lauantai 26. joulukuuta 2015

Pirkko Arhippa: Kulki kuolema puistotiellä

Mäkelä, 2015
Pirkko Arhippa on varma valinta joulunpyhien viihdykkeeksi. Uudessa dekkarissa komisario Varpu Ahava ja hänen työparinsa Tiia Vuoristo lähtevät lomailemaan Las Palmasiin. Tiia on muuttanut yhteen oikeuslääkäri Lauran kanssa, ja matkalla paljastuu salaisuus: Tiia ja Laura saavat lapsen. Varpua häiritsee reissussa tunne, että häntä tarkkaillaan, ja matkan loppupuolella Varpun kimppuun hyökätään. Onko asialla vanha vainooja, enkelinkasvoinen mutta läpeensä paha Kaijuhani?

Matkakumppanuksia häiritsee myös eräs selvittämättä jäänyt työasia, iäkkään miehen kuolema Naantalin puistotien varrella olevassa talossa. Matkan jälkeen palaneen ravintolan tontilta löytyy naisen ruumis. Miten nuorehkon naisen ja iäkkään, sairaan miehen kuolema liittyvät toisiinsa, vai liittyvätkö? Kuollut Anna on käynyt läpi monta nenäleikkausta, ja saanut kokonaan uuden ulkonäön. Onko Anna tosiaan saanut rahat Virossa tehtyihin leikkauksiin voittamalla lotossa? Ja  miksi Anna sai nauttia uudesta ulkonäöstään niin vähän aikaa?

 Tiian poliisintyötä häiritsee voimakas raskauspahoinvointi, ja matkan jälkeen suhde Lauran kanssa on muuttunut. Myös Varpun suhde Jyriin tuntuu tulleen tiensä päähän. Las Palmasin koneessa Varpu tapaa ikäisensä Markun, joka ottaa yhteyttä myös Suomen päässä. Varpu ei kuitenkaan voi olla epäilemättä, että Markulla ei ole puhtaita jauhoja pussissaan, niin nopeasti hän ilmestyi Varpun avuksi päällekarkauksen aikana Las Palmasissa. 

Tietenkin Varpu ja Tiia selvittävät syylliset ja murhien motiivit. Poliisiystävysten yksityiselämän vaiheet jäävät sensijaan odottamaan jatko-osia. Miten Tiia selviää vauvan kanssa, ja miten käy Varpun ja Markun suhteen? Kirjan lopussa sensijaan ratkeaa  Varpun vainoojan Kaijuhanin kohtalo. 


sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Terhi Rannela: Läpi yön


Otava, 2014
 Terhi Rannelan nuortenkirja kertoo Mariasta, "kympin tytöstä". Kirja koostuu Marian päiväkirjoista 1990-luvun puolivälistä 2000-luvun alkuun.
Kirja alkaa traagisesti, Maria on kotona käydyn riidan päätteeksi yrittänyt itsemurhaa äidin unilääkkeillä. Isä juo omaan pahaan oloonsa ja kontrolloi tiukasti tyttärensä tekemisiä. Marian intohimona on kirjoittaminen´, ja hän lähettelee sitkeästi tekstejään kustantajille, saa ne bumerangina takaisin, vannoo ettei ikinä enää kirjoita ja yrittää kohta taas uudestaan.
Päiväkirjoissa on mielenkiintoista ajankuvaa "Sellukylästä"  90-luvulta, ajalta jolloin piti vetää puhelimen jatkojohto oman huoneen oven alitse jos halusi puhua rauhassa puhelimessa poikaystävän kanssa. Rahat laskettiin markkoina, musiikkia äänitettiin c-kaseteille ja kirjoittavan nuoren kaikki rahat menivät kirjoituskoneen värinauhoihin.
Masto on Marian lentopalloileva poikaystävä. Seurustelu on ajoittain epätoivoista on-off -tyylistä tapailua. Maria ei ymmärrä lentopalloa eikä Masto kirjoittamista. Tiet eroavat, kun Masto lähtee urheilulukioon Tampereelle. Maston jälkeen poikaystävät vaihtuvat, on yhden illan juttuja ja rankkaa ryyppäämistä nuorisoporukoissa ja myöhemmin, kun ikä riittää, ravintoloissa. Masennus tuntuu väijyvän koko ajan nurkan takana, mutta kirjoittaminen vie läpi vaikeiden hetkien. Rinnalla kulkee uskollisesti paras ystävä Tiija.
Elämä muuttuu, kun Maria kirjoittaa ylioppilaaksi ja pääsee opiskelemaan rakastamaansa kirjallisuutta. Maria huomaa myös, että on mennyt merta edemmäs kalaan kirjoittamisensa kanssa, ja alkaa työstää päiväkirjojaan romaaniksi.
Kirjaa lukiessa pakostikin mietityttää, minkä verran tarinassa on Rannelan omia kokemuksia ja mikä on fiktiota. Päiväkirjamuoto tekee romaanista hyvin todentuntuisen, vaikka toisaalta kerronnan katkonaisuus hiukan häiritseekin.
Jos tahtoo nähdä aamuruskon, on vaellettava läpi yön.

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Kaisa Haatainen: Meikkipussin pohjalta

Jonhnny Kniga Kustannus
"Kaisa Haatainen on helsikiläinen kustannuspäällikkö. Hän on vanhapiika, esikoinen ja isosisko, ei erityisen ruma eikä erityisen kaunis, tukeva mutta rintava esikoiskirjalija" . Niin on myös kirjan kertoja-minä Tytti Karakoski, joka päättää pitää vuoden vuorotteluvapaata ja kirjoittaa "nysväystekstiä". Lopuksi hän on laittanut tekstit aakkosjärjestykseen ja niistä on syntynyt tämä kirja. En yhtään muista miksi ja koska tämän olen varannut, mutta kirja ilahdutti minua suuresti, vaikka parhaimman luokan hömppää onkin. Takakannen määritelmä "salaviisas viihderomaani aikuisille naisille" piti hyvin paikkansa. Joskus ystäväni Leenan kanssa ollaan todettu, että kaikki mitä elämässämme olemme oppineet, olemme oppineet Anna-Leena Härköseltä. Tässä kirjassa on hiukan samoja jalanjälkiä, pintaa kuoriessa sisinkin paljastuu. 

Kirjan luvut alkavat otsikoilla Aikuisuus, Alku, Banaanikärpäset ja niin edelleen aakkosjärjestyksessä kohti äitisuhdetta. Ja koko elämä tulee käydyksi läpi. 48-vuotiaaseen Tyttiin on helppo samaistua, vaikka hän onkin sinkkuihminen eli "itsellinen", kuten hän itseään haluaa nimettävän. Perhe, äiti, isä ja Veli-veli ovat täysi katastrofi mutta tärkeitä ja rakkaita. Miesystäviäkin kirjassa esiintyy vaihtelevasti, mutta itselliselle ihmiselle hyvät yöunet ja valkoiset lakanat ovat tärkeämpiä kuin seurustelu. Silloin tällöin toki miehiäkin niissä lakanoissa vierailee. Laukut ja kengät ovat tärkeitä, ja hyvin Tytti perustelee myös miksi ripesenpidennykset ja geelikynnet ovat aikuisen naisen must. 

