tiistai 26. huhtikuuta 2016

Alice Kuipers: Terveisin äiti

Otava, 2008 suom. Katariina Kaila

Sunnuntaiaamuni ahmaisupala. Kirjan lukemiseen kului noin tunti. Sen sisästämiseen paljon kauemmin. 

Kirja kertoo ajasta ennen tekstiviestejä ja sen tekstit ovat pelkästään äidin ja Clairen toisilleen jääkaapin oveen jättämiä lappuja. Muuta kerrontaa ei ole. Näissä lapuissa kuljetaan pitkä tie yhteistä matkaa, joka loppuu ennen aikojaan.

Alice on 15-vuotias koululainen. Hän asuu yksinhuoltajaäitinsä kanssa.Hänen elämäänsä kuuluu myös poikaystävä ja muuta säpinää,  paras ystävä Emma, pupu Peter. Isä asuu muuallla mutta on läsnä Clairen elämässä. 

Äiti on kiireinen kätilö, joka on vähän kotona. Lappusten avulla viestitellään, riidellään, pyydetään anteeksi. Kun äiti sitten sairastuu rintasyöpään, lappusten sävy muuttuu. Tulee kuva, että äiti haluaa säästää tytärtään ikäviltä tosiasioilta. Clairea se harmittaa ja suututtaa.

Kirja nostaa pintaan ajatuksia ja ehkä myös kyyneleitä. Luulen, että tätä elämäntilannetta läpikäyviä äitejä ja tyttäriä se voisi auttaa käsittelemään asioita. Se kun on niin paljon helpompaa pikku lappusten avulla kuin kasvotusten. Jotenkin minulle jäi tunne, että äiti ja Claire ehtivät jutellakin, paljon. Kirjan loppu oli surullisuudestaan huolimatta valoisa.

Anna Karolina Larsson: Sinulle ei jää ketään

Sinulle ei jää ketään
Minerva 2016, suom Jänis Louhivuori

Itsenäinen jatko-osa Paviaanivarkaus-kirjalle. En ole Paviaanivarkautta lukenut, mutta varasin sen heti tämän luettuani. Hurjaa luettavaa, mutta todella koukuttavaa tekstiä.

Tukholmaan on rantautunut ns. kannibaalihuume, joka yhdessä kortisonivalmisteen kanssa saa ihmiset tekemään järkyttäviä tekoja rakkailleen. Täytyy myöntää, että alkusivuilla hiukan oksetti, ennenkuin sain ulkoistettua kirjan tapahtumat kirjan sivuille. Hulluinta on, että huumesurmien tekijät ovat ihan tavallisia perheenäitejä ja -isiä tai muuten vaan sellaisia, joilla ei ole minkäänlaista päihdetaustaa. Näyttää siltä, että joku taho käyttää näitä henkilöitä kostonsa välikappaleena ja pumppaa heidät täyteen huumetta ja kortisonia. Siihen viittaa sekin, että jokaiselta surmapaikalta löytyy samansisältöinen viesti.

Hengenvaarallista huumetta levittää mafiapomo Milorad Karljevic. Nuori rikospoliisi Amanda Paller soluttautuu Kraljevicin lähipiiriin saadakseen tämän kiinni huumekaupoista. Amandan toimet eivät nekään ihan kestä poliisin suurennuslasia, mutta tarkoitus pyhittää keinot. Amandalla tuntuu olevan salaisuuksia joka suuntaan, nyt kun hänen entinen poikaystävänsä, arabi Adnan Naismi palaa Tukholmaan piileskeltyään useita vuosia poliisinmurhasta ulkomailla. Adnanilla on kalavelkoja sekä mafian että Amandan suuntaan, ja hän on päättänyt pelastaa maineensa. 

