keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Kirsti Mäenpää: Menetkö lepäämään

Kesuura, 2017


Kirja on sarja fiktiivisiä tarinoita 100-vuotiaan Suomen vanhustenhoidon tilasta. Kirjailijalla on vahva ote aiheeseen, jonka hän tuntee varsin hyvin hoidettuaan ikääntyneitä vanhempiaan ja toimittuaan viisi vuotta miehensä omaishoitajana. Elämäntyönsä Kirsti Mäenpää on tehnyt kätilönä.

Inari on pienen lapsen yksinhuoltaja. Kun lapsen isä liukenee äidin ja lapsen elämästä, ottaa isän äiti Liisa nuoren äidin ja lapsen hoiviinsa ja mahdollistaa Inarin opiskelun lähihoitajaksi. Pätkätöissä hoivakodeissa on opittava talon tavoille, kiire on jatkuvaa eikä ole aikaa juttutuokioihin eikä kädestä pitelemiseen. Ei ole aikaa auttaa ketään vessaan vaan vaippoja vaihdetaan niin paljon kun ehditään. Moni asukas jää myös ilman ruokaa, kun ei enää saa sitä itse lusikalla suuhunsa. Sängyn laidat vaan ylös ja vanhus sänkyyn odottamaan kuolemaa.




Inari sanoo itsensä irti, ja päättää vuorostaan lähteä hoitamaan apua tarvitsevaa Liisa-mummia. Pian Liisan poika Jarikin ilmestyy mieron tieltä takaisin Inarin, lapsen ja äitinsä luo, ja pariskunta päättää yrittää jatkaa yhdessä ja hoitaa Jarin äitiä kotona niin hyvin kuin taitavat. Kun Inari sitten tulee uudestaan raskaaksi, raskaus on vaikea, ja Liisa-mummin hoitaminen käy ylivoimaiseksi. Pirteän mutta muistisairaan Liisan kohtalo saa Inarin murtumaan.




Kirjasta löytyy myös lääkäreiden keskinäistä ajatustenvaihtoa. Useimmat ovat sitä mieltä, että vanhusten sairauksia on turha lääkitä, jos kuume vie mennessään niin aika on tullut täyteen. Antibiootit vaan pitkittävät kärsimystä. Jos on toista mieltä, saa osakseen kollegoiden paheksumista.

On varaa rakentaa uusi palvelutalo, mutta hoito sinne ostetaan yksityiseltä palveluntarjoajalta, eli sieltä mistä sen saa halvimmalla. Ja kun kustannukset pitää saada alas, hoidon taso putoaa väistämättä. Hoivakotien johtajilla on tulosvastuu, ja usein he joutuvat ummistamaan silmänsä hoitajien hädältä vanhusten puolesta. Moni kävellen laitokseen tullut vanhus on hetken päästä kattoon vuoteessaan tuijottava vihannes. Hoitoalalla on ihmisiä, joilla ei ole minkäänlaista kutsumusta työhönsä. Kunhan vaan palkka tulee ajallaan. Kun kello tulee 16, lääkäri lähtee takin liepeet hulmuten yksityisvastaanotolleen riippumatta siitä, kuinka monta potilasta jää odotushuoneeseen. Vastaanottoavustajan tehtäväksi jää antaa kehotus tulla huomenna uudestaan.




Kirjassa kuljetetaan rinnan montaa tarinaa. Itsekin iäkkäät ja sairaalloiset omaishoitajat yrittävät hoitaa rakasta puolisoa kotona niin pitkään kuin vaan jaksavat ja pystyvät. Kun hoidettava tarvitsee lääkäriä tai sairaalaa, vaivat usein kuitataan omaishoitajan uupumisella ja kehotetaan hakemaan laitospaikkaa tai ainakin periodihoitoa.




Onneksi on myös toisenlaisia hoitajia ja lääkäreitä. Niitä, jotka aidosti haluaisivat auttaa. Resurssit on vaan vedetty niin minimiin, että inhimilliseen hoitoon ei ole aikaa. Usein hoitajakin palaa loppuun, kun ei voi olla murehtimatta vanhusten kohtaloa. Kaikilla ei ole edes omaisia taistelemassa hyvän hoidon puolesta.




Surullista ja pelottavaa luettavaa. Kuka meitä hoitaa, kun tulemme niin vanhoiksi ettemme pärjää enää kotona? Toivottavasti - ja niin haluan uskoa - suurin osa vanhustenhoidon henkilökunnasta tekee työtään suurella sydämellä, ja vanhukset saavat hyvää hoitoa.



maanantai 14. toukokuuta 2018

Eppu Nuotio: Anopinhammas

Kuvahaun tulos haulle eppu nuotio anopinhammas

Toinen osa Ellen Lähteen tutkimuksia. Myrkkykeiso-kirjassa tutuistuimme Ellen Lähteeseen, viehättävään kuusikymppiseen leskirouvaan, joka rakastaa puutarhanhoitoa, tekee puutarhamatkoja ja ratkaisee siinä sivussa rikoksia.