"Tulevaisuuteen tulee suhtautua optimistisen realistisesti. Ei ole muuta vaihtoehtoa." Mielestäni hyvin kiteytetty ajatus nyky-Suomessa. Kauhuskenaarioita on turha alkaa miettimään, eikä kannata murehtia asioita joita ei ehkä koskaan tapahdu.

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Mons Kallentoft: Vesienkelit



Suom. laitos Raija Rintamäki ja WSOY, 2015

Minä se olen. En uskalla, en halua mennä lähemmäksi. 
Vesi on punaista.
Minä olen alasti.
Näetkö meidän ruumiimme? Tummat läikät. 
Näen. En halua nähdä niitä. En halua, en...
Missä Ella on? Hän ei ole täällä meidän kanssamme, muttei tuolla alhaallakaan. Missä hän on, voi luoja, missä hän on? Missä sinä olet?

Cecilia ja Patrick Andergren on ammuttu omaan porealtaaseensa. Heidän Vietnamista adoptoitu pieni Ella-tyttärensä on kadonnut. Tapausta alkaa tutkia Linköpingin poliisin väkivaltayksikön tähtipoliisi Malin Fors. Malin on alkoholisti, joka yrittää pysyä raittiina ja saada lasta miesystävänsä Peterin kanssa.

Tutkinnan edetessä tulee ilmi, että Patrick Andergren on saanut selville adoptioista jotain, mikä on saattanut aiheuttaa hänen murhansa. Tiesikö Patrick liikaa laittomista adoptioista? Alkaa Malinin ja muun ryhmän taistelu aikaa vastaan löytää Patrickin ja Cecilian murhaaja ja samalla löytää Ella hengissä. Yhä kamalampia asioita alkaa paljastua, lapsia on viety vanhemmiltaan Vietnamista ja annettu isoja rahoja vastaan adoptiovanhemmille Ruotsiin ja Tanskaan. Lopulta tutkijat eivät voi sulkea silmiään kaikkein pahimmilta asioilta, mitä lapsille voi sattua.

Jokunen vuosi sitten ahmin Kallentoftin "vuodenaikadekkarit" kaikki peräjälkeen. Näissä dekkareissa kuolleet puhuvat, antavat Malinille viestejä, miten edetä. Mutta edes he eivät osaa kertoa, mistä Ellaa pitäisi etsiä. He kertovat vaan, että Ella on elossa, ja nyt on kiire. Malinilla tuntuu olevankin yliluonnollinen kyky ja hänen intuitionsa on yleesä oikeassa. Kunhan hän vaan malttaisi pysyä erossa tequilasta ja hoitaa työnsä....

Jäljet johtavat Vietnamiin, minne Malin ja Zeke lentävät. Heidän mukaansa lähtee Zeken entinen rakastettu Karin, jonka Tess-tytär on myös Vietnamista adoptoitu. Tarkoituksena on selvittää murhat, löytää Ella sekä ottaa selvää Tessin biologisista vanhemmista. Onko tyttö yksi laittomasti, isolla rahalla Ruotsiin tuotuja lapsia? Malin sortuu viskiin jo menomatkalla lentokoneessa. Entä miten käy Zeken ja Karinin? Ja missä lopulta on Tessin oikea koti?

Lukekaa ihmeessä, mutta tässä vaiheessa lienee paikallaan vakava varoitus menetetyistä yöunista.


lauantai 28. marraskuuta 2015

Gayle Forman: Jos vielä jään

Tämän nuortenkirjan nappasin tyttäreni hyllystä, kun sairastuvan lukemiset alkoivat käydä vähiin. Hailakasta kannesta huolimatta mukaansatempaava kirja. 

Mia on 17-vuotias, lupaava nuori sellisti. Mian poikaystävä on vuotta vanhempi Adam, jonka rockbandi on juuri tekemässä läpimurron kotikaupungissaan. Mia on pyrkinyt arvostettuun musiikkiakatemiaan New Yorkiin. Musiikki on yhdistänyt Mian ja Adamin, erottaako se nuoret nyt, jos tie Juilliardiin aukeaa Mialle?

Kohtalo kuitenkin puuttuu peliin raskaimman kautta. Ensilumi on satanut, ja Mia lähtee vanhempiensa ja pikkuveljensä Teddyn kanssa ajelulle. Perheen auto törmää kuorma-autoon, ja pian Mia katselee tapahtumia ulkopuolisena ja näkymättömänä. Hän näkee tienposkeen sinkoutuneet vanhempansa, joita ei enää voi kukaan auttaa. Mia kuljetetaan pillit päällä tajuttomana ja vakavasti loukkaantuneena sairaalaan teho-osastolle. Pian hän ymmärtää, että hänen on tehtävä päätös, lähteekö hän tästä maailmasta vai taisteleeko vielä jatkaakseen maallista taivallustaan. Perhe on poissa pikkuveli Teddyä myöten, houkutus seurata heitä on suuri. Toisaalta taistelemaan kannustavat isoisä ja isoäiti, muut sukulaiset, paras ystävä Kim sekä rakastava Adam. 

Kirja kulkee kahdessa ajassa. Se kertoo perheen tarinaa ennen onnettomuutta, sekä Mian ja Adamin rakkaustarinaa. Välillä palataan sairaalaan teho-osastolle, missä henkilökunta taistelee pelastaakseen Mian hengen. Mia itse, fyysistä kipua tuntematta, käy omaa henkistä taistoaan. Jatkaako matkaa kivun ulottumattomiin, vai palatako maanpäälliseen taisteluun vaikeasti loukkaantuneena ja perheensä menettäneenä.  

Mitä luulette Mian päättävän? Vai onko hänellä sittenkään valtaa päättää elämänsä loppumisesta tai jatkumisesta?

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Tuija Lehtinen: Jatkoaika

Lisää Tuija Lehtistä tälle syksylle, aikasemmin lukaisin jo Välivuosi-nuortenkirjan, josta pidin. Jatkoaika-kirjassa tapaamme taas Armon aika -kirjasta tutun Monan, mutta kirjan voi hyvin lukea vaikka ei olisi ensimmäistä osaa lukenutkaan. Monan apteekkarieno Armo Partio on perustanut uuden sivuapteekin kauppakeskuksen hulinaan, eli apteekkimaailma on edelleen kirjan näyttämönä. Mona toimii sivuapteekissa farmaseuttina.  Kirjassa on myös sukutarinan aineksia, vanhapiikatäti Inka on edelleen Monan naapurina ja koiravahtina ja haluaisi hyppyyttää Monaa enemmänkin. Myös Monan sisko Henna lapsikatraineen ja uusine kaksosineen sotkee Monan kuvioita.
 Paikkakunnan kultakurkku, ikääntynyt iskelmälaulaja Lilian King on lähtenyt Amerikkaan, ja vaatinut jonkin ajan kuluttua poikansa Amin avukseen. Ami on jäänyt sille tielleen, ja Monan ja Amin edellisessä kirjassa hyvin alkanut rakkaustarina tuntuu olevan taaksejäänyttä elämää. Lilianin ja tämän nuoren aviomiehen Puppeli-koira on jäänyt Monan hoiviin. Sulhasehdokkaita toki Monan ympärillä pyörii, mutta keneen voisi luottaa jatkoa ajatellen, sinisilmäiseen lääkäri Mikaeliin vai kenties kauppakeskuksen kahvilassa notkuvaan runopoika Benjaminiin. Suhdesoppaa hämmentää myös työkaveri Lari.

