perjantai 25. elokuuta 2017

Ralf Henriksson: Noiduttu kaivos

Ralf Henriksson jaKustannus HD,2015

Tästä kirjasta on vaikea sanoa mitään rakentavaa. Se sijoittuu Kuusamon Taikinavaaraan, mihin kanadalainen kaivosyhtiö on lähettänyt Alaskan kultakentiltä alunperin Suomesta kotoisin olevan Kasper Falkin vetämään uraanikultakaivoshanketta. Hanketta vastustetaan seudulla kiivaasti, siitä eivät pidä poromiehet, mökkiläiset, matkailuyrittäjät eivätkä tavalliset tallaajat. Pian Alaskan Kasper löytyy murhattuna erämaasta. 

Kirjaan on yritetty ympätä Lapin taikaa poromiesten ja shamaanin muodossa. Piristystä kirjan teennäisiin dialogeihin tuovat muutamat poromiesten sloganit:  "Syödä näpsivät palasta" (söivät eväitä), "pieraisi imelät" (kuoli). Kirjassa on paljon henkilöitä, jotka jäävät tarinasta irralleen, kuten komisario Kurt Karhukönkään Altasta lennähtänyt äiti ja hänen ystävänsä Harriet, sekä matkailuyrittäjä Jaana Pääkkönen sekä hänen teinipoikansa. Myös kummalliset nimet sekoittuivat aluksi: Karhuköngäs, Kirstua, Köyhkänä...

Kirjan teksti on kaikkinensa vanhahtavan teennäistä, puhutaan johtolangoista ja läpimurrosta ja löytyy myös suoranaisia kielioppivirheitä. Ihmettelen ettei ole puututtu siihen, että keskellä lausetta Joulu ja Uusi Vuosi sekä jopa Joulunvietto kirjoitetaan ISOLLA  alkukirjaimella. Mietin, että mikä kustantaja tämä HD oikein on? Toiseksi kustantajaksi on nimetty kirjailija  itse.  Kirjailijan aikaisempia teoksia on kustantanut Myllylahti. En tiedä, olisiko niissä sitten enemmän ainesta, en ehkä vaivaudu tutkimaan asiaa vaan tämän kirjailijan tuotannon lukeminen loppuu tähän yhteen kirjaan, jonka vaivoin sain kahlattua läpi. 

Minkäänlaista loppuhuipennusta kirjassa ei ole, loppuratkaisu on pliisu ja kaukaa haettu ja motiivi hatara. Oliko minulla vaan huono hetki kun en löytänyt kirjasta mitään hyvää?

torstai 24. elokuuta 2017

Pasi Lönn: Viimeinen tili

Tammi, 2011

Tämä kirja olisi ehdottomasti pitänyt lukea ennen Lunastaja-kirjaa. Tässä kirjassa selviää paljon taustaa seuraavan kirjan tapahtumille. Mutta ei voi mitään, menihän se näinkin päin.

Kirjan päähenkilö on rikosylikonstaapeli Lasse Flink, pienen Sara-tytön yksinhuoltaja. Saran äiti Kaisa on kuollut, mutta tarkkailee pilven päältä isän ja tyttären touhuja ja antaa neuvojakin silloin tällöin. Näinhän moni meistä kokee tapahtuvan, kun rakkaan ihmisen kuolemasta on vasta vähän aikaa. Seuraavassa kirjassa ei Kaisa enää ole aktiivisesti läsnä, vaan Lasse alkaa olla valmis uuteen ihmissuhteeseen. Mutta eipäs mennä asioiden edelle vaan pysytään Viimeisessä tilissä. 
Jyväskylässä poliisilla pitää kiirettä. Presidentti on tulossa vierailulle yliopistolle, ja pankkilakko sekoittaa yritysten palkanmaksua. Valtavia määriä käteistä on liikkeellä, ja poliisit tekevät vapaa-aikanaan keikkaa rahakuljetusten turvaamiseksi.
Lassen nuoruudenystävä Matti Peltonen ilmestyy maisemiin, ja Lasse järkyttyy. Miehillä on nuoruusvuosilta yhteinen salaisuus, josta on tehty verivala, että siitä ei ikinä kerrota kenellekään. Matin vaimo Helena on kuitenkin asiasta tietoinen. Mutta Helena ei puhu kenellekään mitään, hän on vetäytynyt täysin kuoreensa eikä liiku mihinkään sohvalta television äärestä.
Sitten jysähtää, ja seitsemän miljoonaa on yhtäkkiä hukassa. Poliisi alkaa selvittää ryöstöä. Samaan aikaan Riitta Mäkinen yrittää selvittää, kuka raiskasi kotiinsa sammuneen Lauran. Laura ei muista. Tai ei halua/uskalla muistaa.
Tässä kirjassa kerronta ei ole vielä yhtä sujuvaa kuin Lunastaja-kirjassa.  Se etenee mihekkään suoraviivaisesti, ja hiukan persoonattomalta tuntuu että poliiseja kutsutaan enimmäkseen sukunimeltä. Mutta niin kai oikeastikin tehdään työyhteisössä. Lauran tarina kulkee rinnalla sivuosassa, eikä oikein mitenkään tunnu liittyvän kirjan muihin tapahtumiin. Mutta Laurankin merkitys selviää seuraavassa kirjassa. Hiukan ontto maku jäi kirjasta, tuntuu että Lönn pääsee kunnolla vauhtiin vasta Lunastaja-kirjassa, ja Viimenen tili on ikäänkuin johdantoa. Loppuratkaisu on toki yllättävä ja lopun tapahtumat täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita.


