maanantai 26. kesäkuuta 2017

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär

Otava, 2017
 
Viides osa ihanaan Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaan. Nyt päähenkilönä ja kertojana on Ida Erikssonin tytär Kirsti. Ida on mennyt naimisiin nuoruudenrakkautensa Eliaksen kanssa ja heillä on kaksospojat Voitto ja Veikko. Täysihoitola toimii enää pienimuotoisesti, ja perheen pääasiallinen tulonlähde on Eliaksen pirssikuskina saamat ansiot. Ida on ottanut kasvattityttärekseen orvon Allin, ja Kirstistä ja Allista on tullut läheisemmät kuin monista biologisista sisaruksista. Voitto ja Veikko ovat kummankin silmäteriä, ja nämä rakastavat isojasiskojaan. 

Kirjan alussa Alli ja Kirsti viettävät ensimmäistä ylioppilaskevättään. Kirsti opiskelee yliopistossa ranskaa ja filologiaa, Alli kansanrunoutta. Kirjan alkuosassa Alli on enemmän pääosassa, Kirsti melkeimpä sivuosassa. Kirjan henkilöinä vilahtelevat Yrjö Jylhä, Olavi Paavolainen, Katri Vala, Elina Vaara sekä muista kirjallisuuden tuon ajan vaikuttajia. Mielenkiintoista on seurata heidän edesottamuksiaan seurapiirien pyörteissä, kun itse aikanaan olen heidän runojaan ahminut. Mielenkiintoisinta kirjan alussa oli mielestäni näytelmäkiertue, jolla kerättiin varoja inkeriläisten nuorten opintoja varten. 

Kirstiä kiinnostaa opiskeluja enemmän työnteko Miilin hattuliikkeessä. Eräiden dramaattisten vaiheiden jälkeen hänelle tarjoutuu tilaisuus lähteä Pariisiin seuraneidiksi, ja Kirsti lähtee pitkälle ja mutkikkaalle matkalle. Pariisi ei kuitenkaan ole mikään Strömsö, mutta Kirsti äitinsä tyttärenä selvittää vaikeudet ja alkaa kulkea tietään kohti haaveiden toteutumista. 

Tämä kirja oli jotenkin hajanaisempi kuin aikaisemmat osat. Historian merkkihenkilöitä vilahtelee kirjan sivuilla tämän tästä, mutta sen tarkemmin heidän persooniinsa ei tutustuta joitakin poikkeuksia lukuunottamatta. Hiukan kaipailin Idaa kertojana, vaikka Kirsti olikin viehättävä tuttavuus. Myös Idan ja Eliaksen yhteiseloon olisin mielelläni perehtynyt tarkemmin. Miten toimii aikuisiän avioliitto nuoruudenrakkauden kanssa, kun välissä on vuosia elettyä elämää? Ja mahtaakohan Eliaksella olla ihan puhtaat jauhot pussissaan, vai mistä rahatukkoja ilmestyy piironginlaatikoihin? Pariisin tapahtumissa väläytellään myös Kirstin syntyperää, mutta moni asia jäi hämärän peittoon. Kirjan loppu oli varsin yllättävä, ja jäi odottamaan seuraavaa osaa, jossa toivottavasti tulee vastaus moniin kysymyksiin.

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Paula Hawkins: Tummiin vesiin

Otava, 2017

Paula Hawkins ponkaisi dekkarimaailmaan trillerillään Nainen Junassa. Kirja oli minulle vaikuttava lukukokemus ja kävin katsomassa elokuvankin. Niinpä tartuin suurin odotuksin tähän uutukaiseen.

Beckfordin joessa on Hukkuneiden mutka, johon hankalat naiset on ammoisista ajoista lähtien heitetty, jos eivät ole itse älynneet hypätä. Tapa juontaa juurensa noitavainojen ajalta, mutta ihan vastikään jokeen on hypännyt nuori Katie Whittaker, ja nyt sitten Nel Abbott.