Romanttinen viihdekertomus saa myös dekkarimaisia aineksia, kun Armo-enoa kohtaa onnettomuus toisensa jälkeen. Armolla on myös nuoruuden salaisuutensa, jotka tietenkin vaikuttavat tapahtumien kulkuun ja tuovat omat lonkeronsa sukutarinan vaiheisiin. 

Kirjassa on kosolti romantiikkaa mutta myös jännittäviä käänteitä, ja ihmissuhteiden koukeroissa ei aina tahdo pysyä mukana. Silti  kirja viihdytti ja oli juuri sopivaa luettavaa sairastupaan. Kaikilta osin tarina ei ihan pysynyt nipussa, ja henkilöt olivat turhankin mustavalkoisia. Silti Monaa taitaa tulla ikävä, ja olisi mukava lukea lisääkin hänen vaiheistaan.Yksi juttu jäi kyllä mietityttämään: voisiko jonkun nimi oikeasti olla Ukri Pöksyläinen?

perjantai 20. marraskuuta 2015

Marja Orkoma: Villiminttu & Vetoketju

Satakielisiskot-trilogian päätösosa. Lama puree myös Satakielilaaksoa, mutta Hennan suutarinliike Lesti ja Aurin lounasravintola Lautanen pärjäävät. Auri saa järjestettäväkseen Lautasessa myös pienimuotoisia juhlatilaisuuksia, kuten häitä ja syntymäpäiviä, joissa sattuu ja tapahtuu. Auri kehittelee myös erilaisia teemaruokailutilaisuuksia, kuten villiyrttipäivän ja luolamiesillan, jossa tarjotaan paleoruokaa. Ja tokihan naisille pitää olla myös oma teemapäivänsä. 

Mieskuviot ovat edellisten kirjojen tapaan mutkikkaita. Auria mietityttää suhde vuokraisäntään, ulkomailla asuvaan Tuomakseen, joka pitää yhteyttä harvakseltaan. Kotimaan kamarallakin olisi näyttäviä uroita tarjolla, kuten Lautaseen lähiruokaa toimittava Niko sekä häätilaisuudessa Auriin silmänsä iskenyt komea appiukko Ville. Henna tutustuu ja ihastuu itseään huomattavasti vanhempaan vakavaraiseen Erikiin, jonka aikuinen, hemmoteltu tytär hämmentää suhdesoppaa omalta osaltaan. Molemmilla nuorilla naisilla on myös omat murheensa vanhempiensa ja kotijoukkojensa suhteen. Tiivis kämppäkaveruus tuo myös omat haasteensa tyttöjen väliseen ystävyyteen.

Viihdyttävää, mukavaa ja helppoa luikemista, johon ei juuri tarvi ajatuksia uhrata. Leppoisan lukukokemuksen kruunaa onnellinen loppu, jossa prinsessat ja prinssit saavat toisensa. Sen pituinen se.

torstai 12. marraskuuta 2015

Katariina Romppainen: Sori vaan, se on totuus

Sori vaan, se on totuus
Karisto, 2015
Senja on seiskaluokkalainen, köyhän siivooja-yksinhuoltajaäidin ainokainen. Senjan isä on teillä tietymättömillä eikä äiti halua puhua hänestä. Senja tavoittelee luokkatovereiden suosiota valehtelemalla kodistaan ja perheestään, isästä joka matkustaa paljon ja äidilläkin on hohdokas työ. Vanne kuitenkin kiristyy, kun kaverit haluaisivat vierailla Senjan luona. Senja kun on valehdellut asuinpaikkansakin hiukan todellista hohdokkaammaksi...

Sitten äiti räjäyttää pommin ja kertoo lähtevänsä joksikin aikaa Norjaan tekemään kunnon tiliä. Senja muuttaisi siksi aikaa isänisän ja isänäidin luo sinne hohdokkaammalle asuinalueelle. Senja on onnessaan, nyt hänelläkin olisi hieno koti mihin voisi kutsua kavereita. Isoäiti on mukava ja lempeä, isoisä puolestaan etäinen ja tuntuu olevan edelleen vihainen Senjan äidille siitä, että tämä ei ole halunnut isovanhempia Senjan elämään. Ensi kertaa elämässään Senja kuitenkin pääsee rahakkaamman elämän makuun.

Senjalle tulee myös tilaisuus tavata kauan kaivattu isänsä, joskin osoittautuu, että äidillä on ollut syynsä salata isän henkilöllisyys. Ja mikä onkaan totuus äidin Norjan työkeikasta? Saavatko aikuiset valehdella, mutta lapset ja nuoret eivät?

Kirja on valoisaa ja helppoa lukemista melko raskaasta aiheesta huolimatta. Tarina on kaikessa raadollisuudessaan varsin viihdyttävä nuortenkirja

Milla Ollikainen: Pirunkuru

pirunkuru
Like, 2015
Pirunkuru on Milla Ollikaisen Lappiin sijoittuvan rikostrilogian kolmas osa. Pidin kovasti aiemmista osista, Veripailakoista sekä Vesiraukasta. Pirunkurussa jatkuu trilogian aikaisemmista osista tutun Krissen tarina, mutta kirjan voi hyvin lukea myös vaikka ei olisi lukenut aiempia osia.

Krisse on muuttanut pienen Kaapon kanssa rakkauden perässä Kolariin ja saanut harjoittelupaikan paikallislehdestä. Kolarissa iloitaan kaivosyhtiön hankkeesta, joka toteutuessaan kohentaisi kovasti paikkakunnan työllisyystilannetta. Kaikki eivät kuitenkaan ole kaivoshankkeesta innostuneita. Paikallislehden toimitukseen tulee nimetön kirje, ja Pirunkurusta löytyy miehen ruumis. Mies osoittautuu Heikki Alalompoloksi, jonka vaimo on lähtenyt etelään parikymmentä vuotta sitten. Yllättäen vaimo onkin Ylläksen maisemissa käymässä ruumiin löytymisen aikaan. Pian kuolee myös toinen mies, Kaapon isä. Kumpikaan kuolema ei ole luonnollinen. Liittyvätkö surmat toisiinsa ja/tai kaivoshankkeeseen, vai ovatko vaan outoa sattumaa? Ja mikä osuus Alalompolon Liisa-vaimolla on tapahtumiin?

Kirjan repliikit ovat pohjoisen murretta, mutta murteella ei kuitenkaan herkutella liikaa ja se ei ole häiritsevä tekijä vaan pikemminkin mukava mauste kirjassa. Minulla jäi kirja pariksi viikoksi kesken Oulun reissun ajaksi, ja se häiritsi hiukan lukukokemusta. Uskon, että tarina olisi tuntunut ehjemmältä jos sen olisi lukenut yhteen menoon. Juoni kantaa ja vauhti kiihtyy loppua kohden, päähenkilöksi Krissen ohi nousee tässä kirjassa vanhempi konstaapeli Vuontisjärvi, jonka soisi jatkavan uraansa Ollikaisen tulevissa kirjoissa. Loppuratkaisu on hyvinkin yllättävä ja ennalta-arvaamaton. Suosittelen Ollikaisen kirjoja lämpimästi kotimaisen dekkarin ystäville!

