lauantai 17. kesäkuuta 2017

Paula Hawkins: Tummiin vesiin

Otava, 2017

Paula Hawkins ponkaisi dekkarimaailmaan trillerillään Nainen Junassa. Kirja oli minulle vaikuttava lukukokemus ja kävin katsomassa elokuvankin. Niinpä tartuin suurin odotuksin tähän uutukaiseen.

Beckfordin joessa on Hukkuneiden mutka, johon hankalat naiset on ammoisista ajoista lähtien heitetty, jos eivät ole itse älynneet hypätä. Tapa juontaa juurensa noitavainojen ajalta, mutta ihan vastikään jokeen on hypännyt nuori Katie Whittaker, ja nyt sitten Nel Abbott.

Julia eli Jules on Nelin sisar, joka tulee Beckfordiin sisarensa hautajaisiin sekä huolehtimaan tämän teini-ikäisestä tyttärestä Lenasta. Joki edustaa hänelle lapsuuden painajaista, joka särki hänen elämänsä ja sisarusten välit. Häntä pelottaa oma menneisyytensä ja lähiaikojen tapahtumat: olisiko Nel todella hypännyt vapaaehtoisesti? Jos ei, kuka on vastuussa hänen kuolemastaan? Vielä isompi mysteeri on Katien itsemurha. Kaunis ja lahjakas, elämä edessä. Mikä hänet ajoi jokeen?

Nel jos kuka oli hankala. Tiesi liikaa, tonki asioita, sekaantui vääriin tyyppeihin. Lena on myös hankala, tullut äitiinsä. Hän on myös suunniltaan surusta, kun on lyhyessä ajassa menettänyt sekä äitinsä että parhaan ystävänsä Katien. Joenvarsikaupungin menneisyys on täynnä tarinoita, jotka halutaan painaa unohduksiin. Muuten liian monen ihmisen elämä on vaarassa romahtaa.

Kirja oli hyvin erilainen kuin Nainen junassa. Viipyilevämpi, pahaenteisempi, synkempi. Kirjailija johdattelee tarinaa eteenpäin eri henkilöiden näkökulmasta, ja tämä tuotti alussa hiukan hankaluuksia, kun ei heti oivaltanut kuka oli kuka. Loppua kohti pienet purot kuitenkin yhtyvät kuohuvaksi joeksi.  




keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Eppu Nuotio: Myrkkykeiso


Otava, 2017
Pidin kovasti Eppu Nuotion edellisestä dekkaritrilogiasta, joten tartuin innolla tähän uuden sarjan aloitusosaa. Kirjan alaotsikko on Ellen Lähteen tutkimuksia. Minulla on ollut ilo tavata tämä monipuoleinen taiteilija (kirjailija ja näyttelijä,  ilmaisutaidon opettaja, suomentaja, ohjaaja ja näytelmäkirjailija) livenä, kun hän oli kirjailijvieraana kirjastossamme. 

Elleniin tykästyin heti. Hän on 58-vuotias leskirouva, jolla on vilkas rakkauselämä - silloin kun hän itse sitä tahtoo. Hän viihtyy hyvin omissa oloissaan eikä halua vakiintua. Ellen on intohimoinen puutarhaihminen, ja hän matkustelee maailmalla puutarhamatkoilla.Tämä tuo Ellenin persoonaan viehättävää maanläheisyyttä. Ellen on mukana marttojen kotiapuotoiminnassa, ja sen kautta hän tutustuu pieneen Mimmiin ja hänen Timo-isäänsä. Mimmin äiti Mirkka on lähtenyt valvomaan kesähuvilan remonttihommia, ja isä, joka ei juurikaan ole osallistunut lapsen hoitoon, on hiukan pulassa äitiä ikävöivän Mimmin kanssa. Niinpä Ellen rientää apuun, ja pestistä tuleekin odotettua pitempi, sillä Mirkka näyttää kadonneen mökiltä jäljettömiin.

Apuun tulee myös Mirkan sisar Anneli,Mimmin kummitäti,  joka on katkera sisarelleen siitä, että tämä on lunastanut itselleen vanhempien kesähuvilan, Annelille rakkaan paikan, jota hän on havitellut itselleen. Anneli ujuttautuu Mimmin ja Timon elämään ja saa asiat taas rullaamaan ja perheen arjen kohdalleen. Mutta Mirkkaa ei vaan löydy eikä kuulu kotiin. Onko hän kyllästynyt värittömään aviomieheensä ja lähtenyt omille teilleen, vai onko hänelle sattunut jotain?

Elleniä haluaa hänkin tietää, mitä Mirkalle on tapahtunut, ja palkkaa naapurin nörtin teinipojan Samuelin selvittämään Mirkan taustoja ja auttelemaan muutenkin käytännön töissä. Samuelin äidillä, Neuvostoliitosta loikanneella huippupianisti Irinalla on menneisyydessään salaisuuksia, joita Samuel myös ryhtyy selvittelemään, kun äidiltä ei tietoja heru.

Kirja oli hiukan liiankin "helppo", juonen käänteissä ei ollut kovinkaan paljon yllätyksellisyyttä, Ellen tietysti ratkaisi arvoituksen ja Samuelinkin elämä asettui mallilleen. Kirjan voisi sijoittaa johonkin dekkarin ja romanttisen viihteen rajamaille, ja yksinkertaisuudessaan se oli varsin viihdyttävää luettavaa kesäillan ratoksi.

lauantai 27. toukokuuta 2017

Saara Kesävuori: Askelen edellä

Tammi, 2017


Tämän kirjan kohdalla kävi niin, että aloitin lukemisen trilogian viimeisestä osasta. Muistelen, että olisin ensimmäistä osaa joskus aloitellut, mutta se jäi jostain syystä kesken. Lukukokemusta ei juurikaan haitannut, että edelliset osat ovat jääneet lukematta, vaikka jotkut viittaukset edellisiin osiin eivät täten auenneetkaan. Harkitisin jo muutaman kerran tämänkin kirjan jättämistä kesken, mutta jokin kirjassa oli sellaista, mikä sai lukemaan vielä yhden sivun tai luvun.

Pidän dekkareista, mutta en välttämättä kaipaa ruumiita pakastimissa tai niiden paloittelua kuuteen osaan. Myrkkykäärmeistä en myöskään välitä.  Anni Eloranta on entinen nyrkkeilijä, joka tiputtaa isonkin korston muutamalla iskulla. Eikä pelkää käärmeitä. Uimavalvoja joka menee töihin silloin kun ehtii ja muistaa. Annilla on miesystävä Arttu, poliisi, joka haluaisi vakiintua ja muuttaa yhteen Annin kanssa. Tämä herättää Annissa ristiriitaisia tunteita: olisiko aika vakiintua, opiskella uusi ammatti, perustaa perhe?