Julia eli Jules on Nelin sisar, joka tulee Beckfordiin sisarensa hautajaisiin sekä huolehtimaan tämän teini-ikäisestä tyttärestä Lenasta. Joki edustaa hänelle lapsuuden painajaista, joka särki hänen elämänsä ja sisarusten välit. Häntä pelottaa oma menneisyytensä ja lähiaikojen tapahtumat: olisiko Nel todella hypännyt vapaaehtoisesti? Jos ei, kuka on vastuussa hänen kuolemastaan? Vielä isompi mysteeri on Katien itsemurha. Kaunis ja lahjakas, elämä edessä. Mikä hänet ajoi jokeen?

Nel jos kuka oli hankala. Tiesi liikaa, tonki asioita, sekaantui vääriin tyyppeihin. Lena on myös hankala, tullut äitiinsä. Hän on myös suunniltaan surusta, kun on lyhyessä ajassa menettänyt sekä äitinsä että parhaan ystävänsä Katien. Joenvarsikaupungin menneisyys on täynnä tarinoita, jotka halutaan painaa unohduksiin. Muuten liian monen ihmisen elämä on vaarassa romahtaa.

Kirja oli hyvin erilainen kuin Nainen junassa. Viipyilevämpi, pahaenteisempi, synkempi. Kirjailija johdattelee tarinaa eteenpäin eri henkilöiden näkökulmasta, ja tämä tuotti alussa hiukan hankaluuksia, kun ei heti oivaltanut kuka oli kuka. Loppua kohti pienet purot kuitenkin yhtyvät kuohuvaksi joeksi.  




keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Eppu Nuotio: Myrkkykeiso


Otava, 2017
Pidin kovasti Eppu Nuotion edellisestä dekkaritrilogiasta, joten tartuin innolla tähän uuden sarjan aloitusosaa. Kirjan alaotsikko on Ellen Lähteen tutkimuksia. Minulla on ollut ilo tavata tämä monipuoleinen taiteilija (kirjailija ja näyttelijä,  ilmaisutaidon opettaja, suomentaja, ohjaaja ja näytelmäkirjailija) livenä, kun hän oli kirjailijvieraana kirjastossamme. 

Elleniin tykästyin heti. Hän on 58-vuotias leskirouva, jolla on vilkas rakkauselämä - silloin kun hän itse sitä tahtoo. Hän viihtyy hyvin omissa oloissaan eikä halua vakiintua. Ellen on intohimoinen puutarhaihminen, ja hän matkustelee maailmalla puutarhamatkoilla.Tämä tuo Ellenin persoonaan viehättävää maanläheisyyttä. Ellen on mukana marttojen kotiapuotoiminnassa, ja sen kautta hän tutustuu pieneen Mimmiin ja hänen Timo-isäänsä. Mimmin äiti Mirkka on lähtenyt valvomaan kesähuvilan remonttihommia, ja isä, joka ei juurikaan ole osallistunut lapsen hoitoon, on hiukan pulassa äitiä ikävöivän Mimmin kanssa. Niinpä Ellen rientää apuun, ja pestistä tuleekin odotettua pitempi, sillä Mirkka näyttää kadonneen mökiltä jäljettömiin.

Apuun tulee myös Mirkan sisar Anneli,Mimmin kummitäti,  joka on katkera sisarelleen siitä, että tämä on lunastanut itselleen vanhempien kesähuvilan, Annelille rakkaan paikan, jota hän on havitellut itselleen. Anneli ujuttautuu Mimmin ja Timon elämään ja saa asiat taas rullaamaan ja perheen arjen kohdalleen. Mutta Mirkkaa ei vaan löydy eikä kuulu kotiin. Onko hän kyllästynyt värittömään aviomieheensä ja lähtenyt omille teilleen, vai onko hänelle sattunut jotain?