Kirjan alku sijoittuukin puutarhamatkalle Andalusiaan. Espanja-fanina nautin jo kovasti matkakuvauksesta, vaikka en ole koskaan Andalusiassa käynytkään. Matkanjohtajana toimii charmikas Carlos, johon Ellen tuntee vetoa. Eikä kiinnostus ole yksipuolista.

Vietetään matkan viimeistä iltaa. Sattumoisin hotellissa on häät, joissa hääparina ovat espanjalainen Carmen ja suomalainen Mikael. Hääpari on rakastunut ja onnellinen, mutta tuleva Suomen-anoppi ei ole kovin riemuissaan siitä, että häät pidetään Espanjassa. Sattuma sysää myös Ellenin häävastaanotolle, Carlos kavaljeerinaan. Häät päättyvät murhenäytelmään, ja yksi hääväestä palaa Suomeen sinkkiarkussa.

Kirjan jatko sijoittuu pääosin Turkuun, jonne Mikaelin ja Carmeninkin piti muuttaa asumaan. Onneton kuolemantapaus kuitenkin sysää Carmenin miniäksi Lohenkarin taloon, jossa komentoa pitää isäntä Heikki sekä hänen naapurissa asuva sisarensa Irma. Mikään ei ole niin kuin Carmen kuvitteli, Suomen kesä on kylmä ja sateinen eikä espanjalaiskaunotar ole tervetullut sukuun. Anopin kuolema ei ole ensimmäinen murhenäytelmä talossa.

Ellen ei usko kahteen sattumaan, vaan alkaa tutkia kuolemantapauksia. Verta ja suolenpätkiä on turha odottaa. Takakannen kuvaus "täydellistä luettavaa laiturin nokkaan" onkin hyvin kuvaava, kirja on harmitonta viihdettä vaikka dekkarigenreen sijoittuukin. Eri ikäpolvien rakkaustarinat ovat tarinassa isossa osassa. Nuori rakkaus ja sen sudenkuopat metoo-tyyliin sekä Tinder-tarinoiden vaarat. Yhteensattumat lukija arvaakin jo hyvissä ajoin tarinaa, mutta se ei häiritse lukukokemusta. 1970-80 -luvun päiväkirjamuistiinpanot johtavat tapahtumat nykyaikaan. Loppu on iloista luettavaa monessakin mielessä, ja odotan innolla seuraavaa osaa.

tiistai 8. toukokuuta 2018

Tommi Kovanen, Jenny Rostein: Kuolemanlaakso


Kuvahaun tulos haulle tommi kovanen kuolemanlaakso
Bazar, 2017

Tommi Kovanen on kokenut Rauman Lukon pelaaja. 26. tammikuuta 2013 Lukko pelaa Bluesia vastaan. Kovanen taklataan laitaan, ja pelaajaura on hetkessä ohi. Hän saa parantumattoman aivovaurion, joka vaikuttaa koko elämään ja Tommin persoonallisuuteen. Perhe-elämässä tapahtuu muutoksia samaan aikaan, kun Tommi saa vaimonsa kanssa poikavauvan.


Kovanen ei suostu uskomaan ja antamaan periksi, että hän ei enää koskaan palaa jäälle. Pikkupojasta tähän asti kantanut unelma on murskaantunut hetkessä. Lääkärit toteavat hänet työkyvyttömäksi kaikkiin töihin. Tommi muuttuu toiseksi ihmiseksi, tunteet katoavat, seurana ovat jatkuvat kivut ja väsymys. Myös elämänhallinta katoaa, laskut pinoutuvat muovikassiin auton takakonttiin. Mies lupautuu mukaan monenlaisiin projekteihin, mutta joutuu perumaan kaikki voimien puutteessa. Hän ei enää jaksa vastata ystävien ja entisten pelikavereiden viesteihin eikä puheluihin.  Lopulta Tommi on päätyä lopulliseen ratkaisuun, kun tuntuu että elämällä ei ole enää toivoa eikä merkitystä.


Myös psykiatrinen osasto tulee tutuksi, kun aivovammaan usein liittyvät psyykkiset ongelmat käyvät ylitsepääsemättömiksi ja avohoito ei tuo toivottua tulosta. Hiljalleen terapian avulla alkaa löytyä itsensä ja tilanteensa hyväksyminen. Vielä kerran Tommi pääsee jäälle, kun hänelle järjestetään muisto-ottelu.