Annin äiti on kuollut vuosi sitten, isä kipuilee surutyössään ja tekee muuttoa asunnostaan. Samppa-veli on saanut sekakäytön seurauksena skitsofrenian ja menettänyt toisen kätensä. Samppa on saanut sairautensa tasapainoon ja on muuttamassa hevostilalle, jossa hänen rakas hevosensa on hoidossa. Annin ystävän pyörittämästä perhekoti Kattilasta kidnapataan viiden kuukauden ikäinen Timi-vauva keskellä päivää vaunuista. Anni ei voi olla puuttumatta tapahtumiin.

Annin nyrkkeilyaikainen ystävä Johanna pyytää Annilta outoa palvelusta. Anni joutuu mukaan tapahtumiin, joissa Timin katoaminen on vain pieni sivujuonne. Tapahtumien alkupiste näyttää  sijoittuvan miekkailukouluun, missä Johanna on aloittanut uuden harrastuksen. Yllättäen tapahtumiin liittyy myös Saarinen, Annin isä. Hän tulee ikäänkuin takaovesta sivuhahmosta yhdeksi päähenkilöksi.

Luultavasti en tule trilogian kahta ensimmäistä osaa lukemaan. Kirja oli kaikkea muuta kuin tylsä, tapahtumat ikäänkuin vyöryivät eteenpäin mutta samalla oli vähän sellainen olo kuin olisi lukenut fantasiakirjaa. Pidän kirjoista, joiden tapahtumat ainakin voisivat olla totta jollain tasolla, mutta tämä kirja ei sitä kriteeriä täyttänyt. Olisin Annin hahmoon kaivannut hiukan tunnetta ja inhimillisyyttä kaiken kovuuden ja räväkkyyden lomaan. Muutenkin jäin kaipaamaan syvyyttä kerrontaan, kirjailija kuvaa kirjassa tapahtumia ikäänkuin kameran linssin läpi, ulkopuolisena.

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Sari Helin: Huono äiti: tunnustuksia


SS 2017
Huono äiti -blogi on saavuttanut hurjan suosion, ja ihan uteliaisuudesta tartuin kirjaan, vaikken kohderyhmää olekaan, koska kaikki lapseni ovat jo aikuisia ja äitiyden mokista huolimatta heistä on kasvanut kelpo ihmisiä. Ei kai siinä ole mitään ihmeellistä, että meikit tulee pestyä kynsilakanpoistoaineella, olenpa itsekin useita kertoja käyttänyt kosteusvoidetta hammastahnana tai shampoona. Kirjassa on inhorealistista kuvausta ruuhkavuosien äitiyden hektisyydestä, katkonaisista öistä ja sumuisista päivistä. Syyllistämisestä ja syyllistymisestä.  Miten olla yhtaikaa luomuäiti ja täysimettäjä ja kuuma seksipeto? Toisaalta ei ole unohdettu niitäkään hetkiä, mitkä äitiydessä ovat hyviä ja ainutlaatuisia.

Kirjan luvut ovat lyhyitä ja helppolukuisia, osa pelkkiä luetteloita ranskalaisin viivoin sekä rasti ruutuun -testejä. Kirjan lopussa oleva "seksipäiväkirja" oli mielestäni eri sarjaa kuin muu kirja. Kinuskikissan ja Hellapoliisin kohdalla blogista kirja on ihan hyvä juttu,  Huonon kohdalla en olisi asiasta niinkään varma. Tai sitten en vaan ymmärrä kun en kuulu siihen kohderyhmään.



tiistai 23. toukokuuta 2017

Jaana Taponen: Taikamatto

Karisto, 2017

Pidän kovasti Jaana Taposen chick lit -tyyppisestä romanttisesta viihteestä. Taikamatossa esiintyvät Stockan herkku -kirjasta tutut Anna ja Donna, vilahteleepa sivulauseessa kyseisen kirjan antisankari Daniel Degerrothkin.

Annan taloudellinen ahdinko jatkuu, ex-mies Samuli on kuollut ja Anna on teini-ikäisen Juulin yksinhuoltaja. Annan miesystävä Ben on vielä toisaalla naimisissa, ja Anna on luvannut odottaa...loputtomastiko?

Kirjassa liikutaan kustantamomaailmassa. Anna saa kaivatun työtarjouksen kustannusosakeyhtiö Aurinkokunnasta, jota johtaa rautaisella otteella toimitusjohtaja Simo Salmela. Ville Viitanen on juuri siirtynyt hieman kyseenalaista kirjallisuutta kustantavasta Superista Aurinkokunnan palvelukseen. Superin boheemi työilmapiiri tuntuu olevan valovuosien päässä Aurinkokunnan konservatiivisuudesta, ja hetkittäin Ville miettii onko tehnyt elämänsä virheen työpaikkaa vaihtaessaan. Aurinkokunnan sydän ja sielu on kaunis ja viileä kustannuspäällikkö Katarina. Katarina ei paljasta itsestään mitään. Ville on nähnyt Katarinan itkevän, ja huomaa hänen myös silloin tällöin yöpyvän työpaikallaan. Hiljalleen Ville siirtyy läppäreineen työpöytänsä äärestä Katarinan työhuoneen sohvalle työskentelemään.

Anna ja Ville ovat lentäneet yhdessä taikamatolla kymmenen vuotta sitten, kun Anna oli vielä tukevasti naimisissa lapsensa isän kanssa. Ville ei ole koskaan unohtanut Annaa, ja nyt he tapaavat uudestaan työn merkeissä. Yhteistyö jatkuu myös epävirallisemmissa merkeissä, sillä Ville on tullut lyöneeksi vedon, jonka voittaakseen tarvitsee Annan kirjallisia kykyjä. Vedon myötä vaarantuu sekä Aurinkokunta että Villen työpaikka, ja aikamoinen soppa syntyy ennen kuin asiat alkavat selvitä. Loppu jäi mukavasti avoimeksi, eikä ihan tarkkaan selvinnyt kuka jäi lentämään kenenkin kanssa taikamatolla. Ehkäpä tapaamme vielä Taposen seuraavassa kirjassa :)



maanantai 15. toukokuuta 2017

Ilves, J.M. : Sorjonen: Loppupeli

Gummerrus, 2017
Minä, joka en yleensä TV:tä katsele, koukutuin täysin Sorjoseen. Ilokseni sarja on saanut kansainvälistäkin menestystä. Tämä kirja, kuten aikaisempikin osa, noudattelee tarkasti tv-sarjan käsikirjoitusta. Yleensä kun lukee kirjan ensin ja katselee sen jälkeen tv-sarjan, joutuu pettymään. Tämän kirjan kohdalla kuitenkin toivoin, että olisin voinut lukea sen ennen sarjan katsomista. Luulen, että sarjan tapahtumat olisivat voineet aueta eri tavalla. Mutta hyvä näinkin, ja kirjaa lukiessa oli helppo loihtia henkilöt ja tapahtumapaikat mielen sopukoihin tv-sarjan perusteella.