Tuija Lehtinen: Välivuosi

Otava, 2015

Takuuvarmaa ja viihdyttävää Tuija Lehtistä nuorille ja vähän vanhemmillekin lukijoille. Kirjaa kuvaisin muutaman illan ahmaisupalaksi. Hyvä kuitenkin, jos se herättää ajatuksia erilaisuudesta ja ihmissuhteista

Simo on 15-vuotias ysiluokan päättävä nörttiyteen taipuvainen nuorimies Tikkurilasta. Simo ei saa opiskelupaikkaa ja päätyy kymppiluokalle. Samoihin aikoihin Simon ja pikkusisko Malenkan Miili-äiti ilmoittaa, että he muuttaisivat asumaan äidin uuden professori-miesystävän ökytaloon Kauniaisiin. Uusperheeseen kuuluisivat myös proffan tyttäret, pari vuotta Simoa vanhempi Lise-Marie eli Lime ja Malenkan ikäinen Tua. Pikkutytöt ovat ikionnellisia ja heistä tulee välittömästi sydänystävät. Simo ja Lime eivät ole ollenkaan innoissaan, vaan välttelevät toisiaan parhaansa mukaan. Professori sulkeutuu työhuoneeseensa, ja Miili yrittää luovia kaikkien välillä tilanteita tasoitellen.

Lime on matemaattisesti erittäin lahjakas, hän nauttii vaikeiden tehtävien ratkaisemisesta ja tieteellisistä keskusteluista. Hän on täysin kylmä muiden ihmisten tunteille, ja varsinkin Simoa hän pitää täytenä luuserina, eikä juuri noteeraa Miiliä eikä pikkutyttöjä. Limen henkilöhahmo ei ole mielestäni oikein uskottava, tuntuu että näin mustavalkoista persoonaa ei oikeasti voi olla olemassa, paitsi joissain autismin muodoissa.

Simon mielen täyttää naapurin ihana Bettina, joka kuitenkin tuntuu pitävän Simoa halinallenaan silloin kun ei parempaa seuraa ole tarjolla.

Simo pärjää mukavasti kymppiluokalla ja saa uuden kamun, väkivahvan skinheadin Monnin joka kohoaa pian pikkutyttöjen idoliksi eikä Limekään ole täysin kylmä Monnille. Simo ja Monni tutustuvat vahingossa läheisen palvelutalon mummojengiin, auttelevat heitä ja hiljalleen Simolle alkaa selvitä, mikä olisi hänen ammatillinen kutsumuksensa.

Kirjan lopussa jää moni asia avoimeksi. Jatkuuko uusperheen taru, kun Miilikään ei tunnu olevan onnellinen? Jatketaanko yhteiseloa pikkutyttöjen vuoksi, kun proffa-Arikin tuntuu vaan kaipaavan perheelle ja pienelle tyttärelleen taloudenhoitajaa, kun Limekin on irtautumassa kotoa. Simon suhteen luottamus on suuri, hän tulee luultavasti löytämään oman oksansa ja uusi rakkauskin on käden ulottuvilla.

Välivuosi on helppoa ja ihan mukavaa luettavaa.
.

tiistai 10. marraskuuta 2015

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla

- Vai että kuolla piti? minä karjun
- Helvetin itsekäs ihminen. Miten sä voit jättää mut kahdestaan viisivuotiaan kanssa? Kenen kanssa mä vanhenen? Sano, kenen kanssa mä vanhenen!

Laura Lehtolan esikoiskirjassa ollaan raskaiden asioiden äärellä. Anna ja Aapo ovat nuori aviopari, joilla on pieni tytär Elsa. Aviopari elää tavallista lapsiperheen arkea, kunnes Anna löytää jalastaan patin, joka osoittautuu pahanlaatuiseksi kasvaimeksi.

Alkaa kamppailu yhteistä vihollista vastaan. Toivoa yritetään pitää yllä viimeiseen asti, kunnes toivoa ei enää ole. Anna kuolee tautiinsa, ja Aapo ja Elsa jäävät kahdestaan.

Kirjassa kuljetaan kahdessa ajassa. Ajassa, jossa Anna on vielä elossa, ja ajassa Annan kuoleman jälkeen. Toisessa ajassa on onnellisia väläyksiä huolettomista päivistä ennen kutsumatonta vierasta, ja sairaalanhajuista, raskasta arkea, kun mikään lääke ei sitten lopulta onnistu parantamaan Annaa. Toivo ja epätoivo vaihtelevat. Annalta joudutaan amputoimaan toinen jalka, ja lopulta taistelu todetaan hävityksi.

Toisessa ajassa Anna on poissa, ja Aapo yrittää jatkaa elämäänsä ja olla Elsalle isänä ja äitinä. Helppoa ei ole olla pienen tytön yksinhuoltajaisä. Aapo on välillä hirvittävän vihainen Annalle, joka jätti hänet yksin selviämään tytön kanssa. Siitä, että Anna ei ole jakamassa iloa ja huolta tytöstä. Saako tukan krepata, saako Elsa mennä yksin tien yli, Helmille yöksi, vaihto-oppilaaksi...

Aapo haluaisi uuden naisen elämäänsä, eikä kuitenkaan ole valmis siihen. Yritykset uusiksi ihmissuhteiksi ovat täynnä kipuilua ja hapuilua. Kunnes hiljalleen aika tekee tehtävänsä, arki alkaa loksahdella uomiinsa, Aapo löytää uuden valon elämäänsä. Antaa vihdoin Annan mennä ja levätä rauhassa, kun ei muutakaan voi.

Kirjassa puhuu myös Elsa pikkutytön äänellään. Siitä millaista on kun äiti on kuollut eikä sitä asiaa oikein lapsi tahdo ymmärtää. 

Laura Lehtola kirjoittaa raskaasta aiheesta valoa unohtamatta. Suru ja ilo ovat lähellä toisiaan, ja kirjan lopussa lukijalle jää vahva tunne siitä, että Aapo ja Elsa selviytyvät.

maanantai 9. marraskuuta 2015

Outi Pakkanen: Helle

Otava, 2015

Nyt onkin monta kirjaa odottelemassa blogiin pääsyä kun olin kaksi viikkoa kuntoutumassa enkä siellä ollessani päässyt blogia päivittämään. Aloitetaan tästä Outi Pakkasen uudesta Anna Laine -dekkarista.

Anna sekä mäyräkoira Justus joutuvat vesivahingon vuoksi evakkoon Annan tuttavan sukulaistädin kaksioon outoon kerrostaloon. Kerrostalon asukkaat tulevat pian Annalle ja Justukselle tutuiksi, ja värikästä porukkaa siellä asustaakin. Erityisen tutuksi Annalle tulee 7-vuotias Eljas. Ja myöhemmin myös Eljaksen isä, leiskuvatukkainen Setä Pitkäsääri Jyri, jonka Justus johdattaa Annan elämään ja sydämeen. 

Helle hellii ja koettelee kaupunkia. Annan naapuri Wille järjestää kerrostalon pihalla perinteiset rappujuhlat, jotka päättyvät kaikkien aikojen ukkosmyrskyyn. Myrskyn jälkeisessä kaaoksessa katoaa Willen Marilyn-henkinen vaimo Reija. 