Urheilija-elämäkerrat eivät ole lukulistallani ihan top 10:ssä, mutta tämä kirja oli koskettava ja hyvin kirjoitettu. Se sai miettimään, miten pienistä hetkistä terveys ja elämä on lopultakin kiinni. 

lauantai 7. huhtikuuta 2018

Laura Manninen: Kaikki anteeksi

Kuvahaun tulos haulle laura manninen kaikki anteeksi
Wsoy,2018
 
Kuvaus siitä, mitä perheväkivaltahelvetti ja elämä narsistin ja luonnehäiriöisen kanssa voi olla. Rivien välistä olin lukevinani, että kirjoittajalla olisi asiasta omakohtaista kokemusta, mutta varma en voi olla. Jos näin on, osoittaa melkoista vahvuutta kirjoittaa kokemusten pohjalta fiktiivinen tarina. 

Kirjan päähenkilökin on nimeltään Laura. Hän on neljääkymmentä lähestyvä, pari pitkää parisuhdetta taakseen jättänyt  itsenäinen nainen. Netistä Lauran elämään putkahtaa Mikko. Mikko on hurmaava, huomaavainen kolmen lapsen isä. Koirakin on, nimeltä Sopu. Mikko hurmaa myös Lauran ystävät ja sukulaiset huomaavaisuudellaan. Laura ei voi aluksi uskoa, että tämä komistus on valinnut hänet.

Pariskunta elää aluksi etäsuhteessa, Mikko lapsineen Seinäjoella, Laura Helsingissä. Lapseton Laura tulee hyvin toimeen Mikon kolmen lapsen kanssa, ja pian uusperhe toteuttaa unelmansa ja ostaa ihanan, vanhan puutalon Helsingin liepeiltä. Myös lasten äiti on saanut työtä pääkaupunkiseudulta, joten kaikki loksahtaa ihanasti kohdalleen.

Kunnes Mikko ja hänen myötään koko elämä muuttuu. Alkaa sairaaloinen mustasukkaisuus, kontrollointi, seuraaminen. Kun väkivalta lisääntyy jaa raaistuu, pariskunta lähtee hakemaan apua itsekseen ja yhdessä. Mikko vakuuttaa muuttuvansa, joka lyönti on viimeinen. Ja Laura uskoo,koska on rakentanut koko elämänsä uuden perheensä varaan. Hän on syvästi kiintynyt lapsiin ja Sopu-koiraan. Laura ja lapset elävät jatkuvassa pelossa, seuraten Mikon mielialoja ja yrittäen ennakoida, milloin on syytä paeta. Laura pelkää henkensä edestä, mutta kun vaakakupissa on ihanat, sopuisat perhe-elämän hetket ja syvä kiintymys lapsiin, on ratkaisun tekeminen raskasta. Voisiko kaikki vielä palata entiselleen ja rauha palata perheeseen?

keskiviikko 4. huhtikuuta 2018

Sisko Koskiniemi: Ihan tavallinen perhe

Kuvahaun tulos haulle sisko koskiniemi ihan tavallinen perhe
Myllylahti, 2018
 
 
Kirjoittaja on lastensuojelun ammattilainen ja sen huomaa tekstistä, joka tuntuu hyvin todelta, valitettavasti. Kirjassa ei kuitenkaan mässäillä väkivallalla, eikä se tunnu miltään sosiaalipornolta. Enemmänkin on kyse alkoholisteista ja karkuteillä olevista nuorista. 

Tarinan päähenkilö on Kaija, joka toimii sosiaalityöntekijänä poliisilaitoksella. Hän lähtee mukaan kotikäynneille, huolehtii lapsista ja etsii näille turvallisen paikan silloin kun vanhemmat eivät pysty heistä huolehtimaan.Syksyn kuluessa tarinat seuraavat toistaan. Maahanmuuttajatyttö on kadonnut, onko hänet toimitettu kotimaahansa pakkoavioliittoon? Narkomaaniäidin lapselle pitäisi löytää huoltaja. Sukulaiset, isoisät ja -äidit rientävät usein apuun silloin, kun pika-apua lapsen hoitoon tarvitaan. Ja ammatti-ihminenkin voi joutua pois tolaltaan ja itsekin hoidettavaksi.

Työyhteisön ilmapiiriä kirjailija kuvaa mukavan rempseäksi. Ikäviä työkavereita ei juurikaan ole. Kaijan kotielämäkin soljuu mukavasti. Ville-poika on armeijassa ja hiljalleen irtautumassa äidistä. Kaijan miesystävä on poliisi ja työkaveri, ja pariskunta suunnittelee yhteen muuttoa. Perheeseen kuuluu kiinteästi myös koira Kaivuri, turjake, jota kaikki rakastavat. 