Rikoskomisario Kari Sorjonen muutti perheineen Lappeenrantaan pääkaupunkiseudulta toiveinaan rauhallisempi työ ja enemmän aikaa vaikeasta sairaudesta toipuvan Pauliina-vaimon sekä Janina-tyttären kanssa. Mutta eipä Lappeenranta Sorjosta helpolla päästä, ja nyt hän joutuu perheineen pahempaan tilanteeseen kuin ikinä edellisessä työssään.

Sorjosen tytär Janina löytyy veneestä keskeltä Saimaata kädet kyynerpäitä myöten veressä. Samasta veneestä löytyy myös kuollut mies, ja veren Janinan käsissä todetaan olevan ko. miehen verta. Janina ei muista tapahtumista mitään, mutta hän on ainoa epäilty murhatapauksessa. Sorjonen ei tietenkään saa tutkia tapausta, vaan hänet määrätään toisiin tehtäviin. Janina alkaa jo itsekin epäillä itseään, mutta Kari Sorjonen uskoo tyttärensä syyttömyyteen ja käynnistää varjotutkimukset oikean syyllisen löytämiseksi. Tutkimusten tiimellyksessä Kari Sorjosen ongelmanratkaisukyky ja harvinainen muistikapasiteetti joutuvat todella koetukselle, samoin kuin perheen luottamus. Aika käy vähiin.
Edellisestä kirjasta ja tv:stä tutut poliisikollegat Lena ja Niko rientävät Kari Sorjosen avuksi - Kari pelasti edellisessä kirjassa Lenan tyttären. Korvaukseksi Lena päättää tehdä kaikkensa pelastaakseen Janinan. Lena on lempihahmoni sekä kirjassa että tv-sarjassa. Monessa liemessä keitetty piinkova poliisi, joka ei kaihda kyseenalaisiakaan keinoja poliisin työssä. Tarkoitus on kuitenkin aina hyvä.

Te jotka sarjaa katselitte, tiedätte tapahtumien kulun ja loppuratkaisun. Kirja kannattaa lukea, oli sitten katsonut sarjan tai ei, niin loistava ja koukuttavasti kirjoitettu se on. Ja voin taata, että jos luet kirjan  etkä ole sarjaa katsonut, varmasti haluat heti katsoa joka jakson. Vaikka tapahtumat noudattavat sarjan käsikirjoitusta, kirjaa ei malta laskea kädestään. Haluaisin kovasti tietää, ketkä kaksi kirjailijaa ovat salanimen J.M. Ilves takana. Minulla on omat epäilykseni....

Katarina Wennstam: Varjot

Kuvahaun tulos haulle katarina wennstam varjot
Otava, 2017

Wennstam on ollut yksi suosikeistani pohjoismaisen dekkarin genressä. Edellinen Wennstamin kirja Kivisydän sulatti sydämeni, ja odotukset olivat korkealla Varjojenkin kohdalla. Wennstamin kirjoissa painopiste on heikompien - lasten, naisten - puolella. Tässä kirjassa tapetilla on naisiin kohdistuva väkivalta. Kaikki muut väkivallan muodot ovat Ruotsissa vähentyneet, mutta naisiin kohdistuva lähisuhdeväkivalta ei. Kirjan mukaan Ruotsissa kuolee joka vuosi 16 naista lähisuhdeväkivallan seurauksena.

Nyt saavat pelätä ne miehet, jotka ovat syyllistyneet väkivaltaan naisia kohtaan. Neljän naisen naamioitunut joukko käy sellaisten miesten kimppuun, jotka ovat kärsineet tuomionsa väkivaltaisista teoistaan. Naiset kostavat teot tyyliin "silmä silmästä, hammas hampaasta", ja miehet joutuvat juuri samanlaisen väkivallan kohteeksi kuin mitä ovat itse naisilleen tehneet. Uhrit ja syylliset heittävät häränpyllyä. Naisten kostoiskut saavat sympatiaa osakseen, eikä lukijakaan oikein tiedä mitä ajatella. Nämä miehet ovat rangaistuksensa kärsineet, mutta ovatko ne olleet riittäviä ja oikeudenmukaisia?

Edellisistä kirjoista tuttu rikostarkastaja Charlotta Lugn alkaa selvittää kostorikosten sarjaa. Varjot eivät jätä jälkiä, kunnes tekevät kohtalokkaan virheen. Vai onko kyse sittenkään sattumasta? Puolustusasianajaja Shirin Sundin joutuu vaikean tehtävän eteen. Charlotan oma elämäntilanne on umpisolmussa, eikä Shirinilläkään mene yksityiselämässään kovin hyvin.

Kirja oli hienoinen pettymys, tai ehkä odotukset olivat liian korkealla. Takaumat olivat jotenkin irrallisen oloisia, olisi ollut mukava perehtyä kunkin kostajanaisen tarinaan hiukan syvemmälle. Nyt tapahtumat ikään kuin poukkoilivat ajasta ja paikasta toiseen. Loppuratkaisu kuitenkin kursi koko tarinan kokoon ja pelasti kirjan.


perjantai 31. maaliskuuta 2017

Liisa Laavola: Maaseudun rauhaa : ja muita harhaluuloja eläinten kanssa elämisestä

Kustannushd 2016

Tässä kirjassa pääosassa ovat eläimet: Kissat Siisseli, Pertti-setä ja Hipinä, koira Vilpus, Salama-hevonen, islanninhevosmummot Höntti ja Dalia, Pette-poni. Sekä kanoja, lampaita, vuohi, sikoja, lehmiä....jotka kaikki ovat isännälle ja emännälle rakkaita kotieläimiä. Huvin vuoksi hankittuja. Munia ja maitoa tulee kotitarpeiksi, ja possupojat joutuvat joulun tullen kinkuiksi. 

Jokainen eläin on persoona, ja kaikki onnistuvat aiheuttamaan isännälle ja emännälle ylimääräisiä rytmihäiriöitä. Kissa tuo sisälle elävän hiiren, jota sitten porukalla jahdataan. Hevoset pääsevät ruisjauhosäkille ja saavat ähkyn. Kettu pääsee kanalaan listimään kanoja. Hevoset ja lampaat karkailevat. Aitoja rakennetaan. Eläimissä on pomottajia ja alistujia, eikä kärhämiltä vältytä. 