Paviaanivarkaus odottelee jo kirjahyllyssäni, ja aion tarttua siihen heti kun mahdollista. Lukukokemusta ei haitannut, vaikka tässä kirjassa esiintyvät tiettävästi edellisestä kirjasta tutut henkilöt. Pidän itseäni aika paatuneena dekkarien lukijana, mutta tämä oli taas sitä ei-suositella-herkille-lukijoille -kamaa. Ihan oikeasti. Silti kirja oli syvästi inhimillinen erilaisine ihmiskohtaloineen. Mitä on rakastaa sellaista jota ei saisi normien mukaan rakastaa, millaista on rakastaa lasta jota ei saisi rakastaa omanaan, millaista on toivoa lasta ja jäädä lapsettomaksi. Amandan poliisiarki pienten kaksosten yksinhuoltajana eii ole ihan mutkatonta. Amandan hahmo herätti minussa ihailua, hän on rohkea työlleen omistautuja, rehellinen rakkaudessa ja lapsilleen oikea leijonaemo.

maanantai 18. huhtikuuta 2016

Paula Hawkins: Nainen junassa

Nainen junassa
Otava, 2015 suom Oona Timonen
Tartuin tähän kohukirjaan hiukan sillä asenteella, että kai tämä pitää lukea kun siitä niin paljon puhutaan. Kirja vei kuitenkin mukanaan jo ensimmäiseltä sivulta lähtien. Se on trilleri vailla vertaa, mutta myös tavattoman koskettava ihmiskohtaloissaan.
Rachel on luuseri kaikilla mittapuilla.Hän juo liikaa ja on juomisensa vuoksi menettänyt miehensä ja työpaikkansa. Rachel asuu ystävättärensä Cathyn nurkissa "väliaikaisesti", joskin väliaikaisuus on venähtänyt. Cathy yrittää kontrolloida Rachelin juomista siinä onnistumatta. Rachel puolestaan salaa työpaikan menetyksen Cathylta, ja matkustaa joka aamu samalla  paikallisjunalla Lontooseen "töihin".

Rachel alkaa seurata radanvarsitalon pariskunnan elämää junan ikkunasta käsin. Samalla kadulla on myös Rachelin entinen kotitalo, jossa Rachelin entinen mies asuu uuden vaimonsa ja pienen tyttärensä kanssa. Rachel ei ole päässyt irti menneisyydestään, vaan ikävöi ex-aviomiestään ja soittelee ja tekstailee tälle jatkuvasti, partioipa joskus entisellä kotikadullaankin. Rachel keksii radanvarsitalon pariskunnalle nimet ja kuvittelee heille täydellisen elämän. Kerran hän kuitenkin näkee jotain, mitä ei olisi halunnut nähdä. Pian sen jälkeen pariskunnan nainen katoaa.

Pahaksi onnekseen Rachel on ollut katoamisyönä noissa maisemissa, humalassa toiveinaan tavata ex-miehensä. Rachel tietää nähneensä jotain tapaukseen liittyvää, mutta muistikuvat ovat humalatilan vuoksi hatarat, filmi on osittain täysin poikki. Jotain Rachel kuitenkin tietää ja kertoo tietonsa poliisille. Hän tulee kietotuneeksi tapaukseen yhä pahemmin, eikä lopulta ole itsekään turvassa. 

Tarinan lopussa on sellaisia vaiheita, joita lukija ei ikinä olisi voinut kuvitella, eikä kukaan varmaan pysty arvaamaan loppuratkaisua ennalta. Rachel on sellainen henkilökuva, jota tulee ikävä, ja kirja oli pakko lukea loppuun viikonlopun aikana, vaikka olisi ollut paljon muutakin tekemistä.

lauantai 16. huhtikuuta 2016

Katarina Wennstam: Kivisydän



    
    Otava, 2016, suom. Kristiina Kivivuori

Itsenäinen jatko-osa Wennstamin Petturi-kirjaan ja trilogian toinen osa. Kirja käynnistyy dramaattisesti, kun vanhemmat Andreas ja Pernilla Björling kiidättävät puolivuotiasta Gloria-vauvaa solnalaiseen Astrid Lindgrenin lastensairaalaan. Vauva kouristelee, ja vaivoin hengittää. TT-kuvat paljastavat massiivisen aivoverenvuodon.Sairaalassa yritetään selvittää, mitä on tapahtunut. Onko Gloria pudonnut hoitopöydältä tai sitteristä, vai onko tapahtunut onnettomuus?  Lääkärit toteavat, että Gloria kärsii Shaken Baby -syndroomasta eli ravistellun vauvan oireyhtymästä. Hänen ennusteensa on huono. Gloria huostaanotetaan kiireellisesti, ja hän jää nukutettuna sairaalaan.