Kirja on luokiteltu dekkariosastoon, mutta mielestäni on ehkä enemmän rakkausromaani. Annan ja Jyrin rakkaustarina, jota kaikki eivät hyväksy, muodostuu kirjan kantavaksi teemaksi. Tapahtuuhan kirjassa murhakin, mutta vasta kirjan loppupuolella. Eikä syyllistäkään tarvitse kauaa etsiä. Kirjan herkullista antia ovat myös Annan kokkaukset, joihin löytyy reseptit kirjan lopusta. Ainakin uunissa kuivatettuja kirsikkatomaatteja on pakko kokeilla!


perjantai 23. lokakuuta 2015

Linnea Parkkonen: 112 - vihaan itseäni

(Myllylahti 2015)

Tämä kirja osui käsiini nuorten aikuisten hyllystä. Aika raskaista aiheista nuorille nykyään kirjoitetaan.
Lilian eli Lilli on 15-vuotias ysiluokkalainen. Perhetilanne on hankala, isä ja äiti tekevät pitkää päivää töissä ja Lilli saa lähteä aamulla kouluun yksin ja palata tyhjään kotiin. Lillin isällä on alkoholiongelma, jota Lilli yrittää peitellä äidiltä ja muulta maailmalta. Tukena ja turvana ovat jo kotoa muuttanut sisko Natalie eli Nani, siskon poikaystävä Tino sekä koiranpentu Nemo.

Kaikki alkaa luokan tyttöjen viattomasta herkkulakkohaasteesta. Äkkiä Lilli kokeekin olevansa  ylipainoinen läski. Paljon lihavampi kuin mainoskuvien mallitytöt ja oman luokan kaunein, hoikin ja lahjakkain Daniela. Lilli päättää, että asiaan tulee muutos. Hän aikoo mahtua tsemppifarkkuihinsa – ja pian! Lilli aikoo myös nostaa keskiarvoaan päästäkseen juuri siihen lukioon mihin haluaa. Hän haluaa olla myös urheilutuloksissa paras.
Yhtäkkiä ruoasta ja laihduttamisesta tuleekin elämää suurempi asia. Lilli oppii salaamaan syömättömyyttään niin perheeltä kuin opettajilta ja luokkatovereilta. Kun ympäristö huomaa, että Lilli on laihtunut liikaa, hän joutuu erityistarkkailuun syömisten ja painonsa suhteen. Lillistä kehittyy mestari syömättömyyden alalla. Ruokaa voi piilottaa vaatteisiin, sujauttaa koiralle ja jos sitä joutuu vatsaan, sen voi oksentaa ulos. Rintaliiveihin voi sujauttaa lyijypainot terveydenhoitajan punnituksen ajaksi.  Lenkillä hän käy aamulla, päivällä ja illalla, ja lopulta kello herättää myös salaisille öisille juoksulenkeille. Ja kaiken tämän lisäksi pitää lukea, lukea ja lukea. Lilli on suunniltaan pettymyksestä, kun kokeista tulee ysipuoli eikä kymppiä.  Epäonnisten uudenvuoden juhlien jälkeen myös suhteet kavereihin ovat katkolla.

Lilli onnistuukin saamaan loistavan todistuksen, mutta isä ja äti eivät sitä noteeraa. Vielä 45-kiloisenakin hän kokee olevansa armoton läski. Nani-sisko ja Tino huomaavat, että Lillillä ei ole kaikki hyvin ja yrittävät auttaa. Mutta Lilli ei halua ottaa apua vastaan. Sitten hän tuupertuu urheilukentälle kesken Cooperin testin ja joutuu sairaalaan, missä alkaa pitkä tie kohti paranemista.

Rankan alun jälkeen kirjan loppu onkin positiivista paranemisen suitsutusta. Isä ja äiti parantavat tapansa, Nanilla ja Tinolla alkaa mennä paremmin, kaverisuhteet parantuvat ja uusiakin ystäviä löytyy. Ja Lilli opettelee uudestaan syömään.

Opettavainen tarina siitä mihin ulkonäköpaineet sopivilla muilla ongelmilla höystettynä voivat johtaa. Kirjan loppu hiukan latistui, vähän särmää olisi kaivannut paranemistaisteluun.

tiistai 13. lokakuuta 2015

Johanna Holmström: Sulje silmäs pienoinen

Otava, 2015

Johanna Holmström on minulle ennestään tuntematon dekkarikirjailija. Blogistaniassa joku tätä vertasi Pauliina Suden Takaikkunaan, joka minulle on ollut The Dekkari 2015. Niinpä haalin kirjan käsiini.

Tapahtumapaikkana on varakkaiden asuinalue suomenruotsalaisella seudulla. Robin, kolmekymppinen lastenpsykologi (nimestä huolimatta nainen) tulee lapsuudenkotiinsa vierailemaan alkoholisoituneen äitinsä luokse. Äiti asuu yksin, on eristäytynyt ja naapuruston epäsuosiossa..Vierailu venyy ja tuo ikävällä tavalla esiin Robinin lapsuuden painajaisia. Isäpuoli on tehnyt itsmurhan ja Lukas-veli kuollut epäselvissä olosuhteissa.  Vierailu venyy, kun upeiden näköalaikkunoiden takana alkaa tapahtua pelottavia asioita. Elävät tuntuvat muuttuvan kuolleiksi ja kuolleet eläviksi. Robinin Henrika-äiti tuntuu tietävän asioista enemmän kuin antaa ymmärtää. Asuinalueen lapset voivat huonosti, sekä henkisesti että fyysisesti. Lapset leikkivät pakonomaisesti outoja leikkejä. Myös Robinin nuoruudenrakkaus Johannes tuntuu sekaantuneen asioihin. Kuvioissa pyörii huumeita ja laittomia elinsiirtoja.

Kirjaa kuvataan psykologiseksi trilleriksi, mutta genre käy mielestäni lähellä kauhua. Luin kirjaa sairaana, ehkä siitä johtuu, että se jäi osittain etäiseksi ja tuntui sekavalta. Robin henkilönä jäi minulle jotenkin epätodelliseksi. Moni kirjan lukenut on tästä pitänyt todella paljon, sitä on pidetty jopa ehkä tämän vuoden parhaana dekkarina. Ehkä tuo kauhugenren sivuaminen jätti minut hiukan viileäksi. Minusta on mukava dekkareissakin sukeltaa syvälle (pää)henkilöiden sosiaaliseen elämään ja ihmissuhteisiin muiden tapahtumien ohessa. Tässä kirjassa ei oikein ollut kosketuspintaa, en pystynyt samaistumaan  kehenkään kirjan henkilöistä. 

Lukekaa kuitenkin ihmeessä tämä kirja. Minäkin ehkä luen vielä joskus uudestaan. Luulen että erilaisissa fiiliksissä siitä voisi saada irti paljon enemmän.

lauantai 3. lokakuuta 2015

Leena Lehtolainen: Surunpotku

Odotin Surunpotkua kovasti, ja sainkin sen käsiini sairastuvan lukemiseksi. Mielestäni Maria Kallio päihittää kirkkaasti Hilja Ilveskeron. Myös Kuusi kohtausta Sadusta viime vuonna jätti hiukan tyhjän olon. Mutta Maria ei pettänyt tälläkään kertaa. 