Raskaasta aiheestaan huolimatta hyvin positiivinen kirja.



maanantai 2. huhtikuuta 2018

Jukka Behm: Pehmolelutyttö

Kuvahaun tulos haulle jukka behm pehmolelutyttö
Jukka Behm ja WSOY, 2017
Vaihteeksi yksi nuortenkirja, WSOY:n Tuhat ja yksi tarinaa -kirjoituskilpailun voittaja Pehmolelutyttö.

Emilia on 15-vuotias ns. hyvän perheen tyttö. Koulu menee hyvin, kokeista tulee ysejä ja kymppejä. Lisäksi Emilia on kaunis kuin enkeli. Äiti hoitaa vapaa-aikanaan maatilapelinsä kasveja ja eläimiä, isä lukee kirjoja. Molemmat ovat vähän etäisiä. Isoveli Joona on 17-vuotias. Emilian paras ystävä on Lila, tosin hän on sitä vaan silloin, kun hän ei ole yhdessä alati vaihtuvien poikaystäviensä kanssa. Kun uusi poika on kierroksessa, Emilia jää yksin.

Emilia kertoo asiansa ainoastaan sänkynsä päällä asustavalle pehmolelulaumalleen. Hän lataa nettiin kuvia itsestään ja on iloinen tykkäyksistä. Vähitellen miehet netissä pyytävät yhä uskaliaampia kuvia, ja Emilia huomaa tässä erittäin helpon tavan ansaita rahaa. Pian hän laittaa oman ilmoituksen deittipalstalle, ja äkkiä onkin vaikea selittää, mistä ylimääräiset rahat ovat peräisin. Kaksoiselämästään Emilia ei voi kertoa kuin pehmoeläimilleen. Kunnes kulissit sortuvat ympäriltä. 

Kirjan kieli on vähän ontuvaa ja töksähtelevää, itse tarina sinänsä hyvä ja opettavainen. Kelle tahansa voisi käydä niinkuin Emilialle, ja helppo raha saattaa houkuttaa. Mietin vaan, kuinka monet vanhemmat jättävät 15-ja 17-vuotiaat nuoret kahden kotiin ja lähtevät viikoksi ulkomaille. Itse en tuonikäsiten vanhempana olisi voinut kuvitella tekeväni noin, mutta ehkä tuollaistakin tapahtuu. Ainakin kirjoissa.



lauantai 31. maaliskuuta 2018

Anna Perho: Anna palaa - elä omaa elämääsi, älä muiden

Kuvahaun tulos haulle anna perho anna palaa
Kustannusosakeyhtiö Paasilinna, 2011
 
 
Tästä blogista voisi päätellä, että luen melkein pelkästään dekkareita. Kyllä välillä tartun muunkinlaiseen kirjallisuuteen, tietopuoliseenkin. Niistä tulee harvoin kirjoitettua, kun en läheskään aina lue niitä kannesta kanteen, vaan selailen sieltä täältä. 
 
Anna Perhon "Anna palaa" on rehellinen elämäntaito-opas naiselta naiselle. Perho taitaa sarkasmin jalon taidon, ja kirja on kirjoitettu selvästikin pilke silmäkulmassa tyyliin "älä tee niin kuin minä teen vaan niinkuin minä opetan". Eli kirjoittaja ei nosta itseään jalustalle, vaan kertoo rehellisesti arjestaan. Ja asioista joita on oppinut kantapään kautta. 
 
Ohjeita on ystävyydestä, äitiydestä, liikunnasta, laihduttamisesta, työelämästä, rahasta, seksistä...jokaisen luvun lopussa on jonkun muun, usein asiantuntijan kertomana käytännön tiivistelmä ko. aiheesta, mikä tuo kirjaan vähän erilaista näkökulmaa. Kirja on paikoin raadollisen rehellinen, ja lukija saa sukeltaa syvälle itseensä. 

Kirja alkaa näin:


Ei oikein lähde tänäänkään
oon huonompi kuin huonoimmat
surkeet kortit kädessä
ei voisi olla surkeemmat.

Niin se on jos niin tahdon itselleni kertoa.

Mul on taskut tyhjinä
eikä paljoo älyykään
mä oon ylipainoinen
ja vielä surkee piirtämään.

Niin se on jos tahdon itselleni kertoa.

Onko nää totta ja harhaa vaan
joita itsellemme kerrotaan?
Kun tarpeeksi niitä toistetaan
niin niihin päätyy uskomaan.

Tai miettii uudestaan. 

Samae Koskinen: Tarinoita