Rakastan kirjojen kuvaliitteitä, ja tästä kirjasta sellainen löytyy. Sekä myös hauskoja mustavalkokuvia. 

Kaverukset
 
Miten erottaa joukosta isännän? Sillä on silmälasit
Kirja on riemukas pieni ahmaisupala, jota ei voi hymyilemättä lukea. Isäntäpariin on helppo samaistua, kun on itsekin joutunut kiperiin tilanteisiin eläinten, lähinnä koirien kanssa. Tässä kirjassa Vilpus-koira on se helpoin tapaus. 

Jyrki-isäntä pyrkii vähän rajoittamaan emännän intoa hankkia aina uusia ja uusia eläimiä. Mutta kun lehmä, possu tai hevonen ilmestyy taloon, on isäntäkin myyty ja innolla mukana eläinten hoitamisessa. Lypsämäänkin hän joutuu, kun Liisa-emäntä putoaa hevosen selästä ja elelee vähän aikaa käsi paketissa. 

Jokaisen maaseudun rauhasta haaveilevan tai siellä jo elävän kannattaa lukea tämä kirja, ennenkuin hankkii eläimiä "ilokseen". Kannattaa miettiä toisenkin kerran. Joskin ilo eläimistä voittaa riesat mennen tullen.

torstai 30. maaliskuuta 2017

Mari Jungsted, Ruben Eliassen: Tummempi taivas

Otava, 2015
Toisin kuin useimmissa Jungstedin kirjoissa tämän kirjan miljöönä oli Gran Kanaria eikä Gotlanti. Tämä miellytti minua, ihmistä jolla on ikuinen kaukokaipuu lämpimään. Tapahtumat ovat eksoottisia. Kaksi nuorta naistaa löytyy raa´asti murhattuna ja aseteltuna kuuluisien maalausten asetelmiin. Kuka on tämä taidetta tunteva murhaaja ja mikä on hänen motiivinsa? Saaren syrjäisellä rannalla sijaitsee joogakeskus Samsara Soul, joilla murhatuilla naisilla on yhteys. Karismaattinen joogaohjaaja Samsara ei Frank on epäiltyjen listalla. 

Kanarian poliisi rientää murhapaikalle päällikkönään  Diego Quintana. Sara Moberg on ruotsalainen toimittaja, joka on asunut saarella jo parikymmentä vuotta perheensä kanssa. Hän saapuu murhapaikalle pian poliisin jälkeen, eikä voi pitää näppejään erossa murhatutkimuksesta. Apunaan hänellä on lähetystön työntekijä Kristian, entinen poliisi, joka on menettänyt mahdollisuutensa tehdä poliisin työtä Ruotsissa virantoimituksessa sattuneiden traagisten tapahtumien seurauksena. Koska Quintanalla on lämpimiä tunteita Saraa kohtaan, hän saa sisäpiirin tietoja poliisilta helpommin kuin toimittajat yleensä. Toki Diego luulee, että Sara haluaa tietoja lehtijuttuja varten, mutta pian Sara ja Kristian ovat tapahtumien keskiössä. Työtoveruus muuttuu pian ystävyydeksi. 

Välillä palataan ajassa taaksepäin. Sillon päähenkilönä on nuori kanarialaisnainen Adriana sekä hänen poikansa David. Adriana menettää miehensä merelle ja jää kahden Davidin kanssa. Elämä ei ole helppoa, mutta Adriana pääsee aloittamaan uuden elämän. Kunnes hänen elämäänsä astuu Samsara eli Frank, ja Adriana rakastuu palavasti. Näin hänelläkin on yhteyksiä joogakeskukseen ja myös motiivi ainakin toiseen murhista. 

Luin kirjaa melkein puoleenväliin hiukan turhautuneena. Se ei ikäänkuin lähtenyt lentoon. Mutta sitten alkoi tapahtua, ja loppuosa oli niin jännä ettei kirjaa voinut laskea käsistään. Murhaaja paljastuu lukijalle jo hyvissä ajoin ennen loppuratkaisua, mutta se ei häirinnyt kirjan loppuosan tapahtumia, jotka vyöryivät melkoisella vauhdilla. Ja kuten hyvässä dekkarissa, tässäkin joku joutuu pahaan pulaan vielä ihan loppumetreillä.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita

Atena, 2016


 "Tämä kirja on täyttä faktaa ja fiktiota. Osa on tapahtunut minulle, osa tutuilleni, osa mielikuvituskavereilleni.
Varmaa on kuitenkin se, että kaikki on tapahtunut. Kerron asiat rehellisesti ja suoraan. Puhun paljon seksistä ja käytän härskejä sanoa.
Noin. Sinua  on varoitettu."

Siinä tulikin oikeastaan kaikki kirjan sisällöstä. Henriikka Rönkkönen on äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, ja hänen gradunsa käsitteli pornoa. Hän kirjoittaa suosittua sinkkublogia.

Kirjan kertoja on nuori nainen, joka on eronnut pitkästä parisuhteesta, eikä oikein tiedä, haluaako elää täysillä sinkkuelämää vai vakiintua. Niinpä hän yrittää vähän kumpaakin. Miehiä riittää yhden illan hoidoista hiukan pidempiin seurustelusuhteisiin. Sänkykamarijutut hän kertoo niin yksityiskohtaisesti, että juuri muusta ei kirjassa puhutakaan. Ja käyttää toden totta niitä härskejä sanoja. Kirja on siita huolimatta - tai ehkä juuri siksi - hauskaa ja viihdyttävää luettavaa. Kertoja ruotii miehiä säälimättömästi, odottaa viestiä yhden illan miehiltä jotka velvollisuudentuntoisesti pyytävät aamulla puhelinnumeroa vaikka eivät aiokaan ikinä soittaa. Joskus taas joutuu karistamaan epätoivoisia miehiä kannoiltaan. 

Kirjassa tavataan Nallekarhu, Mielikuvituspoikaystävä, Sielunparantaja, Peräreikämies, Herra Steriili, Karju, Pienimunainen mies ja Ystävämies. Puhutaan stalkkaamisesta, seksiäänistä ja häpykarvahelvetistä. 

"Ps. Elämä on semmonen, että jos pyrkii vastavirtaan koko ajan, lopulta uupuu jä päätyy rättiväsyneenä sinne, minne virta olisi vienyt jo aikoja sitten.

Pps.Olen edelleenkin sinkku. Älkää uskoko mitään neuvojani".