Jyrki Taskinen jää eläkkeelle, ja Maria johtaa lakkautettavaksi tuomittua Epätyypillisten väkivaltarikosten jaosta, alaisinaan Ville Puupponen ja Pekka Koivu. Tapiolan kirkosta löytyy raa'asti surmattuna jalokiviasiantuntija Jaakko Pulma, urallaan nousussa olevan kansanedustajan Henna Pesonen-Pulman aviomies. Kadoksissa ovat arvokkaat kruununjalokivet.

Eri tutkintalinjat muodostavat kirjaan toisiaan risteäviä juonenkäänteitä. Onko murhan motiivina jalokivet vai onko kyseessä uskonnollinen rituaalimurha? Onko tavoitteena tuhota Hennan kansanedustajan ura? Liittyykö pommiuhkaus Hennan talossa murhaan vai onko se erillinen tapaus? Hennan sisko Minna, hiihtäjälupaus, on kuollut 18-vuotiaana hiihtoladulla ikävän ilkivallan seurauksena. Oliko tapaturman tarkoituksena olla harmiton pila vai oliko tarkoituksena kuolemantuottamus? Hennaa epäiltiin aikanaan syylliseksi Minnan kuolemaan, ja tapahtuma ulottaa lonkeronsa nykyaikaan asti. 

Tässä kirjassa Marian kotijoukot Antti, Iida ja Taneli ovat sivuroolissa. Enemmän kirja käsittelee Pekka Koivun perhe-elämää. Koivun Sennu-tytär on vakavasti sairas, ja Koivu hukuttaa suruaan työhön. Maria yhdistelee taitavasti mielessään nykyisyyden ja menneisyyden lonkeroita, löytää motiivin murhaan ja lopulta tietenkin myös syyllisen.

Kirjan lopussa jää moni asia avoimeksi. Missä tehtävissä Maria, Pekka Koivu ja Ville Puupponen jatkavat, kun jaos lakkautetaan? Ja selviääkö Sennu?

tiistai 22. syyskuuta 2015

Pirjo Tuominen: Varjo vierellä käy

Tammi, 2015

Pirjo Tuominen on monille varmaankin tuttu historiallisista romaaneistaan. Mailis Sarka -dekkarit ovat myös tutustumisen arvoisia Tuomisen tuotannossa. Varjo vierellä käy on jo viides vetreästä rouvasta kertova kirja. Näissä dekkareissa ei päärooleissa ole tarmokkaita poliiseja vaan ikäihmisiä. Kieli on vähän erilaista kuin dekkareissa yleensä, ja myös ikäihmisten arki käy hyvin esille. Kirjan alussa on perusdekkarista poiketen myös henkilöluettelo.

Mailis on puolessavälissä seitsemääkymmentä oleva reipas ja terävä leskirouva. Hän seurustelee englantilaisen arkeologin, Alan Blackfordin kanssa. Alan vilahtelee teksteissä useimmiten puheluiden ja viestien muodossa, harvoin "livenä". Tässäkin kirjassa hän matkustelee etsimässä kadonnutta poikaansa, joka seuraa isänsä arkeologisia jalanjäljiä ja seikkailee milloin missäkin ilmoittamatta itsestään. Mailis ja Alan viettävät talvikuukaudet Alanin asunnossa Turkissa. Kirjojen tapahtumapaikkana on kuitenkin Mailiksen kesäpaikka Jyrkänkoskella sekä kaupunkiasunto Helsingissä. Alan on Suomessa useimmiten vierailevana tähtenä. 

Tässä kirjassa on oikeastaan kaksi juonta, joiden odotin kohtaavan kirjan lopussa, mutta ne pysyivät melko irrallaan toisistaan. Ainoa yhdistävä tekijä on Mailis Sarka.   Mailiksen vanhan ystävän Olli Seiskarin puoliso Hannele on kuollut jokin aika sitten epäselvissä olosuhteissa. Pian selviää muitakin hämäriä kuolemantapauksia, sairaaloissa ja kotihoidossa. Jäljet johtavat erääseen tiettyyn kuoleman enkeliin, ja myös Olli joutuu vaaraan. 

Aivan oma juttunsa on Wallas-museoihin palkattava johtaja. Kaksi tasavahvaa hakijaa kilpailee paikasta. Mailis kuuluu Wallasvuon sukuun ja museon perustajiin, joten hän joutuu hiukan vastoin tahtoaan osallistumaan valintaan ja myös museon johtoon Wallasvuon pariskunnan pitkän ulkomaan oleskelun aikana. Myös Pariisissa poiketaan taiteen merkeissä, ja johtajakisassa hävinneen osapuolen kosto on suloinen. 

Pääjuonena pitäisin kirjassa kuoleman enkelin jäljittämistä ja syytteiden todistamista, mutta myös Pariisin kuviot tarjoavat yllätyksiä kirjan loppusivuille saakka. Kirja ei aiheuta mitään sydämentykytyksiä, vaan on varsin leppoisaa luettavaa. Myös kirjan aluksi vanhahtavalta tuntuva kieli alkaa tuntua sivu sivulta sujuvammalta. Rakkautta ja romantiikkaakin on hyvin höysteenä. Lue vaikka koko sarja, Mailis on mukava tuttavuus!

lauantai 19. syyskuuta 2015

Anna Jansson: Hämärän lapset

Gummerrus 2015, suom Sirkka-Liisa Sjöblom

Anna Jansson on yksi suosikeistani pohjoismaisen dekkariviihteen genressä. Mielestäni Jansson parantaa otettaan kirja kirjalta, ja Hämärän lapset oli todella jännittävää ja viihdyttävää luettavaa. Maria Wern –kirjat sijoittuvat Gotlannin saarelle, ja saaren historia sekä nykyaika on niissä isossa roolissa.

Edellisessä kirjassa rikoskomisario Maria Wern tapasi komean palomies-Björnin. Kirjan alussa Björn kosii Mariaa, ja häitä aletaan valmistella. Yksityiselämän kuviota ja hääjärjestelyjä sekoittaa kuitenkin Marian äidin kuolema, jonka myötä Maria joutuu käymään läpi lapsuuden traumoja. Myös Björnin ex-naisystävä pistää kapuloita rattaisiin minkä ehtii, ja melkein onnistuukin aikeissaan. Äidin kuoleman jälkeen näyttämölle astuu myös Marian veli, josta hän ei ollut aiemmin tiennyt mitään.

Marian lapset tapaavat kesäleirillä kiusatun ja kaltoinkohdellun Mirelan, joka ei tunnu leirilläkään pääsevän eroon kiusaajastaan. Kaksiset eivät ole kiusaaja-Månsinkaan taustat. Sitten Mirela katoaa, ja myös Marian lapset Emil ja Linda vedetään juttuun mukaan.

Samoihin aikoihin Visbyn Ronehamissa murhataan 92-vuotias, yksin asuva, entinen saksalainen sotilas Heinz Meyer. Kyläläisillä tuntuu olevan enemmän ja vähemmän salattavaa, varsinkin jo vanhalla Ella Funkella, joka jäi lapsena orvoksi ja eli kummallisen, rakkaudettoman elämän. Kylää ravistelee myös murtojen sarja.

Kirjassa palataan välillä ajassa taaksepäin toisen maailmansodan kauhuihin ja sen jälkinäytökseen, kun Samuel pakenee keskitysleiriltä ja lähtee etsimään morsiantaan Rutia, joka on luvannut odottaa Samuelia. Kirjassa on paljon juonikuvioita, jotka kohtaavat toisensa kirjan loppumetreillä ja moniin nykyhetken tapahtumiin löytyy selitys historian lehdiltä.