Glorian tapausta alkaa selvittää rikostarkastaja Charlotta Lugn, johon tutustuimme trilogian ensimmäisessä kirjassa. Charlotta on lesbo ja onnellisesti naimisissa Agnetan kanssa. Charlotan ja Agnetan suhdetta vaikeuttaa Charlotan kipeä äitisuhde, joka Charlotan pitäisi ottaa työn alle nyt kun äiti on parantumattomasti sairas. Edellisessä kirjassa tutustuimme  myös oikeusavustaja Shirin Sundiniin, josta tulee Glorian edunvalvoja. Syyttäjänä toimii Theodor Dahgren. Shirinin ja Theodorin yhteistyö ei ole pelkästään ongelmaton työsuhde. Molemmat ovat tahollaan naimisissa. Shirin on taustaltaan iranilainen mutta sisällä ruotsalaisessa yhteiskunnassa sekä oman työnsä että miehensä, hammaslääkäri Fredrik Sundinin kautta. Shirin veli Darius ajaa taksia, ja tuntee huonommuutta menestyvän sisarensa vuoksi. Kirjoissa valotetaan myös iranilaista suku- ja perhekulttuuria.

Björlingit ovat myös hyväosaisia, ja asuvat luksustalossa, joka tosin on pahasti kesken. Tutkimuksissa selviää, että perhe asustelee puolittain rakennustyömaalla ja laskujakin näyttää kertyneen. Peitetarinaksi Glorian vammoille perhe sepittää kolarin, jossa tytön pää on retkahtanut. Tutkimuksissa selviää kuitenkin, että auton kolhu on tullut sorakasaan peruutuksesta eikä suinkaan peräänajosta. Epäilyksenalaisina ovat vanhempien lisäksi pojat Max ja Isac, isoäiti Kerstin sekä lastenhoitaja Lovisa.

Kirjassa on autenttisen oloisia kuulustelupöytäkirjoja ja oikeudenkäyntiä kuvaillaan myös perusteellisesti. Minua nämä osiot kiinnostivat, mutta lukijasta riippuen saattavat tuntua myös pitkäveteisiltä. Syyttäjän, todistajien ja puolustusasianajajan taidot ja puhelahjat tuntuvat ratkaisevat, kuka tuomitaan vai tuomitaanko ketään. Ja sairaalassa pieni Gloria tekee kuolemaa.

Riipaiseva ja surullinen tarina lapseen kohdistuvasta väkivallasta. Wennstamin kerronta on kaunista ja inhimillistä. Pidin kirjasta kovasti.


maanantai 11. huhtikuuta 2016

Mons Kallentoft: Viides vuodenaika

WSOY 2014, suom Laura Beck



Malin Fors -dekkari , joka on jäänyt minulta epähuomiossa lukematta. Maria Murvallin tapaus, joka ei ole antanut Malinille rauhaa, saa jatkoa. Maria on vaipunut omaan maailmaansa ja puhumattomuuteen koettuaan asioita, joiden pahuutta ei voi edes ajatella. Nyt Marian olisi tärkeää alkaa puhumaan, sillä muitakin naisia on jotunut kokemaan hänen kohtalonsa. Osa naisista on löydetty kuolleina, osa on vaipunut samanlaiseen mykkyyteen kuin Maria, kykenemättömänä kertomaan kokemistaan kauheuksista.


 Olinko minä tässä talossa? 
Olimmeko me täällä, minä ja Maria?
Kuuluvatko meidän kohtalomme yhteen? Eivätkö kaikkien maailman ihmisten kohtalot kuulu yhteen?
Mutta miten me tietäisimme, olimmeko täällä?Sinä näit minun vammani, Malin, näit Marian vammat. Sellaiset vammat pyyhkivät kaiken mielestä pois.