En tiedä jääkö varsinaisesti mitään paitsi, jos tämän kirjan jättää lukematta. Minäkin meinasin jättää, mutta luinpa kuitenkin. Eipä siinä mitään häviä jos lukeekin :)

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Mari Jungstedt: Kullan kallis

Otava,2016

Mari Jungstedt kuuluu ehdottomiin suosikkeihini pohjoismaisen dekkarin saralla. Kirjat sijoittuvat kauniiseen Gotlantiin. Komisario Anders Knutas on hyvin inhimillinen, ei mikään yli-ihminen niinkuin dekkareiden poliisit joskus. Hän kipuilee oman menneisyytensä kanssa. Nyt hänellä on vihdoin rinnallaan kollega Karin Jacobsson, jonka kanssa suhde on orastanut jo edellisissä kirjoissa. Mielenkiintoiseksi suhteen tekee se, että pari on yhdessä sekä työn merkeissä että vapaa-ajalla.

Kaunis ja perinteikäs maatila Gotlannin luonnonkauniissa ympäristössä on menossa myyntiin. Kiinteistövälittäjä Sanna Widding on menossa tutustumaan myytävään kohteeseen,  jonka omistaa perikunta, kolme sisarusta. Myynnissä on ristiriitaisuutta, mikä arveluttaa hiukan Sannaa. Sisaruksista Julia asuu tilalla ja harjoittaa lammastaloutta, eikä ole halukas myymään. Hänellä ei kuitenkaan ole varaa lunastaa sisarustensa osuutta tilasta. Sisaruksista sekä Marialla että Danielilla on akuutti rahantarve, ja kiire saada tila myytyä. Nuorin sisaruksista, Elias, on kuollut kymmenen vuotta aikaisemmin kiipeilyonnettomuudessa Chilessä. Tällä tutustumisreissulla Sanna tulee murhatuksi.

Pian toinenkin nuori nainen kuolee. Murha-ase on niin erikoinen , että tapaukset ovat selvästi saman tekijän käsialaa. Eivätkä kuolemantapaukset jää tähän. Kaikki tapahtumat tuntuvat liittyvän myytävään maatilaan. Julia alkaa saada outoja viestejä menneisyydestä.  Murhaaja on myös runollinen, sillä hän jättää jokaisen uhrinsa läheisyyteen Karin Boyen runonpätkän, jotka saavat poliisit entistä enemmän ymmälleen. Mitä murhaaja yrittää runoilla kertoa?

Kirja on niin sujuvaa luettavaa, että luin sen parissa illassa. Jungstedt johtaa taitavasti lukijaa kohti loppuratkaisua, mutta se on kuitenkin yllätyksellinen. Kunnon dekkarissahan ennen loppuratkaisua joku joutuu vakavaan vaaraan, ja pelastuu täpärästi. Tässäkään asiassa ei tullut pettymystä.

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Tiina Martikainen: Jäätyneet kasvot

Myllylahti, 2016

Tiina Martikaisen toinen dekkari, ihan kelpo sellainen. Pitääpä etsiä ensimmäinenkin käsiini ja lukaista sekin. Lukaisemisesta juurikin on kyse.Kirja on varsin "helppo"  luettava. Reilun kokoinen teksti ja sopivan mittaiset rivit. Tarinakin melko yksinkertainen ilman sivujuonia, edeten kronologisessa järjestyksessä. 

Poliisikoiranohjaaja Hanna Vainio on symppis, ihan tavallinen 16-vuotiaan tytön yksinhuoltajaäiti. Mira-tytär on helppo tapaus hänkin ilman sen kummempaa teiniangstia, joskaan pikku väittelyiltä äidin kanssa ei voi välttyä. Hannan miesystävä Erkki vaan vilahtaa kirjan alussa ja lopussa, ja jäi hyvin vieraaksi ja ulkopuliseksi. Muidenkin poliisien yksityiselämää vain sivutaan, ja kirja pysyttelee tiukasti itse tarinassa ilman sen kummempia hyppelyitä sivupoluille.

Suosikki"henkilöni" kirjassa oli poliisikoira Riina, joka on jälkisanojen mukaan ihan todellinen poliisikoira. Toisin kun kirjassa oikea Riina on erikoistunut ruumiskoiran tehtäviin.  Riina on ihan tavallinen vähän hömelö saksanpaimenkoira joka kuorsaa sohvalla tai auton perässä. Mutta kun se saa poliisikoiran liivit ylleen, se muuttuu yhtä rautaiseksi ammattilaiseksi kuin emäntänsä. 

Itse tarina oli makuuni ehkä liiankin yliampuva, ja tuntuu aika epätodelliselta ajatukselta, että tällaista voisi tapahtua jossain Karjalohjalla. Sinänsä lähtöasetelma on ihan uskottava. Nainen löytyy pahoin ruhjoutuneena talonsa uima-altaasta. Aluksi luullaan hänen kaatuneen viiniä nautittuaan, mutta ilmeneekin että Pirjo-rouva on tönäisty altaaseen väkivaltaisesti. Luonnollisin epäilty on tietenkin aviomies Harri, jonka on kuitenkin nähty istuvan ravintolassa koko illan ajan. Loppujen lopuksi kaikki roolit heittävät häränpyllyä, ja loppuratkaisu on varsin mielikuvituksellinen.

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Ulla Pihkala: Osasto 10 - toivoa ja taistelua

Otava, 2017

Professori Ulla Pihkala on lasten veri- ja syöpätautien erikoislääkäri. Hän toimi vuosina 1986-2013 HYKS:n lastenklinikan osasto 10:n osastonylilääkärinä. Kirjassa on runsaasti potilaskertomuksia, joissa on joko onnellinen tai surullinen loppu. Osasto kympillä on käyty kiivaita taisteluita lasten syöpätauteja vastaan, ja vaikka tilanne on näyttänyt todella pahalta, on moni taistelu voitettu. Ja sitten on niitä tarinoita, joissa ei käy niin hyvin, silloin tehtävänä on rehellisesti lapsen ymmärryksen mukaan kertoa missä mennään, lievittää kipua ja tehdä kuolemasta lempeä ja turvallinen. 

Kirja ei ole mitään sosiaalipornoa, se on tekstiltään melko kliininen ja osittain lääkärikieltäkin. Varsin mielenkiintoisesti Pihkala osaa kuvata hoitokeinoja ja niiden kehittymistä vuosien varrella. Vaikka tilanne näyttäisi toivottomalta, kaikki kivet käännetään pienen potilaan hengen pelastamiseksi. Lasten hoitaminen on pitkälti myös vanhempien hoitamista, ja sen lisäksi että lääkäri osaa työnsä, hänellä on oltava myös sosiaalisia taitoja ja sydäntä puhua asioista lempeästi mutta silti niiden oikealla nimellä. Ulla joutuu myös välillä taistelemaan vanhojen jäärien kanssa siitä miten ennen on hoidettu ja miten nyt tulisi hoitaa. Ulla on sitkeä ja jäätävän asiantunteva, ja pistää vastaanhangoittelijoille jauhot suuhun. Vanhemmatkaan eivät aina ole helppoja, ja ääritilanteissa joudutaan ottamaan lapsi tilapäisesti huostaan, että hyvä hoito voidaan toteuttaa. 