sunnuntai 20. elokuuta 2017

Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni

Like, 2013

Jos minun olisi pitänyt valita - tai jos kukaan olisi koskaan kysynyt - olisin nimennyt syyskuun lempikuukaudekseni. Silloin valo oli täyteläisin, luonto hauraimmillaan ja kauneimmillaan ja raikkaassa, öisissä sateissa puhdistuneessa ilmassa vielä lämpöä; puiden lehdet hehkuivat kuin järkensä menettäneinä, metsä tuoksui samaan aikaan märältä ja kuivalta, ja pilvettömänä päivänä taivaan sininen kansi huumasi syvyydellään. 

Tuomaisen teksti viehättää. Niin myös itse tarina. Aleksi Kivi menetti äitinsä 13-vuotiaana. Äiti katosi, eikä koskaan saatu selville, mitä hänelle tapahtui. Aleksi kasvoi sijaiskodeissa, ja hänestä tuli kirvesmies. Hänellä oli hyvä työ ja tyttöystävä, mutta äidin kohtalo ei anna Aleksille rauhaa. Hänellä on vahva epäilys, että katoamisen takana on rikas mies nimeltä Henrik Saarinen. Aleksi jättää entisen elämänsä ja pestautuu Saarisen kartanoon talonmieheksi, ja toivoo saavansa selville miehestä jotain, jonka avulla äidin kohtalo selviäisi.

Sukellus menneeseen on kuitenkin paljon moniulotteisempi kuin Aleksi on kuvitellut. Asiaan tuntuu liittyvän paljon muitakin henkilöitä kuin Henrik Saarinen. Aleksi sukeltaa syvälle menneisyyden haamuihin ja yrittää samalla pitää talonmiehen kulissejaan pystyssä. Kuka on lopultakin syyllinen ja mihin?

Tarinan uskottavuus ei ole täydellisyyttä hipova, vaan se on erittäin mielikuvituksellinen. Hyvän dekkarin mitat kirja täyttää siinä, että lukijaa ei aliarvioida eikä päästetä liian helpolla. Henkilöt eivät ole pelkästään hyviksiä tai pahiksia, vaan kaikilla on mustat ja valkoiset puolensa sekä myös harmaat alueet, kuten ihmismielellä yleensäkin. Jännitys säilyy loppuun asti, mutta muuttuuko Aleksi elämä, kun totuus lopulta selviää?

Toisin kuin olin joskus lukenut tai kuullut, en tuntenut yhdenkään ajanjakson päättyvän tai toisen alkavan. En ollut vanhan lopussa enkä uuden alussa.
Päinvastoin.
Kaikki jatkui. Elämä jatkui.
Minä eläisin. Minä muistaisin.