Kirjan erityispiirteenä edellisiin verrattuna on lapsen asema, julmuus ja kiusaaminen sekä entisinä aikoina että nykyhetkessä. Jännitys säilyy ihan viimeisille sivuille saakka, kun myös Maria ja hänen lähipiirinsä joutuu vaaraan. Ja kirjan lopussa jää leijumaan ilmaan uhka, joka saa odottamaan malttamattomasti seuraavaa Maria Wern –kirjaa.

perjantai 18. syyskuuta 2015

Annamari Marttinen: Vapaa

Tammi, 2015
Mahdi, rakastan sinua koko sielustani ja sydämestäni. Pelasta itsesi, äiti sanoo minulle. Hän laittaa kätensä päälleni ja katsoo minua itkien. Mene, Mahdi. Pelasta itsesi tämän jumalattomuuden ja julmuuden jaloista. En ikinä kestäisi sitä että menettäisin sinut kokonaan. Mene siis minun vuokseni. Jos rakastat minua, mene. Mene. 

Luin tämän kirjan alkukesästä, ennen tietoakaan tämänhetkisestä päivä päivältä yhä kestämättömämmäksi käyvästä pakolaistilanteesta. Aihe kiinnosti silloin, koska päivittäin työssäni olen tekemisissä turvapaikanhakijoiden kanssa. Toivoisin että mahdollisimman moni, joka somessa jakaa vihapuheita ja/tai käy niistä tykkäilemässä, lukisi kirjan. Kirja on fiktiota, mutta niin totta. Annamari Marttinen on itse työskennellyt romaanin miljöössä Joutsenon vastaanottokeskuksessa. 

Mahdi pakenee Bagdadista poliisin kidutussellistä ja päätyy Suomeen, keskelle ei-mitään, Joutsenon vastaanottokeskukseen, entiseen Konnunsuon keskusvankilaan. Autossa matkalla vastaanottokeskukseen Mahdin mielessä välähtää pelko, että häntä ollaan viemässä vankilaan Venäjälle. Niin autiolta ja kummalliselta maailma näyttää auton ikkunasta katsottuna. Mutta yhtäkään rajaa ei ylitetä automatkalla.
Perillä entisessä vankilassa on edessä loputon odotus. Odotetaan turvapaikkapuhuttelua, ja sitten odotetaan, että joku tekisi päätöksen loppuelämästä. Pitkinä tunteina entisessä vankisellissä Mahdille alkaa puhua Patu, joka on kärsinyt rangaistustaan 1980-luvulla tässä samaisessa sellissä. Patun puumerkki löytyy sängyn pohjassa, myöhemmin Patun muistiinpanoja entisestä vankilan kirjastosta. Miten Patun on käynyt, ja miten käy Mahdin? 

Sisältöä Mahdin päiviin tuo Suomen kielen opiskelu enkelin näköisen Katariina-opettajan opetuksessa. Mahdi haluaa olla Katariinan paras oppilas, koska Katariina on paras opettaja joka Mahdilla on koskaan ollut. Ja sitten tulee se päivä, kun toimiston Merja tulee Mahdin sellin ovelle kädessään kirjekuori, jonka päälle on kirjoitettu Mahdin nimi.

Pauliina Susi: Takaikkuna



Ihan ensimmäiseksi, hurjan paljon kiitoksia blogini saamasta kiinnostuksesta! Hiukan tulee paineita, kun moni odottelee lukuvinkkejä. Mutta parhaani yritän!

Tuosta muistikirjaversiosta luultavasti luovun, nyyh nyyh. Koen sen aika vaivalloiseksi tavaksi pitää lukupäiväkirjaa. Ikävä sitä kyllä varmasti tulee.

Pysytellään jännityskirjallisuudessa, tällä kertaa kotimaisessa. Pauliina Susi tuli minulle tutuksi "Ruuhkavuosi" -kirjallaan - mainio kertomus äidistä, jolla on vuodeksi kolme projektia: talo, gradu ja vauva.

Takaikkuna on ehdottomasti koukuttavin pitkään aikaan lukemani jännityskirja - vaikka ei sitä ainakaan meidän kirjastossa ole jännityskirjoihin luokiteltukaan. Mietipä, miltä tuntuisi jos pankki- ja bussikorttisi lakkaisivat yhtäkkiä toimimasta. Ja jos onnettomuuteen jouduttuasi sairaalassa todettaisiin, että et voi olla siinä koska heidän tietojensa mukaan olet kuollut. Jos joku tuntuisi koko ajan tarkkailevan sinua puhelimesi ja tietokoneesi kautta.

Ja tämä on vasta alkua Leia Laineen koettelemusten tiellä. Leia on mukana ProMen -projektissa, joka tarjoaa tukea seksiaddiktiosta kärsiville miehille. Uusi oikeusministeri Tarmo Häkkilä vastustaa projektia julkisesti, mutta hänellä on siihen myös omat syynsä - ministeri on sotkeutunut virtuaalisesti Leian alaikäiseen tyttäreen Viiviin ja haluaa tietenkin peittää jälkensä hinnalla millä hyvänsä. Land-o on virtuaalinero, joka palkataan peittelemään Häkkilän jälkiä ja joka valvoo monitoreistaan vähän kaikkia. Leia makaa puolustuskyvyttömänä kotonaan jalka paketissa, ja hermoilee, kun ei saa kiinni laivareissulla olevaa tytärtään. Viivilläpä onkin Tukholmassa salainen projekti - hän haluaa ottaa selvää brasiliaissyntyisestä isästään. Land-o tekee kaikkensa, ettei Viivi ehtisi paluumatkalle laivaan. Mutta ihan eri syystä kuin voisi kuvitella. Viivi ehtii laivaan viime tipassa, eikä tiedä mihin vaaraan joutuu. Myös Leialla on kotisohvallaan ihan fyysisiäkin uhkaajia. Apu tulee odottamattomalta taholta.

Vauhti kiihtyy loppua kohti, ja kirjaa on todella vaikea päästää kädestään kesken lukemisen, joten suosittelen varaamaan muutaman viikonloppuyön pelkästään Takaikkunalle. Väkisinkin tulee miettineeksi nettiajan tulevaisuudenkuvaa, voisiko kirjan virtuaalimaailma olla joskus totta ja onko se jossain määrin totta jo nyt. Pistää miettimään, mitä kaikkea tuleekaan netissä itsestään paljastaneeksi.

Loppua kohti roolit heittävät häränpyllyä eikä lukija enää ole varma ketkä ovat sankareita ja ketkä pahiksia. Virtuaalimaailmassa liikkuvaa vihollista on vaikea paeta, varsinkin kun ei tiedä kuka ja missä vihollinen on. Hyytävä, piinaava, todella koukuttava lukukokemus!

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Inger Frimansson: Tyttö ja kissa

tyttojakissa
Like 2015, suom. Taina Rönkkö

 Inger Frimansson ei kuulu ihan dekkaristieni top vitoseen. Tämäkin kirja lähti varsin nihkeästi liikkeelle, harkitsin jopa kirjan jättämistä kesken. Sellaistakin joskus tapahtuu, en enää pakkomielteisesti lue kirjaa loppuun jos se ei miellytä. Tästä on se hyöty, että kynnys tarttua kirjaan kuin kirjaan madaltuu, ja tulee tutustuttua ennakkoluulottomammin ennestään tuntemattomiinkin kirjaliljoihin.