Kirjoittaja on todella asiantunteva ja saanut oppia myös Yhdysvalloissa. Hiukan kirjassa häiritsi kirjoittajan omanarvontunto ja itsensä ja osaamisensa korostaminen. Toisaalta hän kyllä kehuu vuolaasti myös muita osasto kympin hoitajia ja lääkäreitä - mutta ei kaikkia. Kirja on niin asiatekstiä, että sitä lukiessa ei tullut tippa linssiin. Mutta niin kiinnostava se on, että sitä oli vaikea laskea kädestään. Valoisa kirja raskaasta aiheesta.

torstai 23. helmikuuta 2017

Annamari Marttinen: Mistä kevät alkaa

Tammi, 2005

Pidän kovasti Annamari Marttisen kirjoista, joten halusin palata tähän vanhempaan tuotantoon. Mistä kevät alkaa -kirjan olen lukenut aiemmin, mutta halusin nyt lukea sen uudestaan. Tarina on hyvin uskottava ja todentuntuinen elävän elämän kuvaus, jossa kolmen sukupolven naisen kipuilevat kukin omassa elämäntilanteessaan.

Leila järjestää tyttärensä Kian ylioppilasjuhlia ja yrittää samalla huolehtia dementoituneen äitinsä Helenan asioista. Helenan sairaus on edennyt siihen pisteeseen, että omassa kodissa asuminen ei enää onnistu. Leilan aika ja voimat eivät oman opettajantyön ohessa meinaa riittää äidistä huolehtimiseen, joten huoli ja syyllisyydentunteet ovat voimakkaat. Samalla Leila on katkera kauempana asuvalle Päivikki-siskolle siitä, että joutuu yksin vastuuseen äidistä. 

Lakkiaisten jatkot vietetään Leilan ja Antin mökillä koko luokan kesken. Leila kuvittelee mielessään, miten tytöt istuvat mekoissaan keinussa kuohuviinilasit kädessään ja laulavat Gaudeamusta. Totuus juhlista on tietenkin toisenlainen, ja illan tapahtumat muuttavat Kian elämää sekä äidin ja tyttären suhteita.

Mielenkiintoisin osuus kirjassa on mielestäni Helenan ajatukset ja päänsisäinen elämä, jota Annamari on onnistunut kuvaamaan uskottavasti. Miten pelottavaa on kun ei tiedä eikä muista, ja tutukin ihmiset muuttuvat vieraiksi. Miten painajaismaiselta hyvää tarkoittavien ihmisten käytös tuntuu dementoituneen mielessä. Äidin ja tyttären roolit vaihtuvat, ja myös Kia on hiukan hukassa kun rakas mummi ikäänkuin lakkaa olemasta olemassa, vaikka fyysisesti onkin paikalla. 

Kirjan Leilaan on helppo samaistua. Hän tekee parhaansa omien voimiensa äärirajoilla, ja samalla kipuilee oman ikääntymisensä ja lapsen aikuistumisen kanssa. Tavallinen tarina, ja niin tosi monen meidän kohdalla. Pidin kovasti.

Tuija Lehtinen: Ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta

 
Tuija Lehtinen ja Otava, 2016
Tuija Lehtinen on kiistaton viihteen kuningatar Suomenmaassa, eikä petä tässä uudessa kirjassakaan. Helmi on nuori nainen, joka aikansa maailmalla matkaoppaana ja muissakin töissä kierrettyään saa hoitaakseen Divarin Helmen,  äitinsä ja isäpuolensa vanhojen tavaroiden liikkeen. Hän alkaa innoissaan uudistaa liikettä ja laajentaa liikeideaa. Samaan aikaan hän muuttaa kimppäkämppään kolmen muun sinkkuihmisen kanssa, jotka kaikki ovat omalla tavallaan outoja, eikä yhteentörmäyksiltäkään vältytä.

Lehtisen tuttuun tapaan miehiä pyörii Helmin ympärillä useitakin, ja sänkypuulhiakin harrastetaan. Itse en katsele edes Huutokauppakeisaria televisiosta, ja antiikkiesineiden maailma on muutenkin minulle vieras miljöö, joten siltä osin kirja ei napannut samalla lailla kun aiemmat Lehtisen kirjat. Kirjan henkilöt olivat ehkä liiankin kärjistettyjä, kuten räväkkä mummo ja Helmin äiti, joka salailee Helmin syntyperää. Myös Ville-veli on hyvin stereotyyppinen lusmuileva, bändinsä kanssa touhuileva sottapytty. Loppuratkaisu ei ollut mitenkään yllättävä, mutta kaiken kaikkiaan kirjasta jäi hyvä mieli.

lauantai 18. helmikuuta 2017

Eija Piekkari: Tappava talo

Myllylahti, 2016

Kirja alkaa hautajaisista. Nuori pariskunta Emmi ja Tuomas ovat menehtyneet auto-onnettomuuden seurauksena. Emmillä ja hänen ystävillään Sonjalla, Kirsillä, Reetalla ja Inarilla on ollut tapana kokoontua tyttöjen iltaan aina silloin tällöin. Sonja on kuitenkin alkanut käyttäytyä omituisesti käytyään jonkun totuutta etsivän lahkon kokouksessa. Hän on alkanut vaatia ystäviään tilille ja tunnustamaan vanhoja asioita totuuden nimissä. 

Hautajaisten jälkeen Sonja löydetään kuolleena, murhattuna lähimetsästä. Edellisistä kirjoista tuttu rikosylikonstaapeli Kristiina "Krisse" Elo kumppaneineen alkaa tutkia tapausta. Toinenkin nuori nainen kuolee, ja poliisit miettivät, onko Sonja ollutkin väärä kohde ja onko talossa, jossa Sonja on asunut, jotain, jonka tappaja haluaa. 

Samaan aikaan Krissen kotikulmilla vanhuksia työnnetään kepillä ojaan ohiajavasta autosta. Krisse miettii, onko asialla joku nuorisoporukka jolla on tällainen sairas tapa huvitella, vai liittyykö asia jotenkin murhiin ja tarkoituksena onkin pelotella häntä?

Sonjan ystävien taustalta löytyy salaisuuksia, joita Sonja on painostanut heitä tunnustamaan ja pyytämään anteeksi. Onko Sonja mennyt painostuksessaan liian pitkälle?

