Saara Kesävuori: Askelen edellä

Tammi, 2017

Tämän kirjan kohdalla kävi niin, että aloitin lukemisen trilogian viimeisestä osasta. Muistelen, että olisin ensimmäistä osaa joskus aloitellut, mutta se jäi jostain syystä kesken. Lukukokemusta ei juurikaan haitannut, että edelliset osat ovat jääneet lukematta, vaikka jotkut viittaukset edellisiin osiin eivät täten auenneetkaan. Harkitisin jo muutaman kerran tämänkin kirjan jättämistä kesken, mutta jokin kirjassa oli sellaista, mikä sai lukemaan vielä yhden sivun tai luvun.

Pidän dekkareista, mutta en välttämättä kaipaa ruumiita pakastimissa tai niiden paloittelua kuuteen osaan. Myrkkykäärmeistä en myöskään välitä.  Anni Eloranta on entinen nyrkkeilijä, joka tiputtaa isonkin korston muutamalla iskulla. Eikä pelkää käärmeitä. Uimavalvoja joka menee töihin silloin kun ehtii ja muistaa. Annilla on miesystävä Arttu, poliisi, joka haluaisi vakiintua ja muuttaa yhteen Annin kanssa. Tämä herättää Annissa ristiriitaisia tunteita: olisiko aika vakiintua, opiskella uusi ammatti, perustaa perhe?

Annin äiti on kuollut vuosi sitten, isä kipuilee surutyössään ja tekee muuttoa asunnostaan. Samppa-veli on saanut sekakäytön seurauksena skitsofrenian ja menettänyt toisen kätensä. Samppa on saanut sairautensa tasapainoon ja on muuttamassa hevostilalle, jossa hänen rakas hevosensa on hoidossa. Annin ystävän pyörittämästä perhekoti Kattilasta kidnapataan viiden kuukauden ikäinen Timi-vauva keskellä päivää vaunuista. Anni ei voi olla puuttumatta tapahtumiin.

Annin nyrkkeilyaikainen ystävä Johanna pyytää Annilta outoa palvelusta. Anni joutuu mukaan tapahtumiin, joissa Timin katoaminen on vain pieni sivujuonne. Tapahtumien alkupiste näyttää  sijoittuvan miekkailukouluun, missä Johanna on aloittanut uuden harrastuksen. Yllättäen tapahtumiin liittyy myös Saarinen, Annin isä. Hän tulee ikäänkuin takaovesta sivuhahmosta yhdeksi päähenkilöksi.

Luultavasti en tule trilogian kahta ensimmäistä osaa lukemaan. Kirja oli kaikkea muuta kuin tylsä, tapahtumat ikäänkuin vyöryivät eteenpäin mutta samalla oli vähän sellainen olo kuin olisi lukenut fantasiakirjaa. Pidän kirjoista, joiden tapahtumat ainakin voisivat olla totta jollain tasolla, mutta tämä kirja ei sitä kriteeriä täyttänyt. Olisin Annin hahmoon kaivannut hiukan tunnetta ja inhimillisyyttä kaiken kovuuden ja räväkkyyden lomaan. Muutenkin jäin kaipaamaan syvyyttä kerrontaan, kirjailija kuvaa kirjassa tapahtumia ikäänkuin kameran linssin läpi, ulkopuolisena.