Elleniä haluaa hänkin tietää, mitä Mirkalle on tapahtunut, ja palkkaa naapurin nörtin teinipojan Samuelin selvittämään Mirkan taustoja ja auttelemaan muutenkin käytännön töissä. Samuelin äidillä, Neuvostoliitosta loikanneella huippupianisti Irinalla on menneisyydessään salaisuuksia, joita Samuel myös ryhtyy selvittelemään, kun äidiltä ei tietoja heru.

Kirja oli hiukan liiankin "helppo", juonen käänteissä ei ollut kovinkaan paljon yllätyksellisyyttä, Ellen tietysti ratkaisi arvoituksen ja Samuelinkin elämä asettui mallilleen. Kirjan voisi sijoittaa johonkin dekkarin ja romanttisen viihteen rajamaille, ja yksinkertaisuudessaan se oli varsin viihdyttävää luettavaa kesäillan ratoksi.

lauantai 27. toukokuuta 2017

Saara Kesävuori: Askelen edellä

Tammi, 2017


Tämän kirjan kohdalla kävi niin, että aloitin lukemisen trilogian viimeisestä osasta. Muistelen, että olisin ensimmäistä osaa joskus aloitellut, mutta se jäi jostain syystä kesken. Lukukokemusta ei juurikaan haitannut, että edelliset osat ovat jääneet lukematta, vaikka jotkut viittaukset edellisiin osiin eivät täten auenneetkaan. Harkitisin jo muutaman kerran tämänkin kirjan jättämistä kesken, mutta jokin kirjassa oli sellaista, mikä sai lukemaan vielä yhden sivun tai luvun.

Pidän dekkareista, mutta en välttämättä kaipaa ruumiita pakastimissa tai niiden paloittelua kuuteen osaan. Myrkkykäärmeistä en myöskään välitä.  Anni Eloranta on entinen nyrkkeilijä, joka tiputtaa isonkin korston muutamalla iskulla. Eikä pelkää käärmeitä. Uimavalvoja joka menee töihin silloin kun ehtii ja muistaa. Annilla on miesystävä Arttu, poliisi, joka haluaisi vakiintua ja muuttaa yhteen Annin kanssa. Tämä herättää Annissa ristiriitaisia tunteita: olisiko aika vakiintua, opiskella uusi ammatti, perustaa perhe?

Annin äiti on kuollut vuosi sitten, isä kipuilee surutyössään ja tekee muuttoa asunnostaan. Samppa-veli on saanut sekakäytön seurauksena skitsofrenian ja menettänyt toisen kätensä. Samppa on saanut sairautensa tasapainoon ja on muuttamassa hevostilalle, jossa hänen rakas hevosensa on hoidossa. Annin ystävän pyörittämästä perhekoti Kattilasta kidnapataan viiden kuukauden ikäinen Timi-vauva keskellä päivää vaunuista. Anni ei voi olla puuttumatta tapahtumiin.

Annin nyrkkeilyaikainen ystävä Johanna pyytää Annilta outoa palvelusta. Anni joutuu mukaan tapahtumiin, joissa Timin katoaminen on vain pieni sivujuonne. Tapahtumien alkupiste näyttää  sijoittuvan miekkailukouluun, missä Johanna on aloittanut uuden harrastuksen. Yllättäen tapahtumiin liittyy myös Saarinen, Annin isä. Hän tulee ikäänkuin takaovesta sivuhahmosta yhdeksi päähenkilöksi.

Luultavasti en tule trilogian kahta ensimmäistä osaa lukemaan. Kirja oli kaikkea muuta kuin tylsä, tapahtumat ikäänkuin vyöryivät eteenpäin mutta samalla oli vähän sellainen olo kuin olisi lukenut fantasiakirjaa. Pidän kirjoista, joiden tapahtumat ainakin voisivat olla totta jollain tasolla, mutta tämä kirja ei sitä kriteeriä täyttänyt. Olisin Annin hahmoon kaivannut hiukan tunnetta ja inhimillisyyttä kaiken kovuuden ja räväkkyyden lomaan. Muutenkin jäin kaipaamaan syvyyttä kerrontaan, kirjailija kuvaa kirjassa tapahtumia ikäänkuin kameran linssin läpi, ulkopuolisena.

