan rakkauttakin hänen osakseen tulee, mutta hyvin traaginen on tämäkin rakkaustarina. 

Pitää hiukan ponnistella pysyäkseen mukana tutkimuksellisissa ja lääketieteellisissä faktoissa. Muutamista viittauksista lukija jo aavistaa, että ratkaisu ongelmaan ei ole ollenkaan niin yksinkertainen kuin lääkärit ja tutkijat ensin olettavat. Sairashuoneiden kuvaukset ovat järkyttäviä. Kaikilta osin tarina ei ole ihan looginen, esim. se jäi mietityttämään miten Steven ei itse saanut tartuntaa vaikka altistui sille monta kertaa. Kirjan keskivaihe oli hiukan tylsä, tutkimusta ja analyysiä toisensa jälkeen. Loppua kohti kerronta tihenee, ja teki mieli mennä johonkin yksinäiseen ja rauhalliseen paikkaan lukemaan kirja loppuun ilman häiriötekijöitä. Toivoisin kovasti, että McClure julkaisisi lisää.

Kalle Lähde: Happotesti

Otava, 2015

Kalle Lähteen esikoiskirja. Lähde on raitis alkoholisti, joten hän tietää mistä kirjoittaa, kyseessä on omaelämäkerrallinen romaani.  Kirja on suorastaan inhorealistinen kuvaus alkoholistin elämästä. Hyvistä päätöksistä ja lupauksista ja niiden rikkomisesta. Kirjan kertoja kulkee baarista baariin, siirtää rahaa säästötililtä omalleen vaimolta salaa, ja taas ajellaan taksilla ja mällätään. Baari-illat päätyvät yleensä sammumiseen, milloin rappukäytävään, milloin hissiin, joskus jopa kotisohvalle. Aamu alkaa armottomalla krapulalla ja jääkaapille hoippumisella. Jospa vaimo olisi ymmärtänyt varata sinne pari loiventavaa olutta.

Vaimon rooli alkoholismin mahdollistajana on oleellinen. Hän huolehtii siitä, että miehelle on ne krapulaoluet varattuna, milloin jääkaapissa valmiina, milloin piilossa jolloin mies joutuu niitä rukoilemaan tai vaimon poissaollessa epätoivoisesti etsimään. Vaimo hakee kapakasta kun miehellä on p-t housussa eikä taksilla ajaminen tule kysymykseen. Huolehtii katkolle, kun fysiikka pettää.  Kuinka pitkälle naisihminen on valmis venymään paremman tulevaisuuden toivossa? Lue itse. 

Kirjassa ei kuvata alkoholismin kehittymistä, vaan hypätään keskelle sitä. Eikä siinä tapahdu mitään ihmeparantumista. Välillä tulee lukijallekin epätoivoinen olo. Eikö voisi kertoa mistään muusta kuin oluttölkin sihauttelusta, triplapaukkujen tilaamisesta tai baariin vessaan (yleensä liian myöhään) ryntäilystä. Eikö yhtään taukoa, eikö yhtään selvää päivää tai edes aamupäivää? Mutta tämä juuri tekee kirjasta uskottavan kaikessa raadollisuudessaan. Myös kuvaukset sekakäytöstä tuntuvat hurjilta. Voiko kukaan yleensä jäädä henkiin tuollaisten lääke- ja alkoholimäärien jälkeen? Mutta tässäkin tapauksessa harjoitus tekee mestarin ja toleranssi senkun kasvaa. Alkoholisti itse kieltää ongelmansa, tai ainakin oman syyllisyytensä siihen. Hän on mielestään väärinymmärretty maailmanmies, paljon fiksumpi kuin nurkkapöytien juopot öykkärit.

Kukaan ei kaada viinaa alkoholistin kurkkuun, mutta paljon muuta hänen hyväkseen tehdään. Kuten sanoin, vaimon rooli on merkittävä. Baarimikko myy piikkiin kun rahat loppuvat, taksikuskit hakevat olutta kun kuljetettava ei ole siinä kunnossa että voisi itse sitä hakea. Mitä sitten, jos kaikki sanoisivatkin ei? Kyllä alkoholisti aina löytää keinot juomiseensa. Ja pilleripurkista tulee oiva apu, kunhan osaa lääkärille kertoa uskottavasti masennuksestaan ja unettomuudestaan. Kirjan jälkeen jää pakostikin pohtimaan, mihin katuojaan kertoja lopulta päätyykään.