Kirjan alussa on luettelo henkilöistä, mikä on hyvä juttu. Jotenkin tuntuu, että Krissen lähipiirissä on liikaa henkilöitä, jotka on ikäänkuin ympätty sinne väkisin, että saataisiin myös sivujuonta tapahtumille. Poliisiaseman tutkintasihteeri Riikka on mielenkiintoinen tapaus, isänsä ja äitinsä kanssa aikuiseksi kasvanut nainen, joka harjoittelee itsenäistä elämää mutta on niin pumpulissa kasvanut että maailman kierous jää häneltä huomaamatta, ja häntä on helppo huijata. Riikan vahvuus on valokuvamuisti, jota tarvitaan usein poliisitutkinnassa. 

Piekkarin kirjojen suola on minulle henkilökohtaisesti tutut tapahtumapaikat. Kirjoja on mielenkiintoista lukea, kun voi hahmottaa, missä milloinkin mennään ja murhaajakin käy ruokaostoksilla koti-Salessa. Piekkari on mielestäni parantanut otettaan tässä viimeisimmässä kirjassaan ja sitä oli mukava ja viihdyttävä lukea.

tiistai 14. helmikuuta 2017

Tuula T. Matintupa: Maan ääniä

Mäkelä, 2016
Ylikonstaapeli Alina Mänty on jotenkin symppis. Hän asustelee vuokralla pienessä mökissä maalla. Alinalla on lettikampaus, joka hänen mielestään syö hänen uskottavuuttaan poliisina, joten hän päättää leikata hiuksensa. Tuloksena on vallaton kiharapehko. Monissa dekkareissa naispoliisi on kuvattu raudanlujaksi ammattilaiseksi, joka syö miespoliiseja aamupalakseen. Alina on jotenkin erilainen, hauras ja syvästi inhimillinen. Ja hauska. Toivon kovasti, että hänen alkava romanssinsa naapurin nuoren isännän Samulin kanssa vahvistuu elämänkumppanuudeksi. 

Viljavainiontiellä asukkaat ovat kauhuissaan. Nuori tyttö, Ilona seurustelee salaa vanhemmiltaan epäsopivan miehen kanssa. Hänet löydetään lenkkipolun varrelta murhattuna. Perheenäiti Noora on muuttunut pöhöttyneestä alkoholisti-pillerististä hoikaksi ja hehkeäksi naiseksi. Alkoholistivuosien ja pillerikierteen vuoksi Noora on menettänyt oikeutensa toimia sairaanhoitajana. Perheen nuornimmainen Eetu on Nooran alkoholinkäytön vuoksi syntynyt FAS-lapsena, ja on elävä muistutus Nooralle siitä, mitä hänen alkoholinkäyttönsä on saanut aikaan. Eräänä iltana Noora ei palaa iltalenkiltään. 

Alina työtovereineen tutkii rikoksia. Ei kai voi olla sattumaa että kaksi naista murhataan samalla lenkkipolulla viikon välein? Onko liikkeellä sarjamurhaaja, vai löytyykö jokin yhtymäkohta tapausten välillä? Viljavainiontien asukkaista jotkut ovat varsin kummallista porukkaa. Yksin asuva, romuluinen Saara ei ole puhunut vuosikausiin kenellekään. Saara on kuitenkin kaikkea muuta kuin tyhmä ja yksinkertainen. Frans ja Silja ovat iäkkäät sisrukset. Frans vihaa Nooraa, koska syyttää tätä Laina-vaimonsa kuolemasta. Entä onko Nooran raamikkaalla personal trainerilla osuutta asiaan?

Mielestäni Matintupa parantaa otettaan kirja kirjalta. Mitään henkeäsalpaavia jännityksen hetkiä ei pääse kokemaan hänen kirjojaan lukiessaan. Ihan laadukasta ja viihdyttävää lukemista kuitenkin. Välillä puhuu "Maan ääni" murhaajan suulla.

torstai 19. tammikuuta 2017

Outi Pakkanen: Peili

Otava, 2016

Kirjan kannessa on alaotsikko: "Anna Laine -dekkari". Kirjassa kuitenkin Anna Laine on sivuosassa, ja hiukan mietityttää onko tämä dekkari vai ei. Ei murhia, ei verta, ei rikoksen selvittämistä. Psykologista jännitystä kylläkin, ja paljon ihmissuhdedraamaa ja kipeitä asioita. Ikääntymistä, lapsettomuutta, uusperheen kuvioita. 

Jussi Paronen on järjestänyt elämänsä hyvin. Vaimo Elisabeth eli Lillan on vanhaa, suomenruotsalaista, sivistynyttä ja äveriästä sukua. Lillan pyörittää harrastuksenomaisesti pientä liikettään, lahjatavarakauppaa missä on myös pieni kahvionurkkaus. Jussi tekee uraa ja nauttii appiukon perinnöstä ja Lillanin suvun rahoista, haaveileepa hän poliittisestakin urasta. Jussilla on ensimmäisestä avioliitostaan tytär Helmi, jonka yksinhuoltajuuden hän on saanut ex-vaimo Jutan holtittoman elämän vuoksi. Lillan ei voi saada omia lapsia ja rakastaa Helmiä kuin omaansa, kutsuu itseään mammaksi ja huolehtii kaikista Helmin asioista, niin että Jussi saa keskittyä työhönsä. Lillanin äiti Greta on suvun matriarkka, joka hemmottelee myös Helmiä mutta hänellä on myös perhettä kohtaan asenne: Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. 

Jutan äiti, Helmin biologinen isoäiti Violetta Lilja kipuilee oman vanhenemisensa kanssa. Violetan tytär, Helmin äiti Jutta ei ole juuri pitänyt tyttäreensä yhteyttä, ja sen myötä myös Violetan yhteys Helmiin on katkennut. Hän kaipaa tyttöä kovasti. 

Jutta alkaa hiljalleen saada sekaista elämäänsä järjestykseen, ja haluaa Helmin takaisin elämäänsä. Jussin mielestä se on ok, mutta Lillan ei asiaa meinaa niellä, ja vielä vähemmän "bonusisoäiti" Greta. Sitten Helmi katoaa.

Anna Laine on tarinassa ikäänkuin sivustakatsojana. Edellisessä Pakkasen kirjassa Helle Anna alkoi seurustella ihanan Jyrin kanssa, ja pari on edelleen yhdessä. Jyri ja hänen Eljas-poikansa ovat ihanasti sekoittaneet Annan elämän ja asunnon, eikä se aina ole helppoa vuosia yksin eläneelle Annalle. Onko Anna valmis sekoittamaan elämäänsä (ja Justus-mäyräkoiran elämää) vielä lisää Jyrin vuoksi. Annan osa tarinassa on siis pienehkö, mutta välillä tiet kohtaavat Helmin ja Lillanin kanssa. 