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Sari Helin: Huono äiti: tunnustuksia


SS 2017
Huono äiti -blogi on saavuttanut hurjan suosion, ja ihan uteliaisuudesta tartuin kirjaan, vaikken kohderyhmää olekaan, koska kaikki lapseni ovat jo aikuisia ja äitiyden mokista huolimatta heistä on kasvanut kelpo ihmisiä. Ei kai siinä ole mitään ihmeellistä, että meikit tulee pestyä kynsilakanpoistoaineella, olenpa itsekin useita kertoja käyttänyt kosteusvoidetta hammastahnana tai shampoona. Kirjassa on inhorealistista kuvausta ruuhkavuosien äitiyden hektisyydestä, katkonaisista öistä ja sumuisista päivistä. Syyllistämisestä ja syyllistymisestä.  Miten olla yhtaikaa luomuäiti ja täysimettäjä ja kuuma seksipeto? Toisaalta ei ole unohdettu niitäkään hetkiä, mitkä äitiydessä ovat hyviä ja ainutlaatuisia.

Kirjan luvut ovat lyhyitä ja helppolukuisia, osa pelkkiä luetteloita ranskalaisin viivoin sekä rasti ruutuun -testejä. Kirjan lopussa oleva "seksipäiväkirja" oli mielestäni eri sarjaa kuin muu kirja. Kinuskikissan ja Hellapoliisin kohdalla blogista kirja on ihan hyvä juttu,  Huonon kohdalla en olisi asiasta niinkään varma. Tai sitten en vaan ymmärrä kun en kuulu siihen kohderyhmään.



tiistai 23. toukokuuta 2017

Jaana Taponen: Taikamatto

Karisto, 2017

Pidän kovasti Jaana Taposen chick lit -tyyppisestä romanttisesta viihteestä. Taikamatossa esiintyvät Stockan herkku -kirjasta tutut Anna ja Donna, vilahteleepa sivulauseessa kyseisen kirjan antisankari Daniel Degerrothkin.

Annan taloudellinen ahdinko jatkuu, ex-mies Samuli on kuollut ja Anna on teini-ikäisen Juulin yksinhuoltaja. Annan miesystävä Ben on vielä toisaalla naimisissa, ja Anna on luvannut odottaa...loputtomastiko?

Kirjassa liikutaan kustantamomaailmassa. Anna saa kaivatun työtarjouksen kustannusosakeyhtiö Aurinkokunnasta, jota johtaa rautaisella otteella toimitusjohtaja Simo Salmela. Ville Viitanen on juuri siirtynyt hieman kyseenalaista kirjallisuutta kustantavasta Superista Aurinkokunnan palvelukseen. Superin boheemi työilmapiiri tuntuu olevan valovuosien päässä Aurinkokunnan konservatiivisuudesta, ja hetkittäin Ville miettii onko tehnyt elämänsä virheen työpaikkaa vaihtaessaan. Aurinkokunnan sydän ja sielu on kaunis ja viileä kustannuspäällikkö Katarina. Katarina ei paljasta itsestään mitään. Ville on nähnyt Katarinan itkevän, ja huomaa hänen myös silloin tällöin yöpyvän työpaikallaan. Hiljalleen Ville siirtyy läppäreineen työpöytänsä äärestä Katarinan työhuoneen sohvalle työskentelemään.