Kirjan lopussa kirjailija heittää vielä ilmaan erään kysymyksen, jonka vastaus jää avoimeksi, lukijan mietittäväksi. 


keskiviikko 16. elokuuta 2017

Ingrid Hedström: Ihmiskoe


Suom Minerva, 2015
Jälleen uusi dekkarikirjailijatuttavuus tämä Ingrid Hedström. Kirjailija kuljettaa rinnan kahta tarinaa, joista toinen sijoittuu Taalainmaalle ja juontaa juurensa 30 vuoden taakse jolloin 13-vuotias Mikael katosi polttopuiden hakumatkalla. Mikaelia ei koskaan löydetty ja hänen katoamisensa jäi mysteeriksi. 30 vuotta myöhemmin diplomaatti Astrid Sammils muuttaa enoltaan perimälleen tilalle Taalainmaalle. Enon tavaroiden joukosta löytyy pipo, joka Mikaelilla oli päässään kadotessaan. Astrid sukeltaa menneeseen ja alkaa selvittää, mitä Mikaelille on tapahtunut apunaan syrjäytynyt  Carina, joka erinäisten vaiheiden jälkeen päätyy Astridin kumppaniksi tutkimaan katoamistapausta sekä Lars-enon lapsuuden traumoja  vajaamielislaitoksessa, jossa tuntuu olevan kaikenlaisia luurankoja kaapissa. 

Samaan aikaa Bukarestissa lääkäri Gabriela Dumitru on mukana tutkimuksessa, jossa testataan uutta lääkettä, jonka toivotaan auttavan tupakoinnin lopettamisessa. Tutkimuksesta poisjääneiden osuus on kuitenkin poikkeuksellisuuden suuri, ja heidän keskuudessaan alkaa esiintyä tapahtumia, jotka saavat Gabrielan haistamaan, että jokin on pielessä. Hän alkaa selvittää asiaa mutta samalla hänen lähipiirinsäkin joutuu vaaraan. 

Lääketieteen etiikka on aihe, joka dekkarikirjallisuudessa kiehtoo aina, ainakin minua. Samalla viehätyin näiden kolmen naisen, Astridin, Gabrielan ja Carinan hahmoista. Astrid, rakkaudessa pettynyt ja erään ylilyönnin jälkeen diplomaatintyöstäänkin hyllytetty tarmokas amatsoni ei pienestä hätkähdä. Gabrielan mies työskentelee ulkomailla, mihin Gabriela ei halua eikä voi häntä seurata, koska haluaa olla lähellä sairasta äitiään. Samalla hän on käytännössä pienen Alexandru-pojan yksinhuoltaja. Gabriela on värittömämpi hahmo kuin räväkkä Astrid, mutta heissä on samaa se, että he haluavat totuuden paljastusta ja oikeuden voittamista keinoja kaihtamatta. Ja Carina on mahtava tyyppi, äiti ja isoäiti mutta samalla karismaattisten renttumiesten naispuolinen vastine. Maailma on potkinut häntä päähän eikä hän epäröi potkia takaisin. Karhean pinnan alla Carinassa on paljon samaa kuin Astridissa ja Gabrielassa, hän ei epäröi panna kaikkea likoon oikeuden voittamiseksi.

Taidokkaasti kirjailija punoo nämä kaksi tarinaa yhteen ja lopussa asiat loksahtelevat kohdalleen aikamoisten käänteiden jälkeen. Ihan kaikkiin kysymyksiin ei vastausta löydy, vaan ne jäävät lukijan pääteltäviksi kuten hyvässä kirjassa pitääkin. Juurikin ne ihmissuhteisiin ja romantiikkaan liittyvät. Pidin kovasti, ja haluaisin tutustua kirjailijan tuotantoon laajemminkin. Löysin netistä tiedon, että Ihmiskoe aloittaisi uuden, Astrid Sammilsista kertovan sarjan. Toivottavasti näin on, ja Ihmiskokeessa avoimeksi jääneet kysymykset saavat vastauksen. 

tiistai 15. elokuuta 2017

Marja Korhonen: Sydämeen tatuoitu


Myllylahti, 2017
Edellisessä Häivähdyksiä - erityinen elämäni -kirjassaan Marja Korhonen kertoo siitä, miten hän sai aivorunkotukoksen ja sitä seuranneen hoitovirheen vuoksi locked-in-syndrooman eli neliraajahalvauksen ja puhekyvyn menetyksen. Marja taisteli kuoleman rajoilta tiensä takaisin omaan kotiin, jossa elää enkeleiksi kutsumiensa avustajiensa kanssa täyttä elämää. 