Malin suhtautuu työhönsä maanisella innolla.  Malin "kuuntelee tutkinnan ääniä". Hänelle myös puhuvat uhrit, joiden hyväksi hän ei enää voi tehdä muuta kuin etsiä syylliset. Ja pyrkiä estämään uudet uhrit. Huudot Malinin päässä kertovat, että uusia uhreja on tulossa, naiset kärsivät ja huutavat tuskaansa. Malinilla on kiire etsiä uhrit ja syylliset ja tehdä loppu järkyttävästä väkivallasta.



Kallentoftin kirjat ovat oikeastaan liian hirveitä ja silti niitä ei voi päästää käsistään. On pakko lukea vielä sivu tai pari, tai seuraava luku. Malin ja poliisiparinsa Zeke sekä muut poliisit käyvät tutkinnan ohessa läpi oman yksityiselämänsä solmuja. Malinille huutelee viinapiru aina välillä, joskin tässä kirjassa hiukan vaimeasti. Malinin huomiosta kilpailevat opiskelijatytär Tove sekä miesystävä Peter - lääkäri, joka haluaisi lapsen Malinin kanssa. Mutta mitä Malin itse haluaa? Onko hänestä enää äidiksi?


Järkyttävien raakuuksien vastapainoksi kirjan teksti on lähes lyyrisen kaunista. Malinilla on kuudes aisti, ja uhrit kertovat hänelle tarinaansa tuonpuoleisesta. Kaikkein herkimmille lukijoille kirja ei sovi. 

Oikeus olla ihminen on ansaittava. Sekä elämässä että kuolemassa. Olen tuntenut Jessican joskus lähelläni. Me lohdutamme toisiamme. Me leijumme vapaana avaruudessa joka kuuluu vain meille. 
Me autamme toisiamme nujertamaan pelon. Yksinäisyyden. Kaipuun saada elää vielä.  

sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Belinda Bauer: Hautanummi

Karisto, 2011

Belinda Bauerin esikoisdekkari. 

" En missään vaiheessa suunnitellut, että Hautanummesta tulisi rikosromaani. Siitä piti tulla pieni tarina pienestä pojasta ja hänen isoäidistään. Sain idean kertomukseeni nähdessäni televisiossa haastattelun äidistä, jonka lapsi oli kauan sitten murhattu. Aloin pohtia, miten uhrinsa tappavien pedofiilien rikokset vaikuttavat ihmisiin vuosien, vuosikymmenten ja jopa useiden sukupolvien ajan."

Näin kirjoittaa Belinda Bauer kirjan jälkisanoissa. 12-vuotiaan Stevenin eno on murhattu lapsena. Enon sisar, Stevenin äiti elää äitinsä ja kahden aviottoman poikansa kanssa nummien lähistöllä. Sieltä on löytynyt aikanaan usean pedofiilin uhrin ruumis. Enon ruumista ei kuitenkaan koskaan löytynyt, ja asia varjostaa koko perhettä vielä vuosien päästä. Stevenin isoäiti ei koskaan tullut entiselleen poikansa murhan jälkeen. 

Steven alkaa etsiä ruumista nummilta, kaivaen epätoivoisesti päivästä ja viikosta toiseen, tuloksetta. Lopulta hän tekee ratkaisevan askelen ja kirjoittaa murhaajalle vankilaan pyytääkseen apua hautapaikan löytämisessä. Steven uskoo, että jos enon ruumis löytyisi, perhe voisi jatkaa elämää kuten mikä tahansa normaali perhe ja isoäitikin saisi rauhan sielulleen. Stevenin kirje herättää kuitenkin pedofiili-murhaajassa kaipuun entiseen, ja pienen pojan luottamus herättää henkiin pedon hänessä. Murhaaja pakenee vankilasta, palaa nummille ja houkuttelee sinne myös Stevenin ja hänen ystävänsä. Lopulta arvoitus ratkeaa, mutta hiukan erilailla kun Steven on alkujaan tarkoittanut.

Tartuin kirjaan "paremman puutteessa", kun en oikein muutakaan lukemista löytänyt. Pidin kovasti kirjailijan kerronnasta, ja hänen kyvystään sukeltaa pikkupojan ajatusmaailmaan. Ihan lukemisen arvoinen dekkari!