Anna ja Ville ovat lentäneet yhdessä taikamatolla kymmenen vuotta sitten, kun Anna oli vielä tukevasti naimisissa lapsensa isän kanssa. Ville ei ole koskaan unohtanut Annaa, ja nyt he tapaavat uudestaan työn merkeissä. Yhteistyö jatkuu myös epävirallisemmissa merkeissä, sillä Ville on tullut lyöneeksi vedon, jonka voittaakseen tarvitsee Annan kirjallisia kykyjä. Vedon myötä vaarantuu sekä Aurinkokunta että Villen työpaikka, ja aikamoinen soppa syntyy ennen kuin asiat alkavat selvitä. Loppu jäi mukavasti avoimeksi, eikä ihan tarkkaan selvinnyt kuka jäi lentämään kenenkin kanssa taikamatolla. Ehkäpä tapaamme vielä Taposen seuraavassa kirjassa :)



maanantai 15. toukokuuta 2017

Ilves, J.M. : Sorjonen: Loppupeli

Gummerrus, 2017
Minä, joka en yleensä TV:tä katsele, koukutuin täysin Sorjoseen. Ilokseni sarja on saanut kansainvälistäkin menestystä. Tämä kirja, kuten aikaisempikin osa, noudattelee tarkasti tv-sarjan käsikirjoitusta. Yleensä kun lukee kirjan ensin ja katselee sen jälkeen tv-sarjan, joutuu pettymään. Tämän kirjan kohdalla kuitenkin toivoin, että olisin voinut lukea sen ennen sarjan katsomista. Luulen, että sarjan tapahtumat olisivat voineet aueta eri tavalla. Mutta hyvä näinkin, ja kirjaa lukiessa oli helppo loihtia henkilöt ja tapahtumapaikat mielen sopukoihin tv-sarjan perusteella.

Rikoskomisario Kari Sorjonen muutti perheineen Lappeenrantaan pääkaupunkiseudulta toiveinaan rauhallisempi työ ja enemmän aikaa vaikeasta sairaudesta toipuvan Pauliina-vaimon sekä Janina-tyttären kanssa. Mutta eipä Lappeenranta Sorjosta helpolla päästä, ja nyt hän joutuu perheineen pahempaan tilanteeseen kuin ikinä edellisessä työssään.

Sorjosen tytär Janina löytyy veneestä keskeltä Saimaata kädet kyynerpäitä myöten veressä. Samasta veneestä löytyy myös kuollut mies, ja veren Janinan käsissä todetaan olevan ko. miehen verta. Janina ei muista tapahtumista mitään, mutta hän on ainoa epäilty murhatapauksessa. Sorjonen ei tietenkään saa tutkia tapausta, vaan hänet määrätään toisiin tehtäviin. Janina alkaa jo itsekin epäillä itseään, mutta Kari Sorjonen uskoo tyttärensä syyttömyyteen ja käynnistää varjotutkimukset oikean syyllisen löytämiseksi. Tutkimusten tiimellyksessä Kari Sorjosen ongelmanratkaisukyky ja harvinainen muistikapasiteetti joutuvat todella koetukselle, samoin kuin perheen luottamus. Aika käy vähiin.
Edellisestä kirjasta ja tv:stä tutut poliisikollegat Lena ja Niko rientävät Kari Sorjosen avuksi - Kari pelasti edellisessä kirjassa Lenan tyttären. Korvaukseksi Lena päättää tehdä kaikkensa pelastaakseen Janinan. Lena on lempihahmoni sekä kirjassa että tv-sarjassa. Monessa liemessä keitetty piinkova poliisi, joka ei kaihda kyseenalaisiakaan keinoja poliisin työssä. Tarkoitus on kuitenkin aina hyvä.

Te jotka sarjaa katselitte, tiedätte tapahtumien kulun ja loppuratkaisun. Kirja kannattaa lukea, oli sitten katsonut sarjan tai ei, niin loistava ja koukuttavasti kirjoitettu se on. Ja voin taata, että jos luet kirjan  etkä ole sarjaa katsonut, varmasti haluat heti katsoa joka jakson. Vaikka tapahtumat noudattavat sarjan käsikirjoitusta, kirjaa ei malta laskea kädestään. Haluaisin kovasti tietää, ketkä kaksi kirjailijaa ovat salanimen J.M. Ilves takana. Minulla on omat epäilykseni....