Tässä kirjassa Marja kertoo elämästään ensimmäistä kirjaa seuranneen menestyksen jälkeen. Hän on saanut kutsuja esiintymään eri tahoille, mm kouluille,  puhumaan selviytymisestään ja erilaisuuden hyväksymisestä. Vaikka Marja on menettänyt kykynsä puhua ja liikkua, hän on löytänyt keinoja tuoda omaa valoisaa elämänasennettaan esiin. Kirja on kirjoitettu kirjain kerrallaan otsahiirtä käyttäen ja voi vaan kuvitella, miten paljon siihen on kulunut aikaa ja työtunteja. Avustajat toimivat tulkkeina esiintymisissä ja haastatteluissa. 

Kirjassa puhuvat myös Marjan läheiset. Avustajat, ystävät, lapset. Avustajaenkelit ovat Marjalle paljon enemmän kuin työntekijöitä. He tekevät mahdolliseksi liikkumisen ja jokapäiväisessä elämässä selviytymisen. He ovat kaikki myös omanlaisiaan persoonia, ja jokaisesta Marja kertoo hauskasti ja lämpimästi. Hurjalta kuulostaa mielestäni, että Marja haluaa viettää yöt yksin kotonaan. Toisaalta ymmärrän sen hyvinkin, joskus pitää vaan saada olla yksin. Ja Marjalle on tapahtunut jo paljon, ei niin mukavia asioita, joten hän on varmasti oppinut elämään päivän ja hetken kerrallaan. 

Kirjaa lukiessa omat pikku krempat ja epämukavuudet alkavat tuntua hyvin pieniltä harmeilta. Moni Marjan kohtalon kokenut eläisi luultavasti laitoksessa muiden liikuteltavana. Marja on sisullaan ja elämänhalullaan ponnistanut vaikeasta tilanteestaan takaisin elämään ja elää täydempää elämää kuin moni meistä ns. terveistä.

maanantai 7. elokuuta 2017

Pasi Lönn: Lunastaja


Tammi, 2013
Lomalle umpimähkäisesti valittu dekkari yllätti positiivisesti. Pasi Lönn on minulle ennestään tuntematon kirjailija, mutta varmasti tulen lukemaan hänen tuotantoaan jatkossakin.

Poliisiromaanin pääosassa ovat Lasse Flink ja hänen kollegansa Riitta Mäkinen. Lasse on leski ja pienen Sara-tytön yksinhuoltaja. Lasse ja Riitta saavat tutkittavakseen oudon murhien sarjan, joilla ei näennäisesti ole yhteyttä toisiinsa. Tapahtumat sijoittuvat Keski-Suomeen, enimmäkseen Jyväskylään. Pasi Lönn on itse rikosylikonstaapeli ja asuu Jyväskylässä, joten hän tietää mistä kirjoittaa. Onpa hän saanut kirjaan ympättyä ripauksen romantiikkaakin.

Marjukka on avohoitopotilas, joka luulee kuolleensa ja tulleensa jonkinlaiseen taivaan esikartanoon, jossa hänellä on tehtävä. Hän kohtaa Tutorin, joka ohjeistaa häntä karmivissa tehtävissä, jotka Marjukka suorittaa hymy huulillaan. Tutor tekee Marjukalle selväksi, että Lasse Flink on itse pääpaholainen, joka on tuhottava taivaspaikan lunastamiseksi. 

Sitten on Pia Vaahtera, alkoholisoitunut nuori nainen, joka etsii isänsä perintöä, runsasta ryöstösaalista, jota ei koskaan löytynyt. Isä on kärsinyt tuomionsa ja on jo edesmennyt. Pian kanssa saalista etsii vankilasta lomalla oleva miesystävä, jolla on omat suunnitelmansa rahojen suhteen.

Lönn kuljettaa näitä kahta tarinaa taidokkaasti rinnakkain, joskin niillä on yhtymäkohtia vähän. Mutta lukijan mielenkiinto säilyy näin koko ajan, ja kirjaa on vaikea laskea kädestään. Ja kuinkas muuten, loppuratkaisussa sankari pelastuu täpärästi. Mitäpä isä ei olisi valmis uhraamaan tyttärensä vuoksi, ei edes omaa henkeään.