Tämän kirjan kanssa kyllä kannatti sitkeillä, sillä hiljalleen tarina alkoi kantaa ja henkilöiden sielunelämä avautua. Kaikki kirjan henkilöt ovat oikeastaan päähenkilöitä. Kaikilla heistä oli omat luurankonsa kaapeissaan, eikä kehenkään heistä halunnut samaistua. Kirjan "Tyttö", Evelina, on vanhempiensa ainokainen, esimurrosiän myrskyissä kamppaileva 12-vuotias. Isänsä silmäterä, äidilleen jatkuvasti hiukan pettymyksiä tuottava, isokokoinen ja kömpelö, eikä sosiaalisia taitojakaan juuri ole. Evelinalla on oikeastaan vain yksi ystävä, kuolemansairas Alice. Tyttöjen ystävyys on erikoislaatuista. Ystävykset yhteen järjestää Alicen englantilaissyntyinen Joan-äiti, jolla ei tässä(kään) suhteessa ole ihan pyyteettömät tarkoitusperät. 

Evelinan rakkain ystävä on kuitenkin iso, valkoinen löytökissa Cox. Evelinan äiti Angela omistaa gallerian ja haluaisi olla taiteilija. Myös tyttärellään hän uskoo olevan taiteellisia taipumuksia. Evelinan isä Johannes on pankinjohtaja, vakavarainen. Roland on eronnut, puilla paljailla oleva toimittaja, jolta Johannes evää lainan ja siinä samalla tuhoaa Rolandin tulevaisuuden. Roland päättää kostaa Johannekselle, ja eräänä iltana Evelina katoaa. Mutta miten tähän liittyy Cox-kissan katoaminen, ja katosiko Cox todella?

Tämä dekkarin juoni ei kulje niin, että ensimmäisessä luvussa murhataan joku ja sen jälkeen etsitään murhaajaa. Murhan suunnittelu kestää lähes koko kirjan ajan, ja odotus muuttuu sivu sivulta sietämättömämmäksi. Lukija tietää koko ajan, kuka on odotettu murhaaja. Kirjan loppuratkaisu onkin varsin yllättävä. Kuka lopulta murhaakaan ja kenet? Ja mikä on kissa Coxin osuus tapahtumien kulkuun? Kannattaa lukea loppuun asti!




tiistai 8. syyskuuta 2015

Miksi kirjablogi?

Tervehdys rakkaat lukijat!

Monelle teistä olen tullut tutuksi Henkireikiä-blogini kautta. Nyt on kuitenkin käynyt niin, että useiden päivien ajan on pieni ääni sisälläni huudellut, että pitäisi alkaa kirjoittaa kirjablogia. Henkirei'istäni en toki luovu, siellä kirjoittelen edelleen kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä. Mutta miksi sitten kirjablogi? Ajattelin, että kun kerran kaikenlaista muutakin elämästäni julkistan, niin miksi en sitten tätäkin puolta itsestäni. Kirjat ovat iso osa elämääni, teen töitä kirjojen parissa ja kirjallisuus on minulle myös rakas harrastus. 

Kirjastoalalla toimin nyt kolmatta vuosikymmentä. Paljon on tullut luettua, ja ikinä en ehdi kaikkea lukea mitä haluaisin. Viime vuodet olen myös pitänyt lukupäiväkirjaa. Näistä kuvista ehkä voitte päätellä, miksi halusin siirtyä kirjabloggaajaksi. Vai näyttääkö kovin ammattimaiselta:

Muistikirjani on sillisalaattia, käsin ja koneella kirjoitettuja muistiinpanoja ilman mitään kategorioita, kopioituja kirjojen takakansia jne. Ehkä on jo aika päivittää lukupäiväkirja nykyaikaan. Näitä käsinkirjoitettuja muistiinpanoja tulen silti vaalimaan rakkaina aarteinani, ja varmaan niihin palaan vielä monta kertaa.

Tästä tulee todellakin höyhenenkevyt blogi. Tuskin löydätte täältä yhtäkään korkeakirjallista teosta. Luen sitä mitä lukee keskiverto asiakkaanikin. Dekkareita ahmin, varsinkin pohjoismaiset dekkaristit ovat suosikkejani. Kaunokirjallisiin uutuuskirjoihin tartun mielelläni. Chick lit -kirjoja hotkin ahmaisupaloikseni. 

Saatattepa löytää täältä tietopuolistakin kirjallisuutta. Joskus tartun mielenkiintoisten ihmisten elämäkertoihin, varsinkin jos niissä on kuvaliitteitä. Muihin harrastuksiini liittyvää kirjallisuutta selailen myös mielelläni, esim. käsityö-, puutarha- ruoanlaitto-, leivonta- ja luontokirjoja, saatanpa tarttua sisustuskirjaankin vaikka en mikään sisustaja olekaan. Joskus hurahdan huuhaajuttuihin, ja silmäilen ekologiseen elämäntapaan liittyviä kirjoja. 

Vaikein kysymys, minkä asiakas voi kirjastovirkailijalle esittää, lienee: Suosittelepa minulle jotain kivaa lukemista. Olen oppinut suhtautumaan tähän pyyntöön erittäin varovasti. Joskus olen intopiukeana suositellut asiakkaalle omia lempikirjojani, jotka eivät ole tälle kyseiselle asiakkaalle kolahtaneet ollenkaan. Olen päätynyt tämän pyynnön eri variaatioita kuullessani perusteelliseen tarvekartoitukseen. Mitkä ovat juuri tämän asiakkaan kiinnostuksen kohteet, mitkä ovat aikaisempia lempikirjoja tai -kirjailijoita? Muistan erään rouvashenkilön takavuosilta, joka aina halusi näitä suosituksia. Kriteereinä tosin oli, että ei saanut olla kotimaista eikä oikein ulkomaistakaan, ei rakkautta, jännitystä eikä varsinkaan politiikkaa eikä seksiä. Eikä oikein mitään muutakaan. Usein kasasin asiakkaalle umpimähkään kirjapinon, jonka hän kiikutti seuraavana päivänä takaisin todeten, että ei niistä mikään ollut hänelle mieleen. Ja sitten aloitettiin rumba alusta. Onneksi kuitenkin useimmat kirjaston asiakkaat ovat varsin kiitollisia palveltavia, ja ennenkaikkea tietävät mitä tahtovat. 

Henkireikiä on ehkä liian kotikutoinen ansaitakseen nimityksen life style -blogi. En ole edes pyrkinyt siinä kovin korkeaan tasoon, vaan kirjoittelen lähinnä omaksi ilokseni päiväkirjanomaisesti. Voin sitten palata teksteihini jälkeenpäin ja katsella, mitä sitä on tullut joskus puuhailtua. Iso ilo on, jos pikku Henkirei'istäni joku inspiroituu. Samalla periaatteella aion kirjoitella tätä Lukulampun valossa -blogia. Otan mielelläni vastaan lukuvinkkejä teiltä lukijoiltani. 

Tervetuloa seurakseni nojatuolimatkoille, toivottavasti viihdytte!