Pidän Annasta, ja toivon että seuraavassa kirjassa hän olisi isommassa osassa. Ja toivon hartaasti, että Jyri ja Eljas olisivat vielä mukana kuvioissa.

torstai 12. tammikuuta 2017

Eija Piekkari: Kuolema kutsuu katsomoon

Eija Piekkari on minulle jäänyt hieman tuntemattomammaksi kirjailijaksi kotimaisen dekkarin genressä. Tämä kirja on jo kahdeksas rikosylikonstaaperi Kristiina Elosta kertova dekkari. Jonkun lienen aikaisemmin lukenut, mutta mitään mielikuvaa ei lukemastani ole jäänyt. Piekkarin kirjoista tekee mielenkiintoisia se, että ne sijoittuvat tänne kotinurkille, Lahteen, Hollolaan ja Hämeenkoskelle. Tässäkin kirjassa mökkeillään Pääjärven rannalla ja Lahden Radiomäeltä löytyy ruumis. 

Elina ja Sanna sopivat viettävänsä naisten iltaa mökkeillen Pääjärven rannassa. Kuinka ollakaan, Sanna kolaroi autonsa eikä pääsekään mökille. Elina ottaa pari lasia viiniä ja sytyttää tulen takkaan. Aamulla Elina löydetään mökiltä häkään kuolleena. Sanna ei usko itsemurhateoriaan eikä vahinkoon. Elina kun oli pedanttisen tarkka takan peltien sulkemisesta. Joku muu on sulkenut pellit Elinan nukkuessa. Ainoa, kenen kanssa Elinalla on ollut riitaa on aviomies Saku Mäki, työtön myyntiedustaja. Saku tuntuu suhtautuvan Elinan kuolemaan liiankin hyväksyvästi.

Kuolemantapausta seuraa toinen, josta ei ole epäilystäkään, etteikö kyseessä ole murha. Kun vielä kolmaskin nainen löytyy kuolleena, Krisse kumppaneineen alkaa selvittää yhteyttä kuolemantapausten välillä. Myös motiivi on hämärän peitossa, isot rahat vai sittenkin mustasukkaisuus?

Kirjassa ehkä poliisitutkimus jää sittenkin taka-alalle, paljon pyöritään Krissen perheen ja kyläläisten elämän ympärillä. Henkilöitä on jotenkin liiankin paljon, osa liittyy tarinaan, osa jää jotenkin irrallisiksi, kuten Ojantaustat ja Kasolan veljekset. Minua häiritsi kirjassa jopa niinkin epäolennainen asia kuin etunimet. Kenen nelikymppisen naisen etunimi on Pinja ja nelikymppisen miehen Veeti? Itse tarina oli ihan ok, siihen pääsi hyvin mukaan ja potentiaalisia syyllisiäkin sai pyöritellä mielessään ihan oikeasti. Joskin loppuratkaisun olisin itse kirjoittanut kirjaan vähän toisin, ihan  uskottava se ei ollut.

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Suvi Piiroinen: Pahaa parempi

Myllylahti, 2016
Suvi Piiroisen esikoiskirja ja uuden dekkarisarjan aloitus. 9-vuotias Mia katoaa liikuntakerhon jälkeen. Poliisilla ei ole ainuttakaan johtolankaa, mutta pian alkaa tulla vihjeitä tuntemattomasta. Joku tietää jotain Mian katoamisesta, mutta luultavasti hänellä ei ole puhtaita jauhoja pussissaan, kun haluaa pysytellä tuntemattomana. 

Mian äidillä on hiukan arveluttava lisätyö - liittyykö Mian katoaminen jotenkin äidin työhön ja asiakkaisiin? Äiti Mirinda on kuitenkin epätoivoinen ja etsii tyttöään kuumeisesti. Hän kiinnittää Mian kuvia kaupungille ja kyselee hänestä kadulla kulkijoilta. 

Kirjassa tutustutaan rikostutkija Rob Peuraan, jonka perhe-elämää myös kirjassa seurataan. Mian kohtalo koskettaa erityisesti Robia, sillä hänen tyttärensä on Mian koulutoveri ja saman ikäinen kuin Mia. Toinen tuttavuus on rikostutkija Väinö Rossi, joka viettää epäterveellistä, yksinäistä elämää ainoana kumppaninaan kissa nimeltä Kissa. Molemmat olivat mukavia tuttavuuksia ja kiva juttu että heitä saamme seurata seuraavissakin kirjoissa. Kaiken kaikkiaan mielestäni erittäin onnistunut esikoiskirja, ja varmasti tulen lukemaan Suvi Piiroisen seuraavatkin kirjat.

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Nicholas Evans: Kylmät vuoret

Ws Bookwell Oy, 2005
Kirja alkaa tapahtumalla, jossa kaksi extreme-hiihtäjää löytää Montanan vuorilta jäätyneen nuoren naisen ruumiin. Nainen tunnistetaan Abbie Cooperiksi, joka katosi pari vuotta sitten murhasta etsintäkuulutettuna.

Alun jälkeen palataan aikaan ennen Abbien kuolemaan, onnelliseen perhe-elämään. Perhe viettää yhteistä lomaa kuten muinakin vuosina, mutta tällä lomalla tapahtuu jotain sellaista, joka johtaa perheen hajoamiseen. Isä Ben kohtaa uuden rakkauden ja jättää perheensä. Abbie on katkera isälleen. Hän lähtee opiskelemaan, ja ajautuu ekoterroristien porukkaan. Porukan pomo on Rolf, ja hänen kelkkaansa hypättyään Abbie ajautuu yhä syvemmälle tuhotöihin. Erään sellaisen seurauksena kuolee mies, ja Abbie ja Rolf joutuvat painumaan maan alle. 

Olen pitänyt kovasti aikaisemmin lukemistani Evansin kirjoista. Tämä ei ehkä yllä ihan muiden tasolle, mutta nautin silti kirjan lukemisesta. Kirjan tyylilajia on vaikea määritellä, siinä on paljon ihmissuhteiden kuvausta, kun koko perhe kipuilee avioerosta, ja isä Ben yrittää tasapainoilla entisen ja uuden perheen välillä. Kirjan lopussa tarina kuitenkin kääntyy jännityksen puolelle, kun edetään Abbien kuolemaan johtaneisiin tapahtumiin. Evansin kirjojen ehkä parasta antia ovat luontokuvaukset, joilla luodaan puitteet tarinoille. Lukija voi ikäänkuin nähdä silmissään tapahtumapaikat ja eläytyminen itse kertomukseen saa näin uutta